Luen Kotimaasta (16.2.) reportaasia, jonka on kirjoittanut Susanna Vilpponen. Se alkaa seuraavasti:

”Kolarin seurakunnan keittiössä on hiljaista. Aurinko on taas alkanut paistaa talven pimeimmän jakson jälkeen ja sen valo siivilöityy sälekaihtimien välistä sisään. Seurakunnan diakoniatyöntekijä Tiia Helander lataa keskittyneesti kahvinpuruja kahvinkeittimeen.

– Vaikeinta tässä työssä on keittää kahvia, kun en sitä itse juo, Helander sanoo ja nauraa.”

Uskon lukemani. Tai oikeammin luotaan siihen mitä lehdessä on painettuna. Luotan, että toimittaja on ollut seurakunnan hiljaisessa keittiössä aurinkoisena päivänä, nähnyt valon siivilöityvän sälekaihtimien välistä ja huomannut Helanderin ilmeen. Ja lisäksi Helander on sanonut sen, mitä lehdessä lukee. Ja nauranut tai ainakin hymyillyt sanoessaan mitä toimittaja kertoo hänen sanoneen.

Luotan, että journalismi kertoo faktoja ja kuvaa todellisuutta sellaisena kuin se on.

Journalistisen perinteen ja muodon vuoksi juttu on aloitettu kerronnallisesti tunnelmahvälähdyksellä. Vaikka se on kokemuksellinen, sekin on totta. Kyse on toimittajan havainnosta, hänen äänestään, johon voin luottaa, kuten luotan myös toimitussihteeriin, joka on editoinut jutun. Luotan journalistiseen prosessiin.

Juttu kutsui minut paikkaan ja tilanteeseen, johon en ilman jutun lukemista ja siihen liittyviä kuvia olisi päässyt. Olen jutun ansiosta yhtä kokemusta rikkaampi.

LUOTTAMUS JOURNALISMIIN on ollut yksi kevään keskusteluaiheista. Erityisesti medioiden sisällä tätä keskustelua on käyty ahkerasti ja siitä on myös tehty juttuja.

Keskustelun taustalla on kaksi asiaa. Ensinnäkin huoli journalismin tulevaisuudesta ja luotettavuudesta keskellä valeuutisia ja sosiaalisen median taipumusta vetää mutkat suoriksi. Vakavasti otettavan journalismin on oltava luottamuksen arvoista.

Toisekseen taustalla on Aamulehden eläkkeellä olevan toimittaja Matti Kuuselan kirja Journalisti – Toisenlainen toimittaja. Siinä hän kertoo muutamien juttujensa taustoista ja paljastaa, että on käyttänyt fiktiota faktojen sijaan. Tämä johti siihen, että Aamulehti poisti Kuuselan jutut nettiarkistosta ja alkoi tarkistaa, mikä niissä on totta ja mikä ei.

Palkittu Kuusela edusti niin sanottua kerronnallista journalismia, jossa on mukana kaunokirjallisia elementtejä ja uutismaisuuden lisäksi tavoitellaan elämyksiä.

Lukijan uskottiin ymmärtävän, mistä Kuuselan jutuissa on kyse. Näin ehkä tapahtuikin painetussa lehdessä, jossa juttu aikoinaan asettui osaksi kokonaisuutta. Lehdessä on aina erilaisia ja eri-äänisiä juttuja, joissa on faktoja, mielipiteitä ja näkemyksiä, jopa viihdettä.

Verkossa taas jutut ovat esillä sellaisenaan ilman graafista jäsentelyä. Jos tekstissä ei kerrota, että esimerkiksi haastattelu on osin fiktiota, ei lukija sitä välttämättä sivulauseiden nyansseista huomaa.

Kaikki fakta-fiktio-keskusteluun osallistuneet ovat kuitenkin pohjimmiltaan samaa mieltä siitä, että journalismin tulee perustua faktoihin.

Journalismi on perusmuodossaan tapa kertoa todellisuudesta. Uutinen puolestaan on muutoksesta kertomista tosiasioihin pitäytymällä – ja ehkä niitä tasapuolisesti kommentoimalla.

USKONTOJOURNALISMIA KOSKEVAT samat totuudellisuuden vaatimukset kuin kaikkea muutakin journalismia. Myös niin sanottu kristillinen tai kirkollinen journalismi ovat osa uskontojournalismin käsitettä.

Uskontojournalismin faktallisuuteen kuuluu esimerkiksi sen erottaminen, kuka jutussa kulloinkin puhuu. Onko se haastateltava vai toimittaja. Uskosta ja Jumalasta puhuttaessa tämä on joskus hankalaa.

Esimerkiksi Uusi Tie -lehdessä oli taannoin haastattelu, jonka tekijä kirjoittaa:

”Mummon rukoukset kantoivat Jeesuksen luo, hän [haastateltava] ajattelee.” Mutta samaisessa haastattelussa kirjoittaja toteaa, että ”Jumala puhui hänelle ihmisten kautta, jotka eivät tunteneet häntä [haastateltavaa].”

Ensimmäisessä lainauksessa kokemus on haastateltavan, jälkimmäisessä lainauksessa kirjoittaja tuntuu tietävän haastateltavan puolesta. Lukija saattaa syystäkin hämmentyä, sillä hän on todennäköisimmin kiinnostunut haastateltavan ajatuksista, eikä siitä, mitä tulkintoja toimittaja haasteltavan kokemuksille antaa.

Yleisesti toimittajan tulkintojen takana saattaa olla hänen oma vakaumuksensa ja taustayhteisönsä antama toimeksianto ja rajaus. Tällöinkin, mikäli halutaan pitää kiinni journalismista, tulee lukijan saada tietää, kuka kulloinkin puhuu: haastateltava, toimittaja, taustayhteisö – tai väitetysti jopa Jumala itse.

USKONTOJOURNALISMISSA EI ole kyse niinkään objektiivisesta totuudesta vaan, kuten kaikessa journalismissa, faktoista.

Uskontojournalismi on samanlaista kuin kaikki muukin journalismi, jolla on erityiskohde. Koska uskonto on monitahoisempi ilmiö kuin vaikkapa urheilu tai talous, on uskontojournalismissa erilaisia kerrostumia ja lähestymistapoja.

Esimerkiksi median julkaisija saattaa tavoitella yhdenlaista uskonnollista tai teologista totuutta, mutta ilman faktoja sitä tuskin löytyy. On eri asia puhua mediassa totuuden etsinnästä julkaisijan näkökulmasta kuin puhua julistuksen keinoin ja naamioida se journalismiksi.

Sana-lehden pääkirjoituksessa (11.4.) Ilkka Enkenberg kirjoittaa otsikolla Totuus on itseisarvo:

”Kristillinen lehti, joka tekee uskontojournalismia, on pyrkimyksessään totuuteen vielä herkemmässä asemassa kuin moni muu media. Kristinuskon sisällä on tuhansista asioista tuhansia erilaisia tulkintoja, joita voidaan perustella Raamatulla. Tämä asettaa kristilliselle journalismille omat haasteensa. Median tehtävä on käsitellä erilaisia todellisuudesta tehtyjä tulkintoja, teorioita ja mielipiteitä.”

KESKUSTELU MATTI Kuuselan paljastuksista ja metodeista on samalla keskustelu journalismin muutoksesta. Se mikä oli trendinä ehkä hyväksyttää takavuosikymmeniä ei ole sitä enää.

Journalisti-lehdessä (12.4.) Maria Lassila-Merisalo kirjoittaa, että Kuusela-tapauksen jälkipyykissä näkyy sukupolvien välinen ero:

”Kasarilla gonzosta innostuneelle printtinatiiville journalismi voi ymmärrettävästi näyttäytyä laajempana ja löyhärajaisempana ilmiönä kuin nuoremmalle kollegalleen.”

Lassila-Merisalon mukaan nyt voisi olla hyvä toimituksissa keskustella siitä miten itse kukin ymmärtää journalismin. Samalla voi löytyä vastaus kysymykseen, millä keinoin yleisön luottamus journalismiin voisi vahvistua.

Myös uskontojournalismia tekevän median on syytä tarkastella toimintaansa ja suhdettaan faktoihin – miksei myös totuuteen.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva Kotimaan julkaisupäällikkö.

***

Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!

Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.

Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.

Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.

Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!

Ilmoita asiavirheestä