Teksti | Janne Könönen – Kuvitus | Matteus Pentti
Se luoti ei tiennyt paikkaansa.
Sanat on verhottu mustalla huumorilla, mutta lausuttu silti puolivakavissaan. Ne pysäyttävät etenkin sen vuoksi, että olen oppinut tuntemaan ystäväni pohjimmiltaan teologina, jolle jokaisen ihmisen oikeus elämään on hänen syvimpiä vakaumuksiaan.
Elämme heinäkuun puoliväliä 2024. Yhdysvaltain entinen presidentti, uudelleen ehdokkaaksi asettunut Donald Trump on juuri yritetty murhata vaalitilaisuudessa lähellä Butlerin kaupunkia Pennsylvaniassa. Yksi luodeista on lävistänyt hänen oikean korvansa yläosan, mutta muutoin hän on selvinnyt vammoitta.
Sittemmin, Trumpin noustua presidentiksi, hänen nöyryytettyään julkisesti Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyitä ja lausuttuaan ylistäviä sanoja Venäjän presidentti Vladimir Putinista, ystäväni jatkoi netin keskusteluryhmässä uskovansa, että maailma olisi nyt parempi paikka, mikäli Trump olisi kuollut kampanjansa aikana.
ONKO TRUMP tyranni vai kestävätkö Yhdysvaltain demokraattiset instituutiot hänen aggressiivisen politiikkansa hyökyaallot, se jää nähtäväksi. Huomaan silti itsekin ajatelleeni viime aikoina samaa, itsevaltaisen johtajan tappamista.
Se ei sinällään ole ihme, sillä autoritäärisiä johtajia putkahtelee nyt esiin joka puolelta maailmaa, jopa demokraattisista maista. Naapurimaamme Venäjän presidentin, tyranni Putinin kuolemaa odotetaan suomalaisia iltapäivälehtiä myöten kaikkialla länsimaissa.
Kun vallasta juopuneet suuret johtajat uhkaavat maailmanrauhaa, vapautta ja demokratiaa, aloittavat sotia ja tapattavat suuria ihmisjoukkoja, onko heidän murhaamisensa oikea tapa vastustaa sortoa ja väkivaltaa?
Tyrannimurhan moraalinen pohdinta askarrutti jo antiikin aikana. Sellaiset tunnetut filosofit kuten Cicero, Seneca ja Plutarkhos näyttävät hyväksyneen lainvastaisesti ja kansalleen vahingoksi toimivan itsevaltaisen johtajan surmaamisen. Jotkut näkivät sen jopa vapaan kansalaisen velvollisuutena.
Kun kysyn asiasta teoreettisen filosofian dosentti Mika Perälältä, tausta laajenee. Perälän mukaan kysymys tyrannimurhasta kietoutuu yhteen ajan yleisen oikeuskäsityksen kanssa. Yksinvaltiaalla ei näet katsottu olleen oikeutusta valtaansa, mikäli tämä ajoi vain omia etujaan eikä toiminut kansansa edun mukaisesti.
Ainakin joissakin kreikkalaisissa kaupunkivaltioissa, kuten Ateenassa, säädettiin klassisella ajalla jopa lakeja, jotka kielsivät tyrannian ja sallivat tyrannimurhan. Kuohuttavimpia tapauksista oli itsevaltaisen johtajan Hipparkhoksen murha Ateenassa vuonna 514 eKr. Kreikkalaisen historiankirjoituksen mukaan murhan tehneistä Harmodioksesta ja Aristogeitonista tuli ateenalaisten sankareita.
KOKONAISUUDESSAAN USEIMMAT antiikin filosofit pohtivat tyrannimurhaa siis osana vallan ja yksinvaltiaan vallan oikeutusta. Lakeja rikkovan johtajan tappaminen voitiin nähdä valtion ja oikeuden puolustamisena, uhrauksena suuremman hyvän eteen.
Mitä varhainen kirkko sitten ajatteli itsevaltias-tyrannin tappamisesta? Vuorisaarnassa Kristus näyttää julistavan täyttä väkivallattomuutta: ”Teille on opetettu: ’Silmä silmästä, hammas hampaasta.’ Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin.”
Toisaalta Jeesus ei vaatinut kohtaamaltaan roomalaiselta sadanpäämieheltä ammatistaan luopumista, eikä yksittäistä Raamatun kohtaa voida käyttää sellaisenaan, vaan on katsottava kirkon ja Raamatun tulkinnan traditioita. Ovatko kristityn kädet sidotut, jos despootti esimerkiksi tapattaa suuren määrän ihmisiä?
Varhaisista kirkkoisistä vaikutusvaltaisin, Augustinus (354–430), ei ihannoinut maallista valtaa, mutta korosti järjestyksen ja rauhan säilymistä. Alamaisten oli hänen mukaansa oltava tottelevaisia, vaikka hallitsija olisi kelvoton tyranni.
Edesmennyt teologi ja uskonnonfilosofi Simo Knuuttila on toisaalta todennut, että Augustinuksen poliittinen ajattelu sisälsi myös ajatuksen, että kirkossa ja valtiossa ihmiset toimivat korkeissa asemissa “Jumalan armosta”. Siten he voisivat myös menettää asemansa.
Tästä on toki vielä pitkä matka tyrannimurhan oikeuttamiseen.
Rooman keisarin, kristinuskosta luopuneen Julianuksen, liikanimeltään ”Luopio” (331–363), kaatuminen taistelukentällä sai puolestaan Gregorios Nazianzilaisen (329–390) ja Johannes Khrysostomoksen (n. 347–407) osoittamaan tyytyväisyytensä tapahtuneeseen. Jotkut kirkkoisistä näyttävät toisin sanoen pitäneen keisarin kuolemaa jumalallisena rangaistuksena sekä osoituksena kristinuskon voittokulusta pakanuutta vastaan.
Suoremmin tyrannimurhan oikeutuksen on tulkittu kuuluvan englantilaisen skolastikon, piispa Johannes Salisburylaisen (n. 1120–1180) ajatteluun. Hän esitti teoksessaan Policraticus (n. 1159), että tyrannimurha voisi olla ääritapauksessa oikeutettu teko. Salisbury jakoi johtajan pahat teot lieviin tapauksiin, joita yhteisö voisi sietää, sekä räikeisiin rikoksiin, jotka vaaransivat koko yhteisön olemassaolon.
Kansalaiset olivat Salisburylaisen mukaan velvollisia ilmaisemaan paheksuntansa ja ehdottamaan korjaavia toimenpiteitä johtajalleen, eivätkä saaneet kyseenalaistaa kuninkaansa asemaa. Vasta jos hallitsijasta olisi kuoriutunut todellinen tyranni, he olisivat oikeutettuja toimintaan häntä vastaan, äärimmäisessä tapauksessa riistämään hänen henkensä.
Toisen tunnetun skolastikon, Tuomas Akvinolaisen, on ainakin osassa tutkimusta myös katsottu etsineen hullun itsevaltiaan murhalle moraalista oikeutusta, jopa ylistäneen sellaista henkilöä, joka vapauttaa maansa tappamalla tyrannin.
Kun Orléansin herttua Ludvig I murhattiin vuonna 1407, tunnettu ranskalainen teologi ja ajattelija Jean Petit (1360–1411) antoi teolle voimakkaan tukensa. Petit jäikin historiaan yhtenä tunnetuimpana tyrannimurhan hyväksyvänä kristittynä auktoriteettina, mutta myös ajattelunsa vuoksi kiisteltynä. Ludvigin tappaja oli hänen poliittinen vastustajansa Juhana Peloton, joka harjoitti valtaan päästyään itsekin terroria ja tuli vuorostaan surmatuksi Montereaun sillalla vuonna 1419.
Petitin radikaalin näkemyksen voidaan katsoa enteilevän jo uusia vuosisatoja, jolloin tyrannisurman oikeutus tuli yleisemmin hyväksyttävämmäksi valtavirran länsimaisessa filosofiassa. Valistusajan useat tunnetut nimet, Hobbesista Lockeen ja Rousseauhun, näkivät lakeja ja oikeutta tuhoavan hallitsijan syrjäyttämisen tappamalla
jollei velvoittavana, niin ainakin hyväksyttävänä.
Oltiin jo lähellä suurten vallankumousten aikaa, jolloin itsevaltiaat kuten Ludvig XVI joutuivat giljotiineihin. Samalla ote johtajan hengenriistoon hölleni niin voimakkaasti, että vallankumous alkoi ”syödä omat lapsensa”, tuhota niiden avulla valtaan nousseet uudet tyrannitkin, kuten Ranskan äärivasemmistolaisen johtaja Maximilien Robespierren vuonna 1794.
TYRANNIMURHAN OIKEUTUKSEN pohdintaan liittyy olennaisesti kysymys, kuka on tyranni. Yhdysvaltain presidentti Abraham Lincolnin vuonna 1865 ampunut John Wilkes Booth huusi ”sic semper tyrannis!” Näin käy aina tyrannien. Orjuuden vastainen, laillisilla vaaleilla valittu presidentti ei lukeudu tyranniksi, joten johtajien murhia on oikeutettu tietysti myös vailla kestäviä perusteita.
Monet suomalaiset näkivät 1900-luvun alussa, että diktaattorin valtuudet saaneen kenraalikuvernööri Bobrikovin vuonna 1904 murhannut Eugen Schauman toimi oikein. Mutta olivatko Bobrikovin toimet edenneet niin pitkälle, että hänen henkensä riistäminen oli oikeutettu teko? Oliko surmaan riittävä syy, että Venäjän käskyhaltija harjoitti julkean alistavaa venäläistämispolitiikkaa Suomessa?
Kysymys liittyy myös esivaltauskollisuuteen. Varsinkin luterilaisuus on perinteisesti korostanut vahvasti ajatusta esivallan tottelemisesta. Toisen maailmansodan jälkeen luterilaisuutta on etenkin Saksassa kritisoitu voimakkaasti silmien ummistamiselta diktatuurin rikoksilta.
Jälkimaineeltaan tunnetuin luterilainen toisinajattelija natsi-Saksassa oli Dietrich Bonhoeffer, josta tehty elokuva pyörii parhaillaan valkokankailla. Bonhoeffer tunnusti joulukuussa 1942 ystävälleen Oskar Hammelsbeckille toimivansa Hitlerin vastaisessa vastarintaliikkeessä, sanoen että ”vastuullisen toiminnan rakenteeseen kuuluu valmius hyväksyä sekä syyllisyys että vapaus.”
Bonhoefferin on tulkittu ajatelleen niin, että vaikka Hitlerin tappaminen ei olisi ollut moraalisesti oikein, niin siitä huolimatta tämä väärä teko olisi kuitenkin oikea ratkaisu. Bonhoeffer oli siis valmis ottamaan itse vastuulleen syyllisyyden teosta, joka toisi vapauden ja elämän toisille.
Oliko se ääritilanteessa kristillisen uskon ja vakaumuksen mukainen ratkaisu?
Tärkeimmät lähteet: Dogmatiikan professori Olli-Pekka Vainion ja filosofian dosentti Mika M. Perälän haastattelut; Augustinus: Jumalan valtio; Kahlos, Ritva: Augustinus ja antiikin kristilliset käsitykset oikeudenmukaisuudesta (julkaisussa Oikeudenmukaisuuden ongelma, 2018); Metaxas, Eric: Bonhoeffer (2013); www.britannica.com/topic/tyrannicide.
Ilmoita asiavirheestä