Saksalaisen klassikkokirjailijan Herman Hessen romaani Narkissos ja Kultasuu esittelee lukijalle kaksi vastakkaista persoonallisuustyyppiä.

Kultasuu vaeltaa ”risaisin kengin metsissä ja maanteillä, kestää auringon paahdetta ja sadetta, nälkää ja ahdinkoa”, leikittelee ”aisti-iloilla ja maksaa ne kärsimyksillä”. Hän on elostelija ja hurmuri, maailman käsivarsille heittäytyvä kokija.

Hänen vastakohdakseen kasvaa maailmalliset viettinsä kuolettava Narkissos, joka elää ”puhtain käsin syrjässä maailmasta” ja kulkee ”sopusointuisten ajatusten puutarhassa”, synnittömänä ja oikeamielisenä.

Kauan ei tarvitse arvailla kumpi romaanihenkilöistä edustaa pappissäätyä ja siihen liitettyjä kunnollisuuden ja ilottomuuden stereotypioita.

VAIKKA PYHIMYSKERTOMUKSIIN ja kristillisiin perinteisiin mahtuu myös leikkisyyttä ja huumoria, on historian yleisin kuva kristityistä jokseenkin iloton. Tämä pätee erityisesti papistoon. Eero Huovisen Pappi?-kirjassa summataan, kuinka papin on perinteisesti oletettu olevan esikuvallinen sekä hengellisesti että moraalisesti.

Siitä huolimatta, että Huovinen nykyaikaistaa oletusten sisältöjä, eivät nuo määreet silti kovin ilottelevilta kalskahda. Päinvastoin.

Jos kotimaista kirjallisuus- tai elokuvahistoriaa tarkastelee, voi papin kärjistäen samaistaa moraalinvartijaksi ja yhteisön siveyden pönkittäjäksi.

Harvat poikkeukset ovat olemassa sääntöä vahvistaakseen. Tällainen virkistävä poikkeus on esimerkiksi Heikki Kujanpään ohjaama Pieni pyhiinvaellus. Elokuvan rovasti saa mahdollisuuden yllättää katsoja: toisin kuin odotetaan, hän ei asetu yhteisön tuomion, vaan ymmärtävän armon puolelle.

Moralistipappien kuva tuntuu korostuvan erityisesti protestanttisuudessa.

ERITYISESTI TÄMÄ moralistipappien kuva tuntuu korostuvan protestanttisuudessa. Jaakko Heinimäki kirjoittaa Pyhä nauru -kirjansa esseessä, kuinka juuri protestanttisuudessa on ”kaikkein vähiten tilaa leikkimielisyydelle ja draamalle”. Kaukana on katolinen maailma veikeännokkeline doncamilloineen ja -matteoineen.

Järjestelmän tukipilarina ryhdikkäästi seisova pappi on mielikuvatasolla taivaltanut melkoisen matkan temppelien pöydät kaatavasta epäsovinnaisesta rabbista, jonka silloisen järjestelmän tukipilarit määräsivät ristiinnaulittaviksi pari tuhatta vuotta sitten.

Maailmankirjallisuuden sivuilta ja elokuvahistoriasta voi kuitenkin tehdä yllättävän havainnon. Työssään, elämässään tai yhteisönsä moraalikoodiston noudattajana epäonnistunut pappi tuntuu tarpovan lähempänä pyhää kuin onnistuneemmat ja muotteihin istuvammat kollegansa. Miksi näin?

JO ERÄMAAISIEN opetuksissa kerrotaan, kuinka todellinen hengenmies pakenee moralismin syntiä asettumalla ennemmin halveksittujen kuin halveksijoiden joukkoon.

Pienessä, mutta sitäkin herkullisemmassa Erämaan hedelmälliset puutarhat -kirjasessa kerrotaan lukuisia anekdootteja kilvoittelijoista, jotka pyrkivät pitämään hyveensä salassa ja maineensa ennemmin huonona kuin hyvänä. Abba Mooses panettelee itse itseään, ettei kukaan luulisi häntä hurskaaksi.

Toinen tarina kertoo kahdesta kilvoittelijasta, jotka käyvät kaupungissa. Toisen langettua haureuteen kertoo toinenkin langenneensa, ettei veli kokisi synnin taakkaa liian raskaaksi yksin kantaa.

Kirjan loppupuolella summataan: ”Jos joku sattui näkemään heidän kilvoituksensa, niin he eivät enää pitäneet niitä hyveinä, vaan syntinä.”

Tällaisia isiä on vaikea nähdä moraalisina ja hengellisinä esikuvina, vaikka juuri sitähän he vaatimattomuudessaan ovatkin. Tekopyhyyden karikot he kiertävät kaukaa. Ennemmin pyhä houkan maineessa kuin houkka pyhän.

LIIKUTTAVIMMAN KITEYMÄN suomalaisessa kirjallisuudessa renttukilvoittelijan hahmo saa Oiva Paloheimon runossa Pappi. Siinä ”juoppo ja virkaheitto” pastori kokee vähäksi ”kaiken maallisen” ja tulee korkeamoraalisuutensa sijaan tunnetuksi ryyppäämisestään.

Se ei kuitenkaan estä häntä ajamasta lähimmäisenrakkauden asiaa. Päinvastoin: tuntuu kuin Paloheimon runojen hahmot olisivat etiketeistä vapautettuina tehokkaampia elämään evankeliumia todeksi. Pappi-runon pappi on paimenena kuin itse armo — ”muiden hyväks hän eli ja toimi / pois kastemadonkin tieltä poimi / vei turvaan sen”.

Samanlainen pappishahmo löytyy Graham Greenen romaanista Voima ja kunnia. Viinaanmenevä ja muotteihin mahtumaton pappi elää kelvottomuutensa keskelläkin lähimmäisenhrakkautta todeksi kasvaen lopulta kristusmaisiin mittoihin.

Rappioromanttiset pastorit viehättävät ja puhuttelevat rehellisyydellään.

Huonoudessaan avoimina ja keskeneräisyydessään vilpittöminä nuo huuruiset paimenet kohoavat muita korkeammalle. Suomenruotsalainen kirjailija Jarl Hemmer esittelee saman arkkityypin romaanissaan Mies ja hänen omatuntonsa (1931). Pastori Bro lankeaa aviottomiin suhteisiin ja päätyy pelon sanelemiin ratkaisuihin kansalaissodan käänteissä, kunnes rikkonaisuudesta versoo voimaa.

Rappioromanttiset pastorit viehättävät ja puhuttelevat nimenomaan rehellisyydellään. Tietyssä mielessä kyse on myös eräänlaisesta ”ihmiseksi tulemisesta”. Jos Jumala laskeutui ihmiseksi maan päälle, laskeutuu pappissäädyn edustaja kadunmiehenä syntisten keskelle. Sieltä evankeliumi tuntuu kuuluvan totuudellisesti.

OUDON LENKIN ketjussa muodostavat papit, jotka nimenomaan valheellisuudellaan ansaitsevat paikkansa. He ovat menettäneet uskonsa tai vähintään kutsumuksensa. Silti jokin saa heidät jatkamaan.

Malliesimerkin veistää espanjalaisen Miguel de Unamunon pienoisromaani Pyhän miehen uhri, jonka päähenkilö Don Manuel pitää kylänsä uskoa yllä uskomatta itse. Vaikka Don Manuelin omat voimat eivät riitä kuolemanjälkeiseen elämään uskomiseen, hän ei tahdo riistää tuota toivoa muilta.

Esseisti Juhani Rekola tiivistää, kuinka ”epäilys ja usko kuuluvat yhteen, eikä pappeus laukaise niiden välistä jännitystä, joskin se usein peittää ja salaa sen”.

Huovinen on samoilla linjoilla Rekolan kanssa Pappi?-kirjassaan. Hän mieltää hengellisen esikuvallisuuden enemmän hengelliseksi kamppailuksi kuin seesteiseksi uskonnolliseksi rauhaksi. Mutta kuinka yhdistää houkan rehellisyys ja pohtijan epäilys unohtamatta iloa?

YHTEISKUNNAN MORAALINVARTIJOIKSI ei pastoreita enää kaivata. Toisaalta boheemi-ihanteet tuskin kantavat kovin kauas 2020-luvun seurakuntatodellisuudessa.

Mitkä ominaisuudet sitten olisivat nykypapilla niitä, jotka kulttuurihistorian vaihtoehtopappeja kaunistavat? Laskelmoimattomuus? Keskeneräisyys?

Miten olla rehellinen epäilyksissään, mutta samalla olemukseltaan sellainen, että vahvistaisi, ei latistaisi muiden uskoa?

Miten olla rehellinen epäilyksissään, mutta samalla olemukseltaan sellainen, että vahvistaisi, ei latistaisi muiden uskoa? Kysymys koskee kaikkia kristittyjä ja kirkon palvelijoita.

Vai onko luontokadon ja sotien runteleman maailman pappi tuomittu olemaan Fellinin Cabirian öiden itkettävä katuprostituoitu Cabiria, joka kylmän ja hyväksikäyttävän maailman keskellä kieltäytyy luopumasta uskostaan rakkauteen? Vaikka maailma näyttää julmimmat kasvonsa, kantaa Cabiria sydämessään armon salaisuutta, aivan kuten Kaj Munkin Sanan mielisairas teologi tai Paloheimon Pappi-runon luopiopappi.

Onko tähän uskoon sitoutuminen tällaisessa maailmassa jo itsessään eräänlainen surullisen klovhnin teko?

Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!

Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.

Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.

Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.

Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!

Ilmoita asiavirheestä