Kirkko on laitostunut, ja muuttumassa kasvottomaksi palvelujen tuottajaksi. Seurakuntalaisia nimitetään asiakkaiksi jotka tilaavat ja ostavat meiltä palveluja. Tuntuu, että armostakin on tulossa ehdollista, murehtii Ilmajoen kirkkoherra Kari Mantere.
Mantereen elämä meni uusiksi, kun hänellä todettiin viime keväänä paha syöpä. Hoidot ja monet leikkaukset johdattavat hänet nyt sairauslomalta eläkkeelle. ”Olen saanut ihailla hoitajien ja lääkäreiden taitoa ja kärsivällisyyttä ja iloita uusista hoitomahdollisuuksista.”
Ihmiset ja evankeliumin levittäminen ovat olleet hänelle työssä parasta: ihmisten ilojen ja murheitten keskellä hän on saanut olla evankeliumin asialla. ”Usko ja luota, että Kristus kantaa sinua. Kristuksen kirkon virkaan sinut on kutsuttu”, hän kannustaa kirkon työntekijöitä.
Kuka olet? Kuinka pitkän työrupeaman teit kirkon palveluksessa?
– Olen Kari Mantere, Ilmajoen seurakunnan kirkkoherra, ja tarkoitus on jäädä eläkkeelle huhtikuun alussa 2018. Silloin minulla on ikää reilut 67 vuotta. Papin työt aloitin Ilmajoella syksyllä 1984 seurakuntapastorina.
Kerro lyhyesti itsestäsi ja työurastasi
– Sukujuureni ovat vahvasti Pohjanmaalla, koulut tuli käytyä pääasiassa Vaasassa. Aluksi opiskelin Espoon Otaniemessä ja teekkarielämä maistui kyllä monella tavalla. Jonkinlaisten elämän kriisien kautta opiskelupaikka vaihtui Neitsytpolulle teologisen tiedon hakuun, ja sitten minulle tuli yllättäen vahva kutsumus seurakuntapapiksi.
– Ilmajoelle muutin vuonna 1982 ja täällä olen pääasiassa pappisurani tehnyt. Minulla oli alusta alkaen vahva kutsumus nuoriso- ja rippikoulutyöhön. Kappalaiseksi tai kirkkoherraksi en koskaan kuvitellut pyrkiväni. Sitten alkoi tympäistä tämä kirkollinen hierarkia, kun koin kappalaisen mahdollisuudet vaikuttaa muutoksiin ja uudistuksiin seurakunnassa aika olemattomaksi. Vaikka olin aina vakuuttanut, että kirkkoherran koiran virkaan en koskaan hakeudu, niin huomasin olevani Lappajärven kirkkoherrana. Lappajärven vuodet olivat tosi antoisat, mutta monien pyyntöjen jälkeen hain takaisin Ilmajoelle ja sinne tulin myös valituksi.
Minkälainen koulutus sinulla on? Kuinka hyvin se antoi eväitä työelämän haasteisiin?
– Opiskelin monipuolisesti teknillisessä korkeakoulussa ja se antoi hyvän pohjan, kun siirryin teologiseen. Teologiseen lähdin ennen muuta hakemaan tietoa, en ryhtyäkseni papiksi. Nuoruuden haaveeni oli ryhtyä toimittajaksi, näyttelijäksi tai oopperalaulajaksi, ja kerran jossain tilanteessa yliopiston legendaarinen Knuuttilan Ylli sanoi minulle: ”Katso Kari kuinka hyvä on Jumala, hän antoi sinulle nämä kaikki”. Noista sanoista lähti kehittymään jotain, jonka seurauksena minulle tuli vahva kutsumus seurakuntapapiksi.
– Teekkariopinnot yhdistettynä teologian opintoihin, antoivat minulle hyvin käytännönläheisen suhtautumisen työhön. Vahvoja vaikuttajia yliopistossa minulle olivat Laasosen Pentti ja Raittilan Pekka, joiden kanssa käydyt keskustelut ovat olleet mielessä monissa vaiheissa työssäni.
Mikä on ollut työurasi vaikein paikka?
– Vaikeinta on aina pienen lapsen tai nuoren, varsinkin oman rippikoululaisen siunaaminen. Ehkä kipeintä on tehnyt, kun sovittu kastepäivä vaihtui vauvan tapaturmaisesti kuolleen isoveljen siunaamiseen.
Mikä on ollut erityisen hauskaa tai mukavaa työssäsi?
– Mukavinta työssäni ovat ihmiset, niin lapset, nuoret, aikuiset kuin vanhuksetkin. Suurin rakkauteni työssä on ollut rippikoulu- ja nuorisotyö. Lukemattomat kohtaamiset leireillä, retkillä ja nuortenilloissa antavat aina itselle paljon. Viihdyn ihmisten keskellä, koen seurakuntalaiset suurena voimavarana. Toimituksissa, seuroissa ja jumalanpalveluksissa on hyvä olla. Totta on, että monesti on väsyneenä lähtenyt johonkin tilaisuuteen ja virkistyneenä palannut kotiin.
Millaiset muistot ovat jääneet vahvimpina mieleen?
– Monet siunaus- ja muistotilaisuudet kulkevat muistoissa. Kun on palan matkaa saanut kulkea jonkun kanssa, ja sitten saanut päästää irti.
– Monta nuorta on vahvasti muistoissa, osa iloisissa ja osa surullisissa. On koskettavaa, kun näkee, että nuori on saanut elämästä kiinni. Aika vahvasti on mielessä sekin, kun nuori mies soitti minulle oikeusistunnosta tullessaan ja sanoi tulevansa tapaamaan. Sisään tullessaan hän sanoi: ”Taas tuli vain yhteiskuntapalvelua, ei vieläkään linnaa. Mitä siellä riparilla puhuttiinkaan armosta?”
Mitkä ovat työsi hyvät ja huonot puolet?
– Parasta työssä on evankeliumi, ja kun sitä saa olla levittämässä. Muistan vieläkin, kun Yrjö Sariola vihkiessään minut papiksi sanoi lohduttavasti, että virka kantaa, luota siihen. Ihmisten ilojen ja murheitten keskellä saa olla evankeliumin asialla.
– Itselleni on aina sopinut työajattomuus, vaikka se perheeltä vaatiikin joskus liikaa. Suuri taito on hallita allakkansa. Itse olen kokenut hyvänä myös sen, että asuu seurakuntalaistensa keskellä. Tuntee heidän arkensa, ja oikeastaan tuntee useimmat ihmiset seurakunnassa. Huonoa on tietysti, kun ei muista sanoa tarpeeksi usein ei, eikä ehdi purkaa paineita. Turhauttavat palaverit ja kokoukset mielellään myös jättäisin pois.
Mistä ammennat voimaa työssä jaksamiseen?
– Voimaa antaa perhe, harrastukset ja seurakunnan toiminta. Evankeliumi on edelleen kova juttu. Mökillä olen aina kun pystyn, ja pesäpallokentän reunalta minut löytää usein. Alpit ja laskettelu ovat olleet tärkeä henkireikä. Kerran kesässä on myös päästävä Eppu Normaalin keikalle.
Miten kirkko on muuttunut työssäoloaikanasi?
– Koen, että kirkko on laitostunut, ja muuttumassa kasvottomaksi palvelujen tuottajaksi Seurakuntalaisia nimitetään asiakkaiksi jotka tilaavat ja ostavat meiltä palveluja. Suuri muutos on myös, kun työntekijöiden aika menee entistä enemmän virastossa, palavereissa ja kokouksissa. Yhä vähemmän on aikaa olla ihmisten kanssa.
– Onneksi kirkossa on vapauduttu monenlaisessa ajattelussa, mutta samalla on toisaalta kaivauduttu bunkkereihin. Entiseen tapaan kirkossa puhutaan useasti kaanaan kieltä ja vielä kuivasta paperista, ja entistä vähemmän ihmiset tuntuvat sitä puhetta ymmärtävän. Tuntuu valitettavasti siltä, että Armostakin on tulossa ehdollista ja ansaittavaa armoa.
Mihin suuntaan toivot kirkon ja oman työalasi kehittyvän jatkossa?
– Toivon, että kirkko ei unohda tärkeintä tehtäväänsä, eli evankeliumin esillä pitämistä. Kirkon tulee olla ennen muuta hengellinen yhteisö. Edelleen me saamme olla täyttämässä evankeliumilla sitä tyhjiötä, joka niin monella on. Kyllä meidän täytyy uskaltaa mennä ihmisten luo, kulkemaan mukana heidän iloissaan ja murheissaan rakastaen heidät Kristukselle. Pysähtyneisyyden ajan tulisi olla ohi. On aika lähteä liikkeelle.
Minkä viisauden tai elämänohjeen haluaisit jättää kirkossa työskenteleville?
– Repikää saarnapaperinne, kaatakaa saarnapöntöt tai ainakin hypätkää sieltä ihmisten keskelle. Älkää pelätkö tehdä virheitä. Älkää pelätkö ihmisiä.
– Usko ja luota, että Kristus kantaa sinua ja Kristuksen kirkon virkaan sinut on kutsuttu. Sinä olet hyvä työssäsi.
Onko joku esimies jäänyt mieleesi erityisen hyvänä urasi varrelta?
– Piispa Yrjö Sariola on ollut minulle paras esimies. Elämän kipeissä hetkissä hän soitti ja kysyi, kuinka jaksan. Häneen saattoi aina olla yhteydessä, hän tuki, rohkaisi, innosti ja myös haastoi yrittämään. Alkuaikoina Erkkosen Juhani oli esimiehenä hyvä. Hän antoi tukensa, kun nuori pastori yritti mullistaa seurakuntaa ja luottamushenkilöt eivät aina ymmärtäneet.
Mitä harrastat? Mitä kaikkea aiot tehdä eläkeläisenä?
– Terveenä eläkkeelle, näin meistä moni toivoo. Itselläni kaikki muuttui kuin keväällä todettiin yllättäen paha syöpä, ja niinpä erilaiset hoidot ja monet leikkaukset ovat johdattamassa minua sairauslomalta eläkkeelle. Olen saanut ihailla hoitajien ja lääkäreiden taitoa ja kärsivällisyyttä ja iloita uusista hoitomahdollisuuksista ja – ennusteista. Nyt näyttää, että eläkkeelle myös pääsisin. Haaveena on kesän naistensuperin pesäpallomatsit, mökki, ja jos vielä pohjoiseen taimenen pyyntiin jaksaisi. Ja tiedäthän, Kristus riittää.
Kuva: Antti Viita