Seurakuntien rahat hupenevat. Myös hengellisestä työstä pitää pian säästää kovemmalla kädellä. Mutta se ei tarkoita että se olisi huono juttu, jos se pakottaa miettimään asioita uusista näkökulmista. Joskus pakkotilanteessa voi syntyä parempaa kuin entinen. On vain uskallettava kokeilla uusia ratkaisuja.
Olen miettinyt, miksi niin usein jumalanpalveluksessa on kaksi pappia. Olen nähnyt toimivia yhden papin jumalanpalveluksia, jotka ovat ihan yhtä laadukkaita. Joissakin seurakunnissa se on normaali toimintamalli.
Olisiko mahdollista käyttää entistä enemmän maallikoita vapaaehtoisina messuavustajina? Tulijoita kyllä on. Maallikkokin osaa saarnata, jakaa ehtoollista ja toimia monissa muissa tehtävissä kun vaan vastuuta ja perehdytystä annetaan. Resurssien uudelleen suuntaaminen olisi minusta vakavan pohtimisen arvoinen. Tyypillisesti kaksi pappia istuu kirkon etuosassa, ja eivät juuri kohtaa seurakuntalaista kuin kaukaa kirkon saarnatuolista tai alttarilta. Kaksi pappia messussa ei tuo yhtään uutta kirkkokävijää lisää, mutta mitä jos toisen papin työpanos menisikin ihmisten kohtaamisen siellä missä ihmiset liikkuvat tai sielunhoitotyöhön?
Uskon tämän suunnan olevan jäsenkehityksen ja seurakuntalaisten tyytyväisyyden kannalta tulevaisuuden tie. Pitää vain uskaltaa kokeilla ja hakea uusia toimivia ratkaisuja.
”Ilman ihmisten välistä välitöntä vuorovaikutusta ei synny aitoa kohtaamista.” – Miten pantapaita tähän liittyy?
Antero, pantapaita liittyy siihen siten, että mielestäni ihmisten aito kohtaaminen syntyy ihmisiä tapaamalla ja heidän kanssaan keskustelemalla, ei vain messua suorittamassa tai messussa istumalla.
Minä teen paljon kotikäyntejä – ihmiset ovat yleensä kotona vapautuneempia – sokeripala on kaulassa hyvin harvoin (milloin viimeksi panta en muista) siitä(kin) olen saanut positiivista palautetta; olemme enemmän samalla tasolla.
Kun myydään tuotetta, jota kukaan ei katso tarvitsevansa,
syntyy kai monenlaista yritystä ja kulkemista pantapaita päällä.
Joskus 1970-luvulla, kun armeijalla ollut ihmisten mielestä mitään arvoa, eivät kapitulantit uskaltaneet matkustaa junassa virkapuku päällä.
Miksi nyt pitäisi mennä samaan?
Voisiko joku kuvitella Isä Camillon häärämässä kylillä verkkarit yllä?
Papin pitäisi voida olla pappi näkyvällä tavalla. Jos pantapaita vie arvostuksen, tulee se respektikin aikanaan,
Papin paikka on ilman muuta messussa, kuten seurakuntalaistenkin.
Ei tarvita kuin pieni kriisi tai onnettomuus, niin kirkot ovat täynnä halukkaita kuulijoita, eikä kukaan valita sitä, että messussa on kaksi pappia.
Yhden papin messuihin ollaan menossa kautta maan, eikä ole mikään ongelma, jos 1 pappi jakaa 40-60 ehtoollisvieraalle.
Mielestäni ehtoollisen jakaminen kuuluu papille.
Kauan sitten eräs jo edesmennyt kirkkoherra esitti, että seurakunnan rönsyriennot tulisi lakkauttaa. Tarpeelliset muotoutuisivat sitten uudestaan aktiivien voimin. Srk jossa tämä keskustelu käytiin oli 10t asukkaan / jäsenen kokoinen.
Paaval Ruotsalainen Nilsiässä 12 p. syyskuuta 1839 :
”…Minä reisusin Kalajoen käräjässä vaatimisen jälkeen, jotka käräjät alkoivat 27 p. elokuuta. Siellä sakotettiin paljo talonpoikia, joka sakko nousi 12462 ruplaan paperi-rahassa ja minun osakseni määrättiin 331 rupla 40 kopeikkaa. Eikä ollut muuta päällen-kannetta minua vastaan kuin papin läsnä-ollessa papin käskystä luin ””Huutavan ääni” kirjaa, ja toisen kerran luin sunnuntai iltana pappilassa; sen panivat tuomioissaan pyhäpäivän rikokseksi. Pappia ei sakotettu yhtäkään, mutta heidän asiansa lykättiin konsistoriumiin tutkittavaksi…”
Paavo Ruotsalainen ei saanut edes puhua kirkossa ja kotikokouksia ei saanut pitää. Kirjeitä sai lähettää. Henkilökohtaisia yhteykisä sai olla. Markkinoille, kuten Kuopion markkinoille sai mennä.
Miksi Paavo oli haluttu sananjulistaja ?
Ei meissä suomalaisissa varmaan mitään vikaa ole… Olemme ehkäpä vain tottuneet liikaa ajatusten ja tunteiden ilmaisemisessa suruun, virsissä ja lauluissa mollivoittoisiin ja työnteossakin liikaa yksin tekemiseen. Kasvatuksen tulostahan se on, koululaitoksen vaikutusta, perinteen seuraamista, turhaa virheiden tekemisen pelkoa, sotien vaikutusta yhteiskuntaan..
Paavo Ruotsalaisen kirjeissä tykkään yhtä aikaa ilmenevästä vahvuudesta ja heikkoudesta, rohkeudesta ja nöyryydestä ja mallina ja esimerkkinä olemisesta. Hän arvostaa itseänsä ja muita. Joukkueen johtaja hän on.
Nuoruudestani tähän hetkeen kirkkotoiminta on laajentunut juuri tuohon yhteiseen osallistumiseen päin kirkkokahveineen. Suunta on hyvä ja tilanne tulevaisuudessakin, jos sitoudutaan tiiminvetäjän johdolla Sanaan ja ammennetaan sen viisaudesta.
Näkisin, että Ukko-Paavon elämä muotoutui siksi mitä se oli koska hän ei pyrkinyt, eikä ollut oman viisautensa varassa (..ettette olisi oman viisautenne varassa Room 11:25 )