Kirkolliskokous hyväksyi toukokuussa yhteistyösopimuksen Unkarin luterilaisen kirkon kanssa ja se allekirjoitettiin äskettäin. Taustalla suhteiden rakentumiselle on paitsi luterilaisten kirkkojen välinen yhteys Euroopassa myös jo 1800-luvun alkupuolella virinnyt ”heimokansallinen harrastus” Suomessa, josta Eino Murtorinne kirjoittaa kiintoisassa artikkelissaan ”Suomalais-unkarilaisten kirkollisten yhteyksien hahmottuminen” (1978). Murtorinne kuvaa varsinaisen Unkari-harrastuksen virinneen 1870-luvulla, kun unkarilaiset nähtiin eestiläisten rinnalla toisena tasavertaisena heimokansana, joilla on oma maa. Tuolloin Unkari oli osa Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiaa ja Suomi autonominen osa keisarikuntaa sekin.
Kansallisaatteen ohella heimoharrastukseen kytkeytyi toinen juonne eli ajatus siitä, että Suomen heimon jäsenillä on erityinen tehtävä huolehtia lähetystyöstä suomensukuisten keskuudessa. Jo Suomen lähetysseuraa perustettaessa 1850-luvulla keskusteluissa nähtiin meikäläisten ensisijaisena tehtävänä huolehtia lähetystyöstä kristinuskon ulkopuolelle jääneiden tai pakanallistuneiden suomensukuisten parissa Venäjällä. Suomen lähetysseuran perustamisen ehdoksi keisari kuitenkin asetti sen, että luterilainen lähetystyö ei saa kohdistua ortodoksiselle Venäjälle. Niinpä lähetyskentäksi valikoitui lopulta mm. Ambomaa eli nykyinen Namibia. Yksi keskeisistä lähetystyöntekijöistä oli tunnetusti sitten inkeriläistaustainen Martti Rautanen, eli keisarikunnan ja heimoyhteyden puoli tuli tätä kautta kuvioon kyllä mukaan. Myös muuten haluttiin heimoaatteen innoittamana tukea siinä missä voitiin kaikkia suomensukuisia, myös ortodokseja, Venäjällä.
Yksityishenkilönä muutamat suomalaiset suuntasivat heimoaatteen siivittämänä kiinnostusta Unkariin siis jo vuosisadan vaihteen molemmin puolin, esimerkkinä Unkarin kieltä opiskellut pastori Niilo H. Vainio sekä herännäisyyden maallikkojohtaja, tarkastaja Matti Pesonen.
Venäjän vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen ja sen elähdyttämän suomalais-ugrilaisen hengen innoittamana heimosuhteet saivat aivan uuden käänteen. Suomen lähetysseura asetti jo 1917 komitean käsittelemään lähetystyötä suomensukuisten keskuudessa Venäjällä. Suomen Pipliaseuralla on ollut viime vuosiin jatkunut projekti suomensukuisten omakielisten Uusien testamenttien käännöstyön merkeissä. Jo äskettäin itsenäistyneessä Suomessa Otto Aarnisalo Sisälähetysseurasta kuitenkin käynnisti valmistelut Raamattu- ym. lähetyksen aloittamiseksi Venäjällä. Lisäksi heränneet olivat aktiivisia heimolähetyksessä.
Yhteyden rakentumisessa Unkariin oli heimoaatteen rinnalla toinenkin merkittävä tekijä eli läntisten kirkkojen ja kirkkojenvälisten järjestöjen mielenkiinto vaikeuksiin joutuneita Keski- ja Itä-Euroopan diasporakirkkoja kohtaan. Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian hajoaminen ja Unkarin merkittävät aluemenetykset aiheuttivat traumaattisen kokemuksen myös unkarilaisille. Oli myös pelkoa, että pienet pirstoutuneet protestanttiset ryhmittymät sulautuisivat roomalaiskatoliseen kirkkoon.
Ekumeenisissa yhteyksissä kristillinen World Alliance-liike esitti 1919 kokouksessaan huomion kiinnittämistä Itävalta-Unkarin alueella toimineen evankelisen kirkon pirstoutumiseen ja siten muodostuneiden pienten vähemmistökirkkojen asemaan. Se myös esitti Kansainliitolle vetoomuksen emäkirkostaan erotettujen vähemmistökirkkojen aseman turvaamiseksi. Toinen kirkkojenvälinen järjestö, jonka perillinen edelleen toimii Saksan evankelisen kirkon yhteydessä, oli saksalaisperäinen Gustav Adolf-Verein, jonka tehtäviin oli vanhastaan kuulunut protestanttisten vähemmistökirkkojen tukeminen roomalaiskatolisissa maissa.
Kesällä 1920 kirkkohistorian professorin virasta ensin Porvoon piispaksi siirtynyt ja sitten piispanistuimen siirryttyä vuodesta 1923 Tampereen piispa Jaakko Gummerus (kaukainen sukulaiseni, 5. serkku) tapasi Gustav Adolf-Vereinin johtajan professori Frans Rendtorffin. Tästä lähti liikkeelle yhteyden rakentaminen ensin Suomen kirkon pappisliiton ja Suomen kirkon seurakuntatyön keskusliiton kautta, jonka pj. Gummerus oli. Avustustoimintaa hän edisti ilmeisesti mm. Tampereen hiippakunnan alueella kerätyn kolehdin kautta, kun arkkipiispa Gustaf Johansson suhtautui pidättyvästi kansainvälisten yhteyksien rakentamiseen ja samoin koko kirkossa Unkarin luterilaisille kerättävää kolehtia kohtaan.
Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kohdistui Gustav Adolf-Vereinista toiveita avusta siksikin, että Saksan hävittyä sodan Saksan evankelisella kirkolla ja sen toimijoilla ei ollut entisen kaltaisia avustusmahdollisuuksia. Suomessa oli kaikesta huolimatta kärsitty I maailmansodan seurauksista vähemmän kuin Keski-Euroopassa.
Myös Suomen yleiskirkollinen toimikunta World Alliance-järjestön yhteydessä oli diaspora-avussa aktiivinen. Yleiskirkollisen toimikunnan pj. Arthur Hjelt oli yksi aktivisteista. World Alliancen Bernin kokouksessa Hjelt tapasi unkarilaisen piispan Sándor Raffayn, joka Hjeltin tapan oli liikkeen kansalliskomitean pj. Unkarissa. Hjeltin välityksellä Raffay lähetti Suomen luterilaisille tervehdyksen, jossa hän halusi saattaa kirkkonsa senhetkisen vaikean aseman uskonveljien tietoon.
Järjestettiin vierailuja puolin ja toisin. Raffay ja paroni Podmaniczky Unkarista osallistuivat mm. Tampereen kirkkopäiville 1924, ja Podmaniczky teki laajan tutustumiskierroksen Suomeen ja osallistui mm. kirkollisille kesäjuhlille. Podmaniczky hoiti myös mm. Aukusti Oravalan teoksen Erämaan profeetta kääntämisen unkarin kielelle. Vierailu 1924 merkitsi Suomen ja Unkarin luterilaisten kirkkojen virallisluonteisen yhteyden alkamista. Sopimus on siis allekirjoitettu ikään kuin 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Suomalainen kirkollinen aikakauslehti Kirkko ja Kansa katsoi, että ”Suomen kirkko kuului evankelis-luterilaisten kirkkojen veljespiiriin, joita yhteinen uskonperustus, yhteiset vaarat ja tehtävät kehottivat entistä läheisempään yhteistyöhön.” (Murtorinne 1978, 342).
Piispat Gummerus ja Raffay käynnistivät myös kirkkojenvälisen stipendivaihdon. Ensimmäinen unkarilainen stipendiaatti Gyula Dedinszky asettui asettui asumaan ylioppilaskoti Konviktiin 1928. Huonetoverikseen hän sai vastaavalle matkalle Unkariin valmistautuvan Toivo Laitisen, joka lähtikin matkaan vuoden 1929 alussa. Toinen maailmansota toi vaihtoon tauon, mutta toiminta jatkui uudelta pohjalta 1960-luvulla.
Unkarilaiset luterilaiset ovat olleet mukana myös laajemmassa suomalais-ugrilaisten luterilaisten (viime aikoina myös osin ekumeenisessa) pappeinkokousten perinteessä, joka käynnistyi sekin jo 1930-luvulla. Taukoja on ollut, mutta viimeisin suomalais-ugrilainen pappeinkokous järjestettiin hyvässä hengessä Turussa 2022.
Kirkossamme Keski- ja Itä-Euroopan luterilaisten ja muuta kirkollista tilannetta on seurannut 1980-90-luvun taitteen mullistusten ajasta alkaen erityinen työryhmä, joka 2013 teki opintomatkan Unkariin. Sitä peruja on myös Mikkelin hiippakunnan ystävyyshiippakuntasuhde Unkarin luterilaisen kirkon läntiseen hiippakuntaan vuodelta 2014.
Luterilaisen maailmanliiton Eurooppa-sihteeri pitää varsin tiivistä yhteyttä nykyisin Keski- ja Itä-Euroopan luterilaisiin vähemmistökirkkoihin. Saksalaiset järjestöt ovat myös aktiivisia diasporatyössä: Gustaf Adolf-Vereinin toimintaa jatkava Gustav-Adolph-Werk (https://www.gustav-adolf-werk.de/chronik.html) ja Martin-Luther-Bund (https://p138436.mittwaldserver.info/index.php?id=8), jonka johtokunnan pj. on Unkarin luterilaisen kirkon johtava piispa ja LML:n itäisen Keski-Euroopan alueen varapresidentti Tamas Fabiny. Martin-Luther-Bund on jossain määrin avustanut myös Inkerin kirkkoa.
Historiallisia juuria yhteyksillä siis on ja pohjaa osana luterilaisten kirkkojen yhteyttä ja myös ekumeenisten yhteyden rakentamista ja vahvistamista. Pontimena on voinut olla maantieteellinen ja sukulaisuussuhteeseen liittyvä yhteys, mutta pohjimmaisena on kristillinen usko ja sanoma ja siten pyhäin yhteys, toinen toisemme vahvistaminen ja tukeminen yhteisessä tehtävässä yhdessä muiden kumppanien kanssa. Tärkeätä on ollut se, että toimijoina on ollut myös seurakuntalaisia, ei vain pappeja ja piispoja. Henkilökohtaiset yhteydet ovat tärkeitä. Rakenteet on tarkoitettu palvelemaan niitä ja toiminnan kokonaisuutta osana kirkkomme toimintaa kotimaassa ja kansainvälisesti. Vaikeina aikoina ja ylämäen koittaessa ystävää erityisesti tarvitaan ja henkistä tukea toimimiselle yhteisen uskon ja kristillisen eetoksen pohjalta erilaisten ideologioiden ja poliittisten suhdanteiden puristuksessa navigoitaessa.
Kiitos tärkeän ja pitkäaikaisen kirkkojemme ystävyyssuhteen historian avaamisesta. Itselleni tulee mieleen, kuinka teimme 1980-luvun alkupuoliskolla TYT:n opintomatkan keväiseen Unkariin. Kiersimme seurakunnissa ja vierailimme myös luterilaisen kirkon hengellisessä akatemiassa Budapestissä. Tuolloin elettiin vielä neuvostoaikaa. Itse sain olla MIkkelin hiippakunnan diakoniatoimikunnan jäsenenä järjestämässä suomalaisunkarilaisromanialaista diakoniakonferenssia 1990-luvulla. Mukana oli siis tuolloin kaiketi ensi kertaa Suomessa myös Romanian unkarinkielisiä luterilaisia. Se oli luonnollisesti Berliinin muurin murtumisen ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.
Jatkona vielä edelliseen se, että runoilijana ja kirjailijana, erityisesti myös virsirunoilijana tunnettu Anna-Maija Raittila piti yhteyksiä rautaesiripun takana oleviin kristittyihin esimerkiksi juuri Unkarissa ja Romaniassa, kaiketi myös Itä-Saksaan. Toki suhteitakin oli muutenkin. Kuten esimerkiksi opintomatkamme aikaan 1980-luvulla Unkarissa oli suomalainen teologian opiskelija stipendiaattina. Aikaisempi stipendiaatti oli matkamme vetäjänä (Lassila ja Salminen).
Tomi
Kiitos hyvästä tekstistäsi.
Kerrot miellyttävällä tavalla kirkkojemme välisestä yhteistyöstä.