Yhteisöt - uhka vai mahdollisuus?

Kokemukset uskonnollisista yhteisöistä ovat amerikkalaisten pääsyy hengellisiin epäilyksiin, uutisoi seurakuntalainen.fi maaliskuussa. Uutinen pakotti minut yhteisövalmentajana tutustumaan tarkemmin alkuperäiseen yhdysvaltalaisen Barna-tutkimuslaitoksen tekemään kyselytutkimukseen. Ei kai voi olla niin, että yhteisöllisyys karkottaa seurakuntalaiset?

Kävi ilmi, että 23% itsensä ei-uskovaksi määrittelevistä valitsi epäuskonsa syyksi kokemuksen uskonnollisista instituutioista. Saman verran ääniä sai kirkon huono maine. Kuitenkin suurin epäuskon aiheuttaja oli uskovien tekopyhyys, jonka valitsi 42% ei-uskovista vastaajista.

Kristittyjen vastaukset erosivat edellä esitetyistä. Heille inhimillinen kärsimys oli merkittävämpi epäilysten syy (23%) kuin uskovien tekopyhyys (22%), kirkon huono maine (12%) ja kokemukset uskonnollisista instituutioista (10%). (Barna)

Selvitys kuvastaa amerikkalaista kristillisyyttä. Amerikassa asuessani todella tapasin ihmisen, joka kertoi, ettei ollut kelvannut mihinkään seurakuntaan. Pieni seurakuntakoko, perinteisesti aktiivinen jumalanpalvelusosallistuminen ja vahva pyhityksen korostaminen ovat johtaneet ahdasmieliseen yhteisöllisyyteen ja kulissien ylläpitämiseen aitouden kustannuksella. Onneksi jo pitkään on syntynyt uusia evankeliumikeskeisiä seurakuntia, jotka toivottavat tervetulleeksi ihmiset kaikenlaisista elämäntilanteista ja taustoista.

Missä määrin nämä tulokset mahtavat päteä Suomeen? Onko yhteisöllisyys meillä uhka vai mahdollisuus ihmisten hengelliselle etsinnälle?

Haastattelin uutta Spirit-lehteä varten Maria Pohjanvuorta, joka kertoi jättäytyneensä nuorena aikuisena pois seurakuntayhteydestä juuri huonojen seurakuntakokemustensa vuoksi. Kyse oli 90-luvun helluntaiseurakunnasta. Suomessa luterilainen kristillisyys on tunnetusti amerikkalaista avarampaa, eikä vastaavaa tutkimusta ole tiettävästi meillä tehty. Sen sijaan on kysytty syitä kirkosta eroamiselle. Gallup Ecclessiastica -kyselyn tulosten perusteella kokemusta kirkosta leimaa etäisyys: sitä ei koeta merkitykselliseksi omaan elämään. Kirkosta eroamisen pääsyy on kuitenkin itse usko: lähes puolet vastanneista ilmoittaa syyksi epäuskon tai sen, ettei ole uskonnollinen ihminen. (Gallup Ecclesiastica 2019)

Voiko huonoista seurakuntakokemuksista sitten selvitä? Haastattelemani Pohjanvuori kertoo vuosien hengellisen kodittomuuden jälkeen ymmärtäneensä seurakuntayhteyden arvon Raamatun sekä hengellisen kasvunsa ja sisäisen parantumisprosessinsa kautta. Vain yhteydessä voi palvella omilla lahjoillaan ja viedä mielekkäällä tavalla Jumalan valtakuntaa eteenpäin.

Suomessa onkin tilausta vielä sadoille uusille yhteisöille, jotta jokaisen olisi mahdollista elää osana rakastavaa, totuudellista ja armollista yhteyttä, jossa on tilaa niin epäillä kuin kasvaa ja palvellakin.

Johanna Sandberg
(kirjoittaja on tämän blogin isännän eli Timo Pöyhösen työkaveri ja HU:n yhteisövalmentaja)

7 kommenttia

  • Pekka Väisänen sanoo:

    Hengellisyyden aspekteissa ei tulisi olla kyse vanhoista nautintaoikeuksista eteenpäin.

    Näin asia vaan kirkossamme vääntyy huolena loukkaamattomuudesta ikivanhaan perinteeseen.

    Uudistusta uudessa mahdollisuudessa saa katsoa kun työlle on työstävastaava seurakunnan pappi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Antero Syrjänen sanoo:

    Yksi suurimmista syistä uskontojen olemassaoloon on juuri yhteisöllisyys ja ihmisen luontainen kaipuu olla muiden ihmisten kanssa. Ilman sitä uskonnoilla olisi aika vähän mistä ammentaa.

    Ajan kuluessa on kuitenkin käynyt niin, että yhteisöllisyyttä voi kokea lukemattomilla muillakin tavoilla. Uskonto ja kirkko ovat siinä mielessä menneen talven mahdollistajia.

    Tämä on myös se syy, miksi uskonnottomilla ei ole nykyään syytä jäädä kirkon jäseneksi. Uskonnottomia on ollut aina mutta aika ei ole aina antanut myöten heittäytyä pois uskonnollisista yhteisöistä. Kirkko tai muu uskonnollinen yhteisö on määrittänyt elämässä niin paljon muutakin kuin uskoon liittyviä ilmiöitä, ettei kaikilla ole ollut varaa olla rehellisiä itselleen ja muille.

    Nykyään kaikilla on paremmin varaa olla rehellisesti sitä mitä on, jolloin uskonnollisiin yhteisöihin ei ole syytä jäädä hengailemaan pelkistä yhteisöllisistä syistä. Toki meillä on pienempiä uskonnollisia yhteisöjä, jotka larppaavat historiaa ja yrittävät sosiaalisilla suhteilla kiristämällä pitää jäsenensä ruodussa, mutta lopulta nekin vain epäonnistuvat. Jos ihmiset ovat uskonyhteisössä muusta syystä kuin omasta halusta, näivettää se lopulta yhteisön joka tapauksessa. Ensin näivettyy toimintaan liittyvä aitous, sitten jäsenmäärä. Näin on käynyt ja käy jatkossakin esimerkiksi Jehovan todistajissa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Timo P/Johanna S kiitokset tuosta Barnes-instituutin tulosten ja meikäkäisen kirkosta eroamisen syiden erittelystä.

    Antero S. Euroopassa – myös Suomessa – kristillinen usko oli henkilökohtaisen vakaumuksen lisäksi myös vuosisatoja valtiota ja yhteiskuntaa koossa pitävä virallinen uskomusjärjestelmä. Kun julkinen uskonto ja yksilöiden usko alkoivat eriytyä toisistaan, uskon(non) julkinen rooli saattoi säilyä pitkäänkin. USA:ssa tilanne on ollut lähtökohtaisesti hyvin erilainen.

    Kun kaikki kirkot ja uskonnolliset yhteisöt ovat vapaakirkkoja tai vaikkapa syrjittyjä pienyhteisöjä vailla yhteiskunnallis-valtiollista roolia, yhteisöllisyys korostuu. Näin uskonnon ammattilaisena olen sitä mieltä, että pelkkä yhteisöllisyyden tarve ja korostaminen ei yksin selitä sitä, miksi jokin seurakunta tai kirkko(kunta) on olemassa, kasvaa tai hiipuu. Kuten ei myöskään se, että eritellään erilaisia yhteisönmuodostukseen vaikuttavia tekijöitä. Kysymys on juurikin uskosta ja siitä, mitä se tuo ihmisen elämään. Totta kai kirkkoon kuulumisessa on edelleenkin monia keskenään erilaisia, ei-uskonnollisia syitä. Jopa vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä sanotaan olevan mukana ”elämäntapalestadiolaisia” jotka kulkevat joukon mukana omakohtaisesta ateismista huolimatta.

    Uskonto ja kirkko eivät kuitenkaan ole vain ”menneen talven mahdollistajia”. Usko(nto) kun ei ole katoamassa mihinkään.

    Huonoja kokemuksia lapsuuden ja nuoruuden seurakunnista tai uskovien porukoista on monilla. Kuitenkaan niistä lähteminen ei ole vienyt kaikilta uskoa vaan on löytynyt uusia seurakuntayhteyksiä kuten yllä luimme.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Mikäli riparista onnistutaan luomaan yhteisö, niin koko jengi tulee SRK.n toimintaan. Miksiköhän vain harva seurakunta hyödyntää tätä mahdollisuutta

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Pekka Veli. Seurakunnat ovat erilaisia jo lähtökohdiltaan ja edellytyksiltään…

      Uudessa kirkkolaissa, joka astuu voimaan kesällä, jokainen seurakunta velvoitetaan perustamaan nuorten vaikuttajaryhmä. Saa nähdä, tuleeko niistä taas yksi huitaisu ilmaan vai peräti jotakin yhteisöllisyyttä edistävää. Ilkeämielinen minäni muistuttaa, että aikanaan evankelisessa liikkeessä oli vahva ja elinvoimainen nuorisoliitto. Lopulta sen jäsenten keski-ikä oli jotain 85 vuoden kieppeillä. Elämän eväät ja vahva kristillisyys toki kantoivat tuota sukupolvea tuossa yhteisössä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Hyvä kysymys mahdollisuutemme kyvyissämme haluta ymmärtää ja ottaa vastaan hengellistä viitekehystä.

    Yksi asia on kehittymisemme äitimme kohdussa missä vielä tiedottomasti, kuitenkin kykyisinä, saamme avaruudellisen lahjamme kun vielä orastavat mutta syntymämme jälkeen kukkaan puhkeavat lahjamme katsoa tämän puolen maailmaa minkä kyvyn ihmettelyssä ja nopeassa oppimisessa soisi kestävän pitempään kuin nykyisin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Raamatusta irtautunut ajattelu on uhkä johtipa sitä suuntaa kuka tahansa. NNimittäin silloin jää käteen vai nippu ristiriitaisia ideoita ja ajatuksia. Se ei ole uhka yhteiskunnalle, vaan sielujen pelastukselle!

    Ilmoita asiaton kommentti