Tämän alkukesän jonkinlainen kirkollinen kohu on ollut uuden arkkipiispan, Tapio Luoman linjaus Maata näkyvissä festivaalin (jatkossa MNF) messusta ja ehtoollisenvietosta. Tai tuo linjaus ei itsessään ole kohu vaan sitä seuranneet reaktiot ja keskustelut.
Arkkipiispan linjauksen jälkeen on käytetty melko dramaattisia ja vahvoja ilmauksia ja niiden takana on ilmeisimmin aito harmistus ja jopa loukkaantuminen. Joidenkin mielestä on kajottu sellaiseen, mihin ei saisi kajota. On myös esitetty, että nuorilta ”evätään ehtoollinen” tai pääsy ehtoolliselle tapahtumassa. Tämä on kuitenkin yliampuvaa, sillä arkkipiispan linjaus ei mitenkään tarkoita messun ja ehtoollisen jättämistä pois MNF-tapahtumasta vaan ainoastaan sen viettämistä kirkon yhteisten linjausten mukaisesti.
Toinen pääkritiikki on ollut se, että koska on kyseessä herätysliikkeen järjestämä (päävastuullinen järjestäjä) tapahtuma, ei arkkipiispan olisi pitänyt tehdä linjausta jonka hän teki. Toisesta näkökulmasta tapahtuma on myös vahvasti kirkon yhteinen, koska sen järjestäjinä ovat myös Turun alueen seurakunnat tai osa niistä ja koska tapahtumaan tulee osallistujia eri puolilta maatamme kirkkomme seurakunnista.
Kaiken kohun alle jää helposti tärkein eli otsikon asia: Meillä on yhteinen pöytä (alttari), sakramentti eli ehtoollinen, yhteinen Kristus, kirkko ja virka. Joissakin some-keskusteluissa on käyty melko syvällistä keskustelua juuri teologisista aspekteista.
Toisella puolella on herätysliike, joka ei hyväksy kirkon tekemää virkaratkaisua eli pitää sitä virheellisenä ja siten mm. pappisnaisten virkaa ja sakramentin toimittamista epäpätevinä. Karuja teologisia näkemyksiä ei tohdita hienovaraisuussyistä avata loppuun asti, mutta noita asioita virkakanta ja sen toteuttaminen tarkoittaa. Toisella puolella on yhteinen kirkkomme, jossa virkaratkaisu on tehty teologisin perustein ja jossa myös on linjattu käytännön menettelytapoja.
Itse ymmärrän hyvin, että osa kirkkomme väestä on edelleen ns. vanhan virkakannan edustajia. En kuitenkaan ymmärrä sitä, että yhteisessä kirkossa on alettu harjoittamaan ”väistämistä”. Kun virkaratkaisu kirkossamme oli tehty, elettiin jonkin aikaa aina 1990-luvulle saakka tilanteessa, jossa tuota väistämistä ei toteutettu. Sitten se tuli jostakin ja muistelen jopa pappisveljiä, jotka alkoivat sitä toteuttamaan. En halua kuitenkaan nimetä tänne heitä. En ole asiasta varma, mutta tulin myös sellaiseen ajatukseen, että väistäminen tuli meille ”tuontitavarana” ulkomailta. Joku tietää asian varmasti tarkemmin – tai sitten asian taustoja ei tarkkaan tiedetä tai sillä on useampi taustatekijä.
Eräässä some-keskusteluketjussa eräs näitä asioita tunteva teologi esitti, että väistäminen on tunnustuksemme ja nimenomaisesti CA:n (Confessio Augustana, Augsburgin tunnustus, päätunnustuskirjamme) vastaista ja sen rikkomista. Herätysliikepuoli ja ns. vanhan virkakannan edustajat taas voinevat esittää, että virkaratkaisu rikkoo tunnustusta kun se edustaa heidän näkemyksen mukaan raamattuperiaatteesta luopumista.
Edelliseen liittyvä CA:n kohtaa lienee tämä: VII Kirkko
Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset. Paavali näet sanoo: ”Yksi usko, (Ef. 4:5-6) yksi kaste, yksi Jumala, joka on kaikkien Isä jne.”
Erilainen näkemys virasta on kirkossamme vaikea asia. Kirkko on kuitenkin tehnyt siinä ratkaisun kirkon järjestyksen mukaisesti. Päätökseen liittyi ponsi, jonka mukaan kirkossa on edelleen oltava mahdollista toimia heidänkin, jotka ajattelevat asiasta toisin. Ponteen ei liittynyt mitään täsmennystä siitä, että pitäisi voida toimittaa erillisiä messuja tai muuta vastaavaa.
Jos kirkkomme piirissä toimitetaan tietoisesti kahdenlaisia erilisia messuja, on sen looginen johtopäätös, että kirkkomme ykseys on rikki. Sitten on sen johtopäätöksen tai päätöksen tekemisen paikka, että hyväksytäänkö tämä asiantila. Nyt kirkon linja on ollut se, että sitä ei haluta hyväksyä. Toinen osapuoli taas näkee kirkon linjaukset painostuksena tai ainakin sellaisena, että heidän ei olisi mahdollista toteuttaa tai osoittaa vakaumustaan käytännössä.
Kirkkomme ja myös yksittäisten herätysliikkeiden tulevaisuuden kannalta jonkinlaisen ratkaisun löytäminen olisi todella tärkeää. Tähän kirjaan myös henkilökohtaisen kokemukseni: Olen monen kollegan lailla ollut aikaisemmin läheisessä yhteistyössä Sley:n ja sen toimijoiden kanssa. Pidän heitä ja teitä edelleen rakkaina veljinä ja sisarina Kristuksessa. Monen muun kollegan lailla olen kuitenkin ollut surullinen siitä linjasta, mikä on viimeisten vuosien ja oikeastaan reilun 15 vuoden aikana syntynyt. Se on ollut sisäänpäin kääntymisen linja ja yhteistyöstä pois vetäytymisen linja väistämisineen – siis minun ja monen muun näkökulmasta.
Omasta puolestani rohkenen pyytää: Tulkaa yhteiseen rintamaan, yhteiseen pöytään, alttarin molemmin puolin meidän muiden kirkon virassa olevien kanssa! Meillä on sittenkin enemmän, mikä yhdistää kuin mikä erottaa. Meillä on yhteinen evankeliumi, Kristus, sakramentti, kirkko – ja sittenkin – yhteinen virka! Kuljetaan yhteisessä rintamassa ja vietetään yhdessä Herran ateriaa, please!
Toivo Loikkanen
Ihan selkeä ja oikea oli Samin teksti. Ari tarttuu nyt lillukanvarsiin ja tekee niistä asiaa, jollin itse asia jää sivuun. Lillukanvarsiin ei Samin tarvitsisi sotkeutua. Mielenkiintoiseksi tekee keskustelun tuo, että suurten kirkkojen ehtoolliselle meillä ei ole asiaa. Silti virkaa pidetään kriteerinä, jota ei voi ohittaa. Siitähän seuraa se, että kukin kirkko voi itse päättää sen mikä virka on pätevä ja kenelle ehtoollinen kuuluu. Kirkko järjestyksenä tämän hyvin käsitän, mutta kokonaisuus ei siitä avaudu. Voisitko Sami selventää vielä.
Ai. Nyt minä taisin tajuta. Naisen jakama ehtoollinen ei ole pätevä, koska piispan suoma pappisoikeus naiselle ei ole pätevä, Joten naisella ei ole oikeasti virkaa kirkossa, koska hänellä ei ole oikeasti virkaa. Naisen jakama ehtoollinen katsotaan siten maallikon antamaksi. Tästäkö on Sami kyse?
Pekka,
Ortodokseilla ja katollisilla virka on sakramentti. Luther taas karsi sakramentit kolmeen. Katollisen ja ortodoksisen kirkon kiistat ovat syviä mutta alkoivat kun läntinen kirkko muutti uskon tunnustuksen kohtaa ” Pyhä Henki ” ( Filioque-lisäys) v. 1054, ero oli monisatavuotinen prosessi, jonka tärkein askel oli paavin lähettilään ja Konstantinopolin patriarkan molemminpuoliset pannaanjulistukset vuonna
1054, jotka purettiin vasta vuonna 1965.
Koska jokainen kirkko määrittelee omasta käsityksestään käsin viran, tilanne on se, mikä se on. Virkoja on monenlaisia, mutta tämä on kokonaisoire kirkon jakaantumisesta.
Viimeistä kappaletta en ihan ymmärtänyt – mutta jotenkin tämän suuntaisesti naispappeuden vastustajat ajattelevat.
Yritin sanoa, että koska vastustajat eivät hyväksy naisia papeiksi, niin he eivät hyväksy sitäkään, että piispa vihkimisen kuitenkin suorittaa. Joten heidän mielestään piispa ei oikeasti ole voinut vihkiä naista paiksi. Eikä nainen oikeasti ole pappi. vaan nainen on sen perusteella pelkkä maallikko. Jolloin maallikon jakama ehtoollinen ei ole oikea ehtoollinen.
Vastustamien kuulostaa näin käsitettynä korkeakirkollisemmalta, kuin kirkko.
Ei kai ehtoollinen sitten silloinkaan ole pätevä, jos joku muu kuin viranhaltija on sitä jakamassa.
Jos näin on niin sitten on helpompi käsittää se ettei maallikoita hyväksytä muutoinkaan hengelliseen toimintaan mukaan.
Sley on ottanut myös uuden tavan toimittaa jumalanpalveluksia, nyt uututena on maallikkojen toimittama jumalanpalvelus – tässä on takana tietysti taas virkakysymys. Saa nähdä kauanko tämä jatkuu.
Kirkon ykseys on tärkeää erityisesti siksi, että siltä pohjalta maailmalle antamamme todistus olisi vakuuttavamapi ja uskottavampi. Eli tässä viittaus Jeesuksen rukoukseen, että olisimme yhtä ja että ”maailma uskoisi”.
Kuten jossakin some-keskustelussa on tullut esille, on rehellisyyden nimissä todettava, että myös joidenkin muiden herätysliikkeiden käsityksissä on ykseyden toteutumiseen liittyviä ongelmallisia asioita. Jotenkin vain sakramentti ja ehtoollinen ovat niistä keskeisimpiä. Siten esillä oleva kysymys on tärkeä ja vakava. Jukka Kivimäen kommenttien pohjalta ryhdyin pohtimaan jopa sellaista kompromissia, että seurakuntalaisten tähden olisi mahdollista olla vain pappismiesten toimittamia messuja. Tämä sillä edellytyksellä, että kaikki pappismiehet olisivat valmiita toimimaan kaikkien muiden pappien kanssa yhdessä. Tälläkin ratkaisulla asiaan jäisi ongelmia.
Ensiksi joku tuo evl-kirkkoon harhaopin ja se jälkeen rummutus. Lopuksi ykseyden nimissä harhaoppi hyväksytää. Aika lähellä on aika, kun evl-kirkon piispat tekevät ykseyden nimissä päätöksen homoliitoista. Naispappeus on harha-oppi.
Juha Heinilä: Sinä sanot, että se on harhaoppi. Et kuitenkaan pysty perustelemaan sitä millään – tai niillä perintisillä argumenteilla (”nainen vaietkoon seurakunnassa” jne.).
Herra Jeesus Kristus on asettanut seurakuntaan paimenen viran, johon seurakunnan tulee kutsua yhden vaimon miehen (Ef. 4, 1.Tim. 3, 2.Tim. 1, Tiit. 1). Lisäksi on paljon muitakin kelpoisuusvaatimuksia (1.Tim. 3).
Juha: Missä evankeliumin kohdassa on tämä Jeesuksen asetus?
Kaste- ja lähetyskäskyssä, ensimmäisessä ehtoollisessa ja avainten vallassa (esim. Matt. 28, Luuk. 22, Joh. 20:21-23). Lisäksi on paljon muitakin kohtia, jotka liittyvät pappisvirkaan. En tiedä liittyvätkö nämä mainitsemani kohdat ollenkaan evl-kirkon pappisvirkaan, miten on Toivo?
Juha: Jeesus ei taida noissa kohtaa määritellä, että hänen tehtävänsä toteuttajina voisivat olla vain miehet. Jeesuksen seuraajissa ja laajemmassa apostolien joukossa oli myös monia naisia.
Maailman suurin Luterilainen kirkko Etiopiassa käsittää viran ilmeisesti eritavalla, koska siellä jokaisen kristityn kuuluu sanomaa viedä eteenpäin. Kirkko siellä kasvaa jatkuvasti, juuri tästä syystä. Meillä kaikki varsinainen hengellinen työ on pelkkien viranhaltioiden varassa. Joten toiminta takkuaa pahasti. Onko tästä virkakäsityksestä tullut syy, sille että evankeliumi ei mene täällä eteenpäin? Vaan se jää kirkon seinien sisälle.
Pekka, Kommenttisi yksinkertaistaa ja kärjistää asiaa: Kyllä meilläkin on selvä idea siitä, että jokaisen kastetun tehtävä on toteuttaa uskoa ja rakkautta. Kirkko ei ole viranhaltijoiden yhteisö vaan kaikkien kastettujen jäsentensä yhteisö. Kirkko yhteisönä toteuttaa kirkon tehtävää. Viranhaltijoiden tehtävä on Raamattua vapaasti lainaten ”tehdä pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön”. On tietysti myönnettävä, että tämä ei toteudu täydellisesti. samalla on myös todettava, että meillä on myös väärin painottunutta ja värittynyttä seurakuntanäkemystä. Jo nytkin kirkon asia toteutuu ihmisten arjen kutsumusten tehtävissä – vaikka ihmiset eivät itse sitä niin muistaisikaan ajatella. Pietistinen seurakuntakäsitys taas korostaa enemmän seurakuntaa tietyllä tavalla uskovien joukkona, joka erottautuu maailmasta ja sellaisena sitten pyrkii julistamaan evankeliumia. Tämäkin kuva on yksinkertaistus.
Jotta tekstini tausta käsitettäisiin, kerron että olen ollut yhteydessä Kirkkohallituksen työryhmän jäseneen. Ryhmä pohtii niitä mahdollisuuksia, joita kirkko voisi tarjota maallikoiden hengelliselle toiminnalle kirkossa.
Minutkin mielletään maallikoksi, koska en ole kirkon palveluksessa nyt. Ikävä on niitä aikoja jolloin lähetys-sihteerinä saatoin olla reilusti kirkon hengellisessä toiminnassa mukana. Nyt sellainen on perin harvinaista herkkua.
Koulutukseni ei merkitse paljoakaan, koska en ole viranhaltiana. Olen periaatteessa ihan samassa asemassa, kuin kuka tahansa seurakuntalainen. Jotkut ovat suorittaneet saarnalupatutkintoja, mutta ei saarnavuoroja saa. Jotkut ovat vuosia organisoineet kirkossa toimintaa, joka on vetänyt puoleensa. Sitten se yllättäen voidaan kieltää. Ilman mitään selityksiä. Jotain selkeitä pelisääntöjä olisi hyvä saada tähänkin asiaan. Muutoin moni aktiivi joutuu jatkossakin vetäytymään pois, kun hänen ylitse kävellään virkamiehen raskailla saappailla.
Nyt kun Toivo otti virka-asian esiin, niin huomaan sen vaikuttavan myös tähän vapaaehtoisten asemaan merkittävästi. Puhutaanhan saarnavirasta yms.
Monet aktiivit ovat joutuneet kokemaan vastaava kirkon taholta. Näistä kokemuksista harvoin kuulee puhuttavan. Johtuen siitä, että ei haluta ikävillä kokemuksilla seurakunnan toimintaa hankaloittaa, tai siitä, ettei kehdata niistä mitään puhua.
Pekka, On harmillista, että on tuollaisia ikäviä kokemuksia. Toiminnan rajaamiselle voi olla viranhaltijan näkökulmasta syynsä, jotka nousevat toimijasta tai sitten viranhaltija on vain liian liian holhoava tai vastaavaa. Miten siis saisimme aikaan luottamuksen ilmapiirin, jossa seuakuntalaiset voisivat toimia ja jossa viranhaltijat voisivat levollisin mielin luottaa että toiminta toteutuu hyvien menettelytapojen puitteissa. Sinun kohdalla tuskin viime mainittua on tarpeen edes kysellä. Joskus vapaaehtoisten toiminta on koko seurakunnan näkökulmasta hengellisesti liian värittynyttä.
Sami toisaalla” Kirkollista virkaa ei saada enään muutettua kirkossamme. Tilanne on sama kuin pasifistit vaatisivat puolustusvoimien alasajoa.”
Onko siis kyse yrityksestä muuttaa asiaa, jota ei voi muuttaa. Vai omantunnon kysymyksestä, jota myöskään ei voida muuksi muuttaa. Kumpikin vaihtoehto tekee tyhjäksi kaikki muut ratkaisuyritykset.
Pekka Pesonen :”Onko siis kyse yrityksestä muuttaa asiaa…”
Käsitykseni mukaan kyse on yrityksestä muuttaa asiaa siten, että kirkon hengellinen eikä puoluepoliittinen ääni on niin selkeä, että puolueet eivät mainosta kirkon luottamushenkilötehtäviä esim. ”hyvänä paikkana harjoitelle kevään eduskuntavaaleja varten” ja ymmärtävät, että kirkon lähtökohta on Jumala- eikä ihmiskeskeinen maailmankuva.
Tää on mielenkiintoista kun keskustellaan niinkin SUURESTA asiasta kuin onko naispappeus harhaoppi, mutta kuintenkaan ei ”nähdä” esim kirkon alkuaikoina hyväksymiä vainoja, siis oliko ne harhaoppia ja voiko niistä nähdä onko kirkko kenen asialla, saatanan vai Jumalan?
Ei orjantappuroista koota viinirypäleitä, eikä murhaajien opeista löydä iankaikkista elämää.
Ari Pasanen :”Ei orjantappuroista koota viinirypäleitä, eikä murhaajien opeista löydä iankaikkista elämää.”
Ei niin, ja kun hyväksyn laillisen abortin, jota kirkko vastustaa, mutta vastustan vauvalaatikoita, jotka kirkko hyväksyy, en ole koskaan tuntenut, että olisin kelvollinen kirkon papiksi tai opettajaksi. Abortin hyväksymisen vuoksi olen kuullut olevani myös murhaaja, mutta itsepäinen kun olen, olen elämän poluilla kohtalaisen paljon orjantappuroita keränneenä tottunut siteeraamaan persialaista tähtitieteilijää, matemaatikkoa ja runoilijaa Omar Khaijamia:
“Se ken ruusua ei koskaan saa, riemuin poimii orjantappuraa, ja riittää tuli tarpeisiimme silloin, kun taivaan valo täytyy kadottaa.”
Tuula Hölttä kuinka kirkko vastustaa aborttia? Itse en ole moisesta kuullut.
Ari Pasanen :”Tuula Hölttä kuinka kirkko vastustaa aborttia?”
Käsitykseni mukaan ”kirkon virallinen linja” ei vastusta laillista aborttia, mutta katolinen ja ortodoksinen kirkko vastustaa ja myös jotkut evl.kirkossa toimivat ryhmittymät.
Tuula Hölttä luin ev.lut kirkon sivuilta abortista, ei sitä tuomita.
Itse ymmärrän oman elämäni kautta, abortissa osallisena olleena, että abortti on jumalattoman elämän seuraus, ei kuulla Jumalaa ja tehdään Hänen tahtoaan vastoin joka johtaa aorttiin.
Ari Pasanen :”…abortti on jumalattoman elämän seuraus, ei kuulla Jumalaa ja tehdään Hänen tahtoaan vastoin joka johtaa aborttiin.”
Olemme samaa mieltä. Abortti on aina miehen ja naisen jumalattoman elämän seuraus.