Katselin äitini koulutodistusta ja oppikirjoja 30-luvulta. Oppiaineen nimi oli jumaluusoppi ja kirjat käsittelevät kohtuullisen neutraalisti erilaisia katsomuksia.
Noista ajoista käsin vaikuttaa siltä, että on kuljettu asenteellisesti takaisinpäin.
Kouluaineita on järjestetty ideologisten vatsanpurujen perusteella. Seurauksena esimerkiksi lukiossa on ollut pitkään se, että on kolme samasisältöistä kurssia, uskonnon etiikka, filosofian etiikka ja elämänkatsomustiedon etiikka, jotka kaikki käsittelevät etiikkaa.
Ja on laadittu opetussuunnitelma niin valtauskonnoille kuin Herran kansallekin.
Vähemmistöt perustelevat tätä tarvetta oman identiteettinsä muokkaamisen tarpeena. Mutta kyselyt osoittavat, että kohteena olevat eivät koe asiaa niin.
Vähemmistöt myös erehtyvät siinä, että niiden asema yhteisen opetuksen vallitessa heikentyisi. Globaalisti roomalais-katolinen ja ortodoksinen usko ovat levinneempiä kuin protestanttiset liikkeet ja tiedonvälityksen kannalta kouluissa olisi perustellumpaa tarjota tietoa enemmän niistä kuin perifeerisemmistä kristinuskon muodoista.
On myös kaikkien etu tietää enemmän kuin tietää vähemmän ja meillä vähemmistöissä olevien katsomusten laajempi käsittely kaikille olisi perustellumpaa kuin niiden syrjäyttäminen vain pienryhmien tietoisuuteen.
Uusi katsomusaine ei mielestäni voi perustua elämänkatsomustiedon opetussuunnitelmaan. Se määrittää opetuksen sisällöksi lähinnä kaikissa perusopetuksen aineissa ja sen yleisissä tavoitteissa mainittuja argumentaatiokykyjä, muiden hyväksymistä jne.
On oireellista, että elämänkatsomustiedon opetussuunnitelmassa on ollut tuntuvia vaikeuksia keksiä katsomuksia. Siellä todetaan, että käsitellään esimerkiksi kristinuskoa tai humanistista aatetta.
Ongelman muodostaa sekin, että ei ole tieteenalaa, joka käsittelisi elämänkatsomustietoa. Opetusalan lainsäädäntö säätää, että opetuksen tulee perustua tieteenalaan. Elämänkatsomustieto on 1980-luvulla erilaisten valitusten kautta syntynyt oppiaine, jonka keskeisin tavoite on välttää uskonnonopetusta.
Kun akateemisessa maailmassa teologia on yksi maan parhaiten menestyneistä tutkimus- ja opetusaloista kansainvälisissä mittauksissa, olisi luontevasti perusteltua, että tieteellisen kelpoisuuden perusteella kaikille annettavan yhteisen opetuksen suunnittelun taustalla olisi paras tieteellinen taso.
Oppiaineen nimestä voidaan toki erilaisissa työryhmissä kiistellä. Sinänsä uskonnosta ei tee salonkikelpoisempaa se, jos sitä sanotaan katsomukseksi. Se on senkin jälkeen yhtä vastenmielistä niille, joille se on vastenmielistä.
Nykyisessä katsomusopetuksessa on ongelma, jota ei ole osattu oikein tunnistaa. Samannimistä oppiainetta opetetaan peruskoulun 1. luokasta lukioon saakka samojen säännösten mukaan. Tämä ei ole pedagiogisesti järkevää. Koulupolkuaan aloittava 7-vuotias ei pysty erilaisten maailmankatsomusten vertailuun, johon taas lukiossa opiskelevalla aikuisuuden kynnyksellä olevalla nuorella on jo varsin hyvät edellytykset. Niinpä kaikille yhteinen uskontotieto sopii lukioon paremminkin kuin ”oman uskonnon” opetus. Mutta peruskoulun alaluokillla tulee ensin perehdyttää omasta .perheympäristöstä tuttuun perinteeseen, toki pitäen mielessä se, että kaikki koulutoverit eivät ole tässä suhteessa samanlaisia. Peruskoulun ylimmille luokille voidaan jo ottaa myös uskontojen vertailua ja uskontokrittiikkiäkin, jonka tulee kuitenkin varoa minkään uskomusperinteen loukkaavaa väheksymistä.
> Samannimistä oppiainetta opetetaan peruskoulun 1. luokasta lukioon saakka samojen säännösten mukaan. Tämä ei ole pedagiogisesti järkevää.
Mielestäni ”oman uskonnon” opettaminen voitaisiin jättää kodin ja uskonnollisten yhdyskuntien tehtäväksi. Koulun ei tarvitse tehdä lähetystyötä. Maallistuvassa ja moniarvoistuvassa yhteiskunnassa on myöskin epärealistista, että kouluissa olisi resursseja opettaa jokaiselle ”omaa uskontoa”.
Uskontotiedon opettaminen voidaan hyvin siirtää yläasteelle. Näen, että se on yleissivistyksen ja erityisesti yhteiskunnallisten ilmiöiden ymmärtämisen näkökulmasta tärkeä oppiaine, mutta olen samaa mieltä että seitsenvuotiaalla ei ole vielä kykyä omaksua opetuksen sisältöä.
Olen itse rippikoulun käynyt 80-luvun lapsi, mutta jopa minun ikäiselleni ajatus ”omasta perheympäristöstä tutulle” uskonnolliselle perinteelle on äärettömän naiivi. Koulussa on kyllä laulettu hoosiannaa ja suvivirttä, mutta siihen ne meidän ”kristillisen” perheen jeesustelut jäivät.
Suomi ei ole minun kouluajoistani hengellistynyt ja ”oman uskonnon” opettaminen oli ajastaan jäänyt konsepti jo silloin. Koulun uskonnontuputuksen pakkopulla tekee kirkolle karhunpalveluksen. Ensinnäkin se antaa uskonnosta helvetin tylsän kuvan. Ja toisekseen se sallii kirkon levätä laakereillaan kuvitellen, että koulu kasvattaa sille jäseniä. Ja sitten ollaan kummissaan kun nuoret ihmiset eroavat kirkosta.
Totta on, että kirkon jäsenistön keskuudessa on hyvin laaja kirjo asenteita syvällisestä hengellisyydestä aina välinpitämättömyyteen asti. Julkisen vallan on kuitenkin kohdeltava kaikkia kirkon jäseniä kristittyinä. Onhan toisaalta ns. uskonnottomissakin laaja kirjo ajattelua agressiivisesta ateismista aina yliyksilölliseen uskonnollisuuteen asti, ja onhan esim. osa hartaista helluntailaisistakin valtiovallan silmissä uskonnottomia. Kaikesta tästä huolimatta en pidä toivottavana uskonnonopetuksen poistamista yleisestä koulusta, koskapa uskonto on kuitenkin yhtä lailla olennainen osa inhimillistä kulttuuria kuin esim. kirjallisuus, musiikki ja kuvataidekin.
Minusta kysymys uskonnonopetuksesta saa helposti turhan (EVLUT)kirkkon jäsenyys -keskeisen näkökulman, sekä puolesta- että vastaan-näkemyksissä, vaikka toki kirkon jäsenmäärä on yksi parametri perusteluissa. Se ei ole sama kuin ”kristityt Suomessa” tai ”kristillistä kasvatusta haluavat”.
Keskusteluun saattaa liittyä myös jonkinlaista huolta ”ääriliikkeiden” vaikutuksesta vähemmän kontrolloidun kasvatuksen osalta.
Helposti jää sivuun mahdollisuuksien tasa-arvo:
On siirrytty yhä enemmän varhaiskasvatuksen painottamiseen, jolloin yhteiskunnan valta lasten kasvatuksessa kasvaa. En nyt ota kantaa, onko tämä hyvä vai huono asia, mutta lienee niin, että vanhempien kasvatusvastuusta yhä suurempi osa siirtyy, luovutetaan tai ”ulkoistetaan” yhteiskunnalle, joka ainakin periaatteessa korostaa ns. neutraalia ideologiaa, jossa uskonnonvapaus helposti tulkitaan (vain) ”vapaus uskonnosta” -periaatteen mukaan.
Vanhemmilla kuitenkin on perinteisesti ajateltu olevan oikeus lastensa kasvattamiseen, mutta käytännössä kasvatusta tässä merkityksessä on ulkoistettu yhteiskunnalle, jolloin tosiasiallisesti vanhehempien vaikutus(mahdollisuus) lasten kavatukseen vähenee. Tätä voidaan tarkastella eri perspektiiveistä, mutta mahdollisuukisen yhdenyhdenvertaisuus tai tasa-arvo ja vanhempien valintamahdollisuudet on myös merkittävä tarkasteluperspektiivi.
Ymmärrys uskonnoista ja meillä erityisesti käsitys kritinuskosa tuntuu vähenevän, ja perin ”outojakin” käsityksiä tai väitteitä – ja yksityiskohtia – on vallalla. Oltiinpa uskonnosta mita mieltä tahansa, on kristinuskon kohtuullinen ymmärrys oleellista pyrittäessä ymmärtämään Eurooppalaista kulttuuria, näkökulmaa ja historiaa ja toisaalta globaalin maailman ilmiöitä. Tämä olisi pidettävä mielessä, olipa katsomusaine yhteinen tai ei.
Ehkäpä ratkaisua olisi hyvä hakea oman uskonnon ja yhteisen katomusaineen yhdistelmästä, painottamalla mielekkäästi?
””Kun akateemisessa maailmassa teologia on yksi maan parhaiten menestyneistä tutkimus- ja opetusaloista kansainvälisissä mittauksissa,””(blogi)
Mitä tämä tarkoittaa eli mitä tuo pitää sisällään?