Kotimaa 24 kertoo uutissivuillaan tänään 30.12.2018, että sen luetuin uskontouutinen osui marraskuun lopulle, jolloin 28 kirkolliskokousedustajan kirje piispoille julkaistiin medialle. Olen yksi tämän kirjeen allekirjoittajista.
Harva uutisen kommentoijista oli edes lukenut kirjettämme, mutta sitä koskevien kommenttien äänensävyt olivat heti alkuun ärtyneitä ja tuomitsevia. Eikä ihme. Kotimaa 24 -uutisen mukaan kyseessä oli ”piispoille lähetetty kirje, jossa 28 kirkolliskokousedustajaa ja kuusi pappia vaati naispappeuden vastustajille lisää elintilaa kirkossa”.
Jos tämä pitäisi paikkansa, se ärsyttäisi jopa allekirjoittanutta. Tähän samaan reagoi vastineessaan Mikko Himanka jo kohta Kotimaa 24:ssä olleen jutun ilmestymisen jälkeen (https://www.kotimaa.fi/artikkeli/28-kirkolliskokousedustajaa-vastaa-avasimmeko-tulpan-joltain-joka-on-kalvanut-pitkaan-piilossa/). Hän perään kuulutti hyvää sisälukutaitoa.
Sanoilla luodaan todellisuutta. Kun toimittaja kirjoittaa siitä, kuinka kirkolliskokousedustajat ”vaativat” piispoilta jotakin, viesti on selvä: piispat halutaan panna seinää vasten ja avata jo kerran päätetty asia. Mutta näinhän kirjeessämme ei missään vaiheessa esitetty. Päinvastoin. Emme vaatineet mitään. Emme edes sitä, että piispat olisivat ottaneet kirjeemme vastaan – saati lukeneet sen.
Kirjeessä sen sijaan totesimme, että ”tahdomme vedota teihin, kirkkomme piispat, että jaksaisitte ponnistella yhä määrätietoisemmin sen eteen, että ns. perinteiseen virkakäsitykseen sitoutuneilla kirkon jäsenillä säilyisivät riittävät toiminnan mahdollisuudet kirkossamme”. Kannustimme piispoja siis ponnistelemaan kirkon ykseyden puolesta. Sehän on heidän ensisijainen tehtävänsäkin.
Sanoilla luodaan todellisuutta. Toiseksi, Kotimaa 24 -uutisen mukaan kyse olisi ollut kirjeestä, jossa vaadittiin lisää elintilaa ”naispappeuden vastustajille”. Kirjeessämme tuo termi esiintyi ainoastaan kerran – silloinkin yhteydessä siihen keskusteluun, jossa viitataan yleisesti havaintoon, että ”naisten pappeutta vastustava seurakuntaväki on jäänyt pysyväksi osaksi kirkkoamme”. Heille emme toivoneet edes ”lisää elintilaa”, vaan pelkästään ”elintilaa”.
Kirjeessä puhutaan muuten johdonmukaisesti ns. perinteisen virkakannan edustajista. Miksi? Koska se on ollut reilua niitä kohtaan, joista on ollut puhe. Aivan niin kuin uutisoinnissa on mielestäni ollut reilua puhua ”sukupuolineutraalista avioliittolaista” sen sijaan, että olisi käytetty termiä ”tasa-arvoinen avioliittolaki”. Miksi? Koska se on ollut reilua niitä kohtaan, joista on ollut puhe. Sanoilla luodaan todellisuutta.
Miksi kirjettämme ei haluttu lukea siinä sävyssä ja tarkoituksessa, jossa se kirjoitettiinkin: rakentamaan sopua ja vahvistamaan kirkon ykseyttä? Syitä on varmaan monia. Esitän itse pari valistunutta arvausta, joiden myötä tunnustan, etten tiedä varsinaisia syitä. Ehkä joku muu ne tietää..?
Ensimmäinen valistunut arvaukseni on, että keskusteluilmapiiri yhteiskunnassa ja kirkossa on tällä hetkellä ”kuplittunutta” ja jännitteistä, jolloin uutisoinnin kannalta on tarkoituksenmukaista ja ”myyvää” jyrkentää vastakkainasetteluja. Sillä myydään lehtiä ja saadaan lukijoita nettiuutisille. Kirkollinen media ei ole tässä suhteessa mikään poikkeus. Viholliskuvat myyvät aina. Olipa kyse Korkeajännitys-lehdestä tai kirkollisesta mediasta.
Mikäli asia olisi toisin, kuka tahansa toimittaja olisi heti löytänyt kirjeestämme sen varsinaisen kärjen: 28 kirkolliskokousedustajaa vetoaa piispoihin, että he jaksaisivat ponnistella kirkon ykseyden puolesta virkakysymyksessä, joka vielä yli kolmen vuosikymmen jälkeenkin hiertää Suomen ev.lut. kirkossa. Sanoilla luodaan todellisuutta.
Uutisointiin liittyen vielä yksi havainto: perinteisen virkakäsityksen kannalla olevia pidettiin muinaisjäänteenä, joiden uskottiin hävinneen ajan myötä – tai ainakin olevan hyvin marginaalinen joukko. Kirkko ja Kaupunki -lehden toimittaja soitti minulle marraskuussa ja kysyi, onko mielestäni 40 papin ja 2000 hengen seurakuntalaisten viikoittain kokoontuva joukko suuri (https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/espoolaiskirkkoherra-haluaisi-lisaa-tilaa-naisten-pappeuden-vastustajille-seurakuntatyon-johtaja-kieltaytyy-yhteistyosta-heidan-kanssaan).
Kysymys heijasteli mielestäni yleistä tyrmistystä: miksi tällaisen marginaalin ja häviävän porukan puolesta pitäisi suuren seurakunnan kirkkoherran – tai yleensä kenenkään – olla huolissaan? Niin, miksi ihmeessä minkään vähemmistön oikeuksista pitäisi olla huolissaan..?
Onko 2000 kristittyä paljon vai vähän? Jos he ovat vakaumuksensa vuoksi inhottuja ja painostuksen alaisia, heitä on 2000 kristittyä liikaa. Tällöin heitä pitää ehdottomasti puolustaa syrjiviä asenteita ja vihapuhetta vastaan. Mutta jos he itse ovat naisvihamielistä ja muuta syrjintää harjoittavaa porukkaa, heitä pitää ojentaa kristillisellä rakkaudella ja päättäväisyydellä.
Vai onko kuitenkin niin, että meillä on oltava oikeus valita vähemmistömme, joiden vakaumusta ja oikeuksia puolustamme? Samassa K&K-lehden jutussahan Espoon seurakuntayhtymän yhteisen seurakuntatyön päällikkö vastasi samalla mitalla: hän kieltäytyy yhteistyöstä ns. perinteisen virkakannan edustajien kanssa. Hän oli huolissan pappisnaisten oikeuksien toteutumisesta ja siitä, että syrjintää suvaittaisiin kirkossamme. Sanoilla luodaan todellisuutta.
Ns. perinteisen virkakäsityksen tulkinnan esiin nostaminen ja sen ymmärtäminen sekä kirkon moniäänisyyden puolustaminen tässä yhteydessä nähtiin yksiselitteisesti syrjintänä sekä naisten ja heidän pappeutensa halveksuntana. Harva huomasi, että me allekirjoittaneet emme olleet omalla asiallamme. Toisinajattelevien puolustaminen oli kuitenkin jo itsessään vääryys.
Toinen valistunut arvaukseni kirjeemme viestin huonoon sisälukutaitoon liittyen – uutisoinnin asenteellisuuden ja loukkaantuneen keskustelun lisäksi – on teologisen ymmärryksen ja sietokyvyn kapeutuminen kirkossamme. ”Moniäänisyys” kuuluu juhlapuheisiin, ei kirkolliseen arkitodellisuuteen.
Virkakysymys on jo kauan sitten irronnut raamatuntulkinnasta ja raamattukäsityksestä. Siitä on tullut puhtaasti tasa-arvokysymys ja naisten oikeuksiin liittyvä asia. Siksi kirjeemme herättämä tyrmistys oli varmasti aitoa – erityisesti niiden virkasisartemme keskuudessa, jotka eivät kirjettämme edes vaivautuneet lukemaan.
Ymmärrän heitä. Sanoilla luodaan todellisuutta. Kuitenkin kirjeessämme totesimme aivan selvästi: ”Emme esitä mitään muutosta seurakuntien oman toiminnan järjestelyihin sinänsä, emmekä halua, että nämä toimintamahdollisuudet muodostaisivat uhan miesten ja naisten tasa-arvoisen pappeuden toteutumiselle kirkossamme”.
Yritimme sanoittaa sen, että tässä kirjeessämme ei ollut kyse tasa-arvon toteutumisesta eikä naisista tai muunsukupuolisista sinänsä, vaan jostain muusta: oikeudesta tulkita Raamattua perinteisesti ja kristikunnan enemmistön tavoin.
Tämä jäi liian monelta huomaamatta. Se näkyi tänään (30.12.2018) myös YLE Radio 1:n Horisontti-ohjelmassa, jossa jotkut keskustelijat kauhistelivat sitä, kuinka tällainen tasa-arvon vastainen kirje on ollut nyky-Suomessa mahdollinen. Toimittajat myötäilivät.
Vain yksi keskustelija pohti ääneen sitä, minkä oli itse kirjeestämme lukenutkin: jos pappeus ymmärretään perinteisellä tavalla Jumalan peruuttamattomaksi tahdoksi, kuinka sellaista näkemystä voisi muuttaa – paitsi ymmärtämällä Jumalan tahdoksi jokin toinen näkemys, joka on ristiriidassa aiemman käsityksen kanssa.
Tästä on kyse. Sanoilla luodaan todellisuutta. Perinteisen virkakäsityksen kristityt eivät lähtökohtaisesti ole tasa-arvon vastustajia tai naisvihamielisiä, vaan aidosti omantunnon ihmisiä, joille ymmärrys Jumalan tahdosta ei ole kauppatavaraa. Heidän vertaamisensa esim. rasismin kannattajiin on loukkaavaa, koska kyse on eri kategorian asioista.
Uusi testamentti ei kiellä mustaihoisia tai sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöihin kuuluvia opettamasta seurakunnan kokouksissa, mutta naisia kylläkin. Muunsukupuolisista se taas ei puhu mitään. Tässä on ongelmamme juuri. Onko Raamattu kirkon uskon ylin ohje, kuten kirkkolaki ja -järjestys edellyttävät – ja jos on, mikä siitä pitäisi ottaa vielä vakavasti ja mikä taas ohittaa vanhentuneena patriarkaalisuuden jäänteenä ja miksi?
Naisten puhe- ja opetuskielto on Uudessa testamentissa perinteisesti ymmärretty koskemaan kirkon virkaa – ja yhä kristikunnan enemmistö uskoo näin. Me kirjeen allekirjoittajat emme tosin tulkitse Raamattua tällä tavalla, mutta asettuessamme ymmärtämään tätä perinteistä raamatuntulkintaa ja puolustamaan näiden vilpittömien kristittyjen sisartemme ja veljiemme oikeutta elää ja toimia kirkossamme uskonsa mukaisesti, me olemme saaneet syrjinnän leiman otsaamme. Sanoilla luodaan todellisuutta.
Mitä vuoden 2018 uskontouutisesta jäi siis käteen? Ainakin tämä vanha totuus: se, mikä voidaan ymmärtää väärin, myös ymmärretään väärin. Voisiko seuraava vuosi 2019 olla kirjeemme viestiin sopivampi: sovinnon ja ykseyden rakentamisen vuosi? Voisi – jos aidosti haluamme sitä.
Toivomme – emme vaadi – että piispat vastaavat tähän omalla esimerkillään ja linjauksellaan. Kirkollinen media on tervetullut tähän mukaan.
Hyvää ja kristittyjen ykseyttä edistävää uutta vuotta 2019!
Ihan hyvä, että päättäjät käyvät tutustumassa siihen toisten ihmisten todellisuuteen, josta päättävät. Mutta tekikö Stubb muutakin kuin osoitti myötätuntoa? Toivottavasti. Päättäjien olisi ihan terveellistä tehdä muutama päivä jotakin sosiaalialan työtä käytännössä.
Mitä siinä nyt muuta olisi pitänyt tehdä?
Tärkeää olisi, että hoitopaikkoja olisi sen verran, että uupuneen omaishoitajan ei tarvitsisi tehdä työtä yli voimiensa siinä vaiheessa, kun autettava jo tarvitsisi useampia käsiä.
Hyviä Intervallipaikkoja lisää, joihin hoidettava esim. joka neljäs viikko viikoksi, jotta omaishoitajan voimat palautuvat tai kotiin apua.
Omaishoitajalle myös ajoittain kuntoutusta.
Mitään näitä ei kukaan yksittäinen henkilö demokratiassamme voi luvata, paitsi joku hupsu juuri ennen vaaleja. Ja siihenhän ei taas pidä uskoa.
Stubb varmasti tuntee tilateet, koska hänellä ollut lähellä omaishoitajatilanne. Tärkeintä oli, että hän kuunteli, virkisti ja ilahdutti omaishoitajaa.
Hyvää analyysia. Ehkä sellainen huomio tai jopa huomautus: Myös nykyisen virkaratkaisun puolesta puhujat eli yhden ja yhteisen kirkon viran puolesta puhujat harjoittavat pätevää teologiaa, eivät vain ns. perinteisen virkakannan edustajat tai sen puolustajat. Ymmärsin itse, että närkästys tuosta kirjeestä nousu paljolti juuri myös teologisista lähtökohdista.
Tämän toki allekirjoitan – itsekin teologisista syistä pappisviran naisille avaamista puolustaen.
Kun pirulle on annettu pikkusormi, niin se vie lopulta koko käden. Mielenkiintoista on seurata, mihin evl-kirkon oppi taipuu tulevina vuosina.
Juha: ”Kun pirulle on annettu pikkusormi, niin se vie lopulta koko käden. Mielenkiintoista on seurata, mihin evl-kirkon oppi taipuu tulevina vuosina.”
Onhan sillä vielä toinen käsi, pää, vartalo ja jalat jäljellä.
Hyvä blogi, kiitos. Tämän aiheen aikanaan herättämä keskustelu hämmästytti minua. Eihän 28 kirkolliskokousedustajan kirje piispoille todellakaan mitenkään pyrkinyt mitätöimään tai halventamaan naispappeutta, vaan toivotiin perinteiseen virkakäsitykseen sitoutuneille kirkon jäsenille riittäviä toiminnan mahdollisuuksia kirkossamme, joka ent. arkkipiispankin suulla on ilmoittautunut moniääniseksi. Aiheesta nousseesta metelistä päätellen sitä se ei siis ole.
”Perinteisen virkakäsityksen kristityt eivät lähtökohtaisesti ole tasa-arvon vastustajia tai naisvihamielisiä, vaan aidosti omantunnon ihmisiä, joille ymmärrys Jumalan tahdosta ei ole kauppatavaraa.” Näin varmaan on vaan se ei ns ”moniääniselle” kirkolle näytä sopivan. Moniääninen voi olla ilmeisesti lähinnä yleisen mielipiteen mukaisissa asioissa.
”Naisten puhe- ja opetuskielto on Uudessa testamentissa perinteisesti ymmärretty koskemaan kirkon virkaa – ja yhä kristikunnan enemmistö uskoo näin. Me kirjeen allekirjoittajat emme tosin tulkitse Raamattua tällä tavalla, ” jne. Tämä kiinnostaa minua. Tosiasiahan on, että sen enempää roomalaiskatoliset kuin ortodoksitkaan eivät edes keskustele asiasta. Ovatko ne jotenkin väärässä ja vain ev.lut. kirkkomme oikeassa? Olen joskus aikaisemminkin tästä juuri tällä sivustolla kysynyt vaan en koskaan ole minkäänlaista vastausta saanut.
Kiitoksia kirjoituksesta Juoni. Virkakysymys on ja se tulee pitää ensi sijassa raamattukysymyksenä. Näkisin että virkakysymys on ja sen tulee olla ensisijaisesti raamattukysymys myös niille, jotka vahvasti puolustavat myös naisten mahdollisuutta tulla vihityksi pappisvirkaan. Kirkon virka liittyy niin kiinteästi uskonnonharjoittamiseen, ettei sitä voida, eikä tule tarkastella pelkästään työelämän taikka muun yhteiskunnan tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksenä. Kun tämä rajaus on tehty määrittyy myös ns. pelikenttä, jolla asiasta keskustellaan.
Tiivistettynä kirkkomme nykyinen kanta pappisvirkaan vihittävän sukupuolesta lienee kahtalainen: Pappisvirkaan on mahdollista vihkiä sekä miehiä, että naisia. Toisaalta tunnustetaan raamatulliset perusteet sellaiselle kirkkojärjestyksessä, jossa vihittävien tulee olla miehiä. Tällä perusteella vuoden 1986 muutos koski kirjon järjestystä, ei viran teologiaa.
Yksi yhteinen kirkon virka ei ole sen enempää isänvirka, kuin äidinvirkakaan. Ei siis ollut myöskään ennen vuotta 1986. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että virkaan vihityt olisivat virkaa hoitaessaan sukupuolettomia, vaan miehiä ja naisia, kuten arkielämässäänkin. Toisenlaistakin ajattelua on.
Käytännön tasolla asiaa tulee tarkastella erikseen virkaan vihittyjen keskinäisen kanssakäymisen ja toisaalta seurakuntalaisten näkökulmasta. Lähtökohtaisesti kirkkomme papiston edellytetään kykenevän keskinäiseen yhteistyöhön kirkkomme kaikkien pappien kanssa. Toisaalta ihmisen sukupuoli ei ole merkityksetön asia myöskään silloin kun kyseessä on kirkkomme virkaan vihitty pappi. Näin ollen se ei ainakaan välttämättä ole merkityksetön asia myöskään sellaiselle seurakuntalaiselle, jolla ei ole ongelmaa hyväksyä papiksi kumman tahansa sukupuolen edustaja.
Karkeasti ottaen kirkon ns. perinteisellä virkakäsityksellä olevat voidaan jakaa kahteen joukkoon. Ensinnäkin niihin, joiden mielestä naisen vihkiminen pappisvirkaan ei ole edes teologisesti mahdollista ja kyseessä on maallikko hoitamassa papin virkatehtäviä. Mitä tästä ko. henkilöiden mielestä seuraa riippuu sitten henkilön muusta virka- ja sakramenttikäsityksestä. Toisaalta on niitä, joiden mielestä kirkon kutsu pappisvirkaan tulisi rajata vain miehiin, mutta virkaan jo vihityt naiset voivat täysin pätevästi hoitaa virkaansa. Käytännössä tälle jälkimmäiselle joukolle on huomattavasti enemmän tilaa, kuin ensin mainitsemalleni ryhmälle.
Kirkossamme ei ole mitään teologista estettä sille, että perinteisellä virkakannalla olevat kokoontuvat yhteiseen messuun, jonka liturgisen järjestyksen he kokevat oikeaksi. Käytännön esteeksi tulee se, ettei kirkon papinvirassa olevien työvuoroja voida järjestellä sukupuoliperusteisesti. Menettelyn katsotaan olevan vastoin tasa-arvolakia. Laki ei koske kirkossa uskonnonharjoittamista, mutta palvelussuhteita se koskee. Ratkaisua on haettu kirkkojärjestyksemme mukaisesti toimivista, mutta toiminnallisesti itsenäisistä jumalanpalvelusyhteisöistä. Jumalanpalvelusyhteisö toki saa kutsua messua toimittamaan haluamansa kirkon pappisvirkaan vihityn papin.
Kirkon ykseyden näkökulmasta myös kirkon vanhalla virkakannalla olevien jumalanpalvelusyhteisöjen tulisi hyväksyä kirkon yksi yhteinen virka, siis mahdollisuutena, ei välttämättömyytenä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei yhteisöissä opeteta kirkon nykyisen virkaratkaisun mukaisesti toimitettuja messuja taikka naispuolisten pappien toimittamia kirkollisia toimituksia kelvottomiksi. Yksittäisen messua toimittavan papin, saati seurakuntalaisen henkilökohtaista kantaa ei kuitenkaan tarvitse asian suhteen kysellä, joten käytännössä osallistuminen on mahdollista myös niille, jotka eivät pidä kirkon nykyistä virkaratkaisua edes teologisesti mahdollisena.
Täydennys: todetessani, ettei yksi yhteinen kirkon ole sen enempää isän virka kuin äidin virka, ajattelin vaihtoehtona sellaista teologista ratkaisua, että viran karisman käsittäviä ordinaatiovirkoja olisikin kaksi erillistä, toinen miehille ja toinen naisille. Tässäkin vaihtoehdossa seurakunnan pastoraalisissa viroissa palveisi siis yhtälailla sekä miehiä että naisia. Tämä ratkaisu olisi vuonna 1986 merkinnyt kokonaan uuden vihkimysviran perustamista naisille. Sellaista ei siis perustettu vaan ratkaisu oli yksi yhteinen virka.
Toinen täydennys: Edellä siis tarkoitin, että Suomen evankelisluterilaisen kirkon yhteydessä toimivaa jumalanpalvelusyhteisöä palvelee ensisijassa yhteisön itse kutsuma Suomen evankelus-luterilaisen kirkon pappisvirassa oleva pappi, en sitä että pappeja kutsuttaisiin laajemmin muista kirkoista.
Pari huomiota asiaan liittyen.
Yleisesti ottaen ns. liberaalien ihmisten kanssa on hyvin vaikea keskustella asiallisesti yhtään mistään. He nimittäin katsovat yksin omistavansa totuuden, joten heidän kannaltaan keskustelu on ajan hukkaa. Nöyryys ei myöskään kuulu liberaalien vahvuuksiin, onhan ylpeys (”Pride”) aatteen keskeinen tunnus.
Toinen juttu on sitten, olisiko koko Lutherin keksimässä opissa valuvika, joka heijastuu protestantismin ongelmina hyvin laajasti. Onhan protestantismi hajonnut kirjaimellisesti kymmeniin tuhansiin tunnustuksiin, joilla jokaisella on omat lempiopinsa ja johtajansa. Näin etenkin Amerikoissa ja Afrikassa.
Yleisesti ottaen annat nyt liberaaleista väärää todistusta sekä sotket liberalismin käsitteenä pride aatteeseen. Jälkimmäinen ei suinkaan ole kaikkien asioiden suhteen liberaalia ja sisältää myös eri mieltä asioista olevia sisäisiä koulukuntia.
Toinen juttu sitten on, ettei Luther keksinyt mitään oppia, pikemminkin löysi, jos tarkoitetaan aikansa Rooman kirkosta poikkeavia raamatuntulkintoja.
Haukka: ”Yleisesti ottaen ns. liberaalien ihmisten kanssa on hyvin vaikea keskustella asiallisesti yhtään mistään.”
Riippuu ihan siitä onko itse ns. liberaali vai ns. konservatiivi.
”Jokainen meistä ajattelee, että maailma olisi parempi paikka, jos kaikki ajattelisivat kuten me. Onneksi ihmiset kuitenkin saavat ajatella itse.”
— Toimittaja Tuomas Enbuske
Hyvä Jukka K,
Kiitos kommentista, tarkennan hieman. ”Liberaaleilla” tarkoitan henkilöitä, jotka Lutherin ajatuksiin tukeutuen katsovat voivansa itse määritellä uskon sisällön. Kuten esim. eräs ev.lut. kirkon vaikuttaja kolumnissaan tuo esille (https://www.kotimaa.fi/artikkeli/kolumni-ainoa-mahdollisuuteni-on-uskoa-rehellisesti-niin-kuin-uskon/). Eikö Lutherin perusajatus ollut että jokainen voi tulkita Raamatun ilmoitusta kuten hyväksi näkee? Ainakin käytännössä näin toimitaan laajasti.
Toinen Lutherin periaate oli Tradition hylkääminen ja huonosti ja epäloogisesti perusteltu ”sola scriptura”. Miten esim. Raamatun kaanon vakiintui ellei Tradition perusteella?
Ylpeyttä on perinteisesti pidetty huomattavan pahana syntinä, joten sen ottaminen tunnuslauseeksi kristillisessä yhteydessä tuntuu erityisen omituiselta. Mutta jokainen tietysti voi tehdä omat oppinsa ja uudistaa kristinuskoa, jos seuraa Lutherin jälkiä.
Jari Haukka: ”Eikö Lutherin perusajatus ollut että jokainen voi tulkita Raamatun ilmoitusta kuten hyväksi näkee? Ainakin käytännössä näin toimitaan laajasti. ”
Lutherin perusajatus raamatunkäännöstyössä oli se, että jokainen kristitty voi lukea Raamattua omalla äidinkielellään aivan itse.
Raamatuntulkinnan Luther jätti kirkolle, joka luterilaisen tunnustuksen mukaan ”on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan.” (Confessio Augustana VII artikla).
Se Jari Haukan sinänsä oikea havainto, että moni luterilainen (aktiivi)kristitty on ottanut oikeudekseen myös tulkita Raamattua oman korvasyyhynsä mukaisesti ja muokata sen perusteella oman uskon sisältönsä, ei tee tyhjäksi raformaation perusajatusta. Se on vain ymmärretty täysin pieleen.
Sola scripura -periaate on siitä mielenkiintoinen, että traditiota ei olisi ilman sanaa ja toisaalta sana on säilynyt tradition voimasta.
Kyseessä on ns. heremenuttinen kehä, jossa toista ei olisi ilman toista.
Mutta kumpi oli ensin: muna vai kana.. traditio vai sana? Enkä nyt tarkoita ensisijaisesti kirjoitettua sanaa (Raamattua). Aivan alussa oli kuitenkin Sana (Logos), jonka kautta kaikki on saanut syntynsä. Myös traditio ja sana (Raamattu).
Sola criptura, solus Christus ja sola fide sekä sola gratiae ovat kaikki lähtöisin samasta Sanasta eli Logoksesta.
Tällä logiikalla (logicus) Luther minun ymmärtääkseni muotoili sola scriptura -periaatteen.
Summa: kirjoitettu sana (Raamattu) ei ole koskaan yksin, vaan sen tulkintaa ohjaa aina jokin traditio (kirkon oppi tai harhaopit).
”Riippuu ihan siitä onko itse ns. liberaali vai ns. konservatiivi.”
—
-Itse asiassa taidamme olla kaikki vähän molempia. Eri asioissa vain.
Eräs näkökulma Sola scripura -periaatteeseen;
” Reformaatioon liittyvä sola scriptura on nähtävä ennen kaikkea rajanvetona
roomalaiskatolisen kirkon 1500-luvun alun opillisiin tulkintoihin.
Luther ei hyväksynyt sola scriptura –periaatetta varauksetta. Hänelle ”sola
scripturaa” on kaikki, mikä ajaa Kristusta (Christum agere — ob sie Christum treiben oder
nicht). Tätä kristologista kaanonin tulkintaa seuraten Luther katsoi, että Kirje
heprealaisille, Jaakobin kirje, Juudaksen kirje ja Johanneksen ilmestys eivät kuulu
Raamatun kristologiseen kaanoniin. Hän väitti tunnetusti: ”Mikä ei opeta Kristusta,
se ei ole apostolista, vaikka sitä opettaisi Pietari tai Paavali, ja vastaavasti mikä
saarnaa Kristusta, se on apostolista, saarnatkoon sitä vaikka Juudas, Hannas, Pilatus
tai Herodes” https://www.vartija-lehti.fi/wp-content/uploads/2017/12/vartija-4-2017.pdf
Mitä tulee traditioon, niin Luther poikkesi oleellisesti tai hylkäsi monia kirkon traditioita. Ne menivät katollisen kritiikin myötä. Tässä ei varmasti ole mitään epäselvää. Tradition määrittely on myös eräs oleellinen kysymys. Perinteisesti sen on määritelty ei traditio ja Raamattu, vaan kysymys on samasta uskon lähteestä. Traditio tarkoittaa Raamattua, uskontunnustusta, ekumeenisten kirkolliskokousten säädöksiä ja isien kirjoituksia, kanoneja, jumalanpalveluskirjoja, pyhiä ikoneja – itse asiassa koko oppijärjestelmää. Aihe laaja ja vaikeasti meille luterilaisille omaksuttava asia. Tavallinen kirkossa kävijä ja suurin osa luterilasiesta papistosta ei hahmota koko käsitteistöä.
Kun luin 28 kirkolliskokousedustajan kirjeen piispoille ja siitä täälläkin kertovan uutisen, ajattelin, että onko kyse samasta kirjeestä lainkaan. Mielestäni kirjettä oli tulkittu ”tikku silmässä” eli ilmaisuja oli muutettu/tulkittu sävyyn, jolla koko kirjeen sisällön tyyli saatiin vaikuttamaan sanelevalta ja vaativalta. Huomio oli kiinnitetty melkein pelkästään vain (nais)pappeihin, vaikka kirjeen kirjoittajat olivat huolissaan vanhalla virkakannalla olevien seurakuntalaisten tilasta olla ja toimia omissa seurakunnissaan.
Ilmiön havaitsi helposti, koska siihen törmää toistuvasti kommenttikentässäkin jossa tahallaan kerrotaan omia ajatuksia toisen kommentoijan ajatuksina.
Pride, ylpeys oli Sodoman synti. Entä tänäpänä meillä Suomessa.
Ennen naispappeus -päätöstä oli Ilkon -seminaareja. Näistä ensimmäisessä varoitettiin Sodoman synnistä, joka seuraisi naispappeuspäätöstä. Homoliittoja ajetaan samoin perustein kuin naispappeutta. Mitään teologista perustetta sille ei ole. Turmiollisessa lahjapaketissa on hienot paperit ympärillä ja perustellaan ties millä hienoilla sanakäänteillä. Lipilaarit ovat taitavia ja kekseliäitä tyhjänpuhujia. Jumalan sana Pyhä Raamattu heiltä vain unohtuu.
Heteromiehet ovat kai sitten mielestäsi vapaita ylpeyden synnistä. Miten tämä nöyryys ilmenee? Korskeana oikeassaolemisensa korostamisena.
” Oulun piispa emeritus Rimpiläinen: Lähetyshiippakunta ei ole Tunnustuskirjojen vastainen”.
https://www.kotimaa.fi/artikkeli/oulun-piispa-emeritus-rimpilainen-lahetyshiippakunta-ei-ole-tunnustuskirjojen-vastainen/
Em. vuoden alussa ilmestynyt uskontouutinen ei ole ollut luetumpien joukossa, mutta haluan nostaa esille tässä yhteydessä. Oulun emeritus piispa Olavi Rimpiläinen oli luennoinut tammikuussa Opintopäivillä Kauniaisissa aiheenaan ”Mitä kirkko on, ja mitä se minulle merkitsee”.
Rimpiläinen oli toivonut, että tilanne kirkossa muuttuisi ja vanhauskoiset voisivat jäädä siihen ja rakentaa kirkkoa. Kirkossa on hänen mukaansa edelleen sellaisia messuja, joihin vanhauskoiset voivat osallistua. Luennon yhteydessä hän oli antanut myös neuvon tai toivomuksen; ”– Vanhauskoisilta toivon sitä, että eivät lähtisi kompromissien ja myönnytysten tielle, eivät sillä ostaisi oikeutta olemassaoloon, vaan jatkaisivat työtään kirkossa.”
Piispan Kauniaisissa pitämä luento pitää sisällään samoja aineksia kuin 28. kirkolliskokousedustajan ja kuuden papin piispoille lähettämä vetoomus. Blogissaan Turtiainen mantranomaisesti toisti, että ”sanoilla luodaan todellisuutta”. Vaikuttivatko emeritiuspiispan sanat niin, että jossakin heräsi toivo luoda kirkkoon uutta todellisuutta?
En halua kehitellä salaliittoteoriaa, mutta tuli mieleen, että onko em. emeritiuspiispan agitaatiolla ollut vaikutusta kirkolliskokousedustaja- ja pappiporukan piispoille lähettämään vetoomukseen? Vai onko asian esille tuleminen kahdella foorumilla lähes yhtäaikaisesti vain sattuma?
Rimpiläisellä ei ole ollut mitään tekemistä tai vaikutusta tähän kirjeeseen. Ei ainakaan tietoisesti.