”On meillä aarre verraton, se kalliimpi on kultaa”. Näin lauletaan Johan Ludvig Runebergin sanoin tutussa virressä vuodelta 1857. Virsi tuli mieleeni, kun luin piispainkokouksen lausuntoa kirkkolain muuttamisesta. Piispat olisivat valmiita hyväksymään kirkkohallituksen esityksen, jonka mukaan tunnustus määriteltäisiin kirkkolaissa seuraavasti: ” Kirkon tehtävä perustuu kirkon tunnustukseen.” Sen jälkeen todettaisiin, että tarkempi määrittely löytyy kirkkojärjestyksestä. Kirkkolaissa ei siis enää kerrottaisi, että tunnustus perustuu Raamattuun, kolmeen uskontunnustukseen ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin.

Tunnustuksen ja kirkon suhdetta valtioon on käsitelty kirkko-oikeudellisessa kirjallisuudessa erityisesti Pekka Leinon tuotannossa ja tuoreessa Anne Hartonevan väitöskirjassa ”Kirkon sisäisen autonomian rajat”. Kirkolliskokouksessa on varmaan jo sanottu lähes kaikki puolesta ja vastaan, ja kaksi valiokuntaa pohtii, mitä aiheesta esitettäisiin päätettäväksi. Mutta tavallinen uskovainenkin saanee sanoa sanansa.

Perustuslain 80 § edellyttää, että yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista on säädettävä lailla.  Jos tunnustuksen perusteet jäisivät vain kirkkojärjestyksen, on olemassa piispainkokouksenkin toteama vaara, että tavallinen laki menisi normihierarkiassa kirkkojärjestyksen säännösten edelle. KHO:n ratkaisussa 2020:97 viitattiin myös kirkkolain tunnustuspykälään, mikä osoittaa sillä olevan juridista merkitystä.

Perimmäiset kysymykset ovat: Mikä on kirkon muuttumaton usko, mistä se löytyy ja miten sen pysyvyys taataan.

Usko Jumalaan löytyy tietenkin jokaisen ihmisen sisimmästä. Uskomme, että Jumalan Sana löytyy Raamatusta. Sen sisältöä, alkuperää ja arvovaltaa on nykyaikana arvosteltu, kiistetty ja vähätelty. Kaikilta osin Raamattua ei voi julkisesti ilman syytteen pelkoa edes siteerata. Mutta silti siitä löytyy meidän kirkkomme muuttumattoman uskon perusteet, tunnustus.

Parhaiten kirkon tunnustuksen pysyvyys taataan niin, että kirkkolaissa säädetään edelleenkin kirkon tunnustuksesta, jolloin sen muuttaminen vaatii sekä kirkon oman että eduskunnan hyväksymisen. Perustuslain 76 § edellyttää, että olemme evankelis-luterilainen kirkko, jonka vuoksi tunnustusta koskevassa säännöksessä on määriteltävä myös kirkon luterilainen perusta.

Kirkon tunnustus on niin pysyvä, etten voi kuvitellakaan tilannetta, miten sitä voisi muuttaa ilman, ettei kirkon uskon olennainen perusta ja siten koko kirkon identiteetti muuttuisi. Siksi sitä pitää rohkeasti puolustaa sekä kirkon sisältä että ulkoa tulevia paineita vastaan. Raamattua emme voi poistaa kirkon tunnustuksesta!