”On meillä aarre verraton, se kalliimpi on kultaa”. Näin lauletaan Johan Ludvig Runebergin sanoin tutussa virressä vuodelta 1857. Virsi tuli mieleeni, kun luin piispainkokouksen lausuntoa kirkkolain muuttamisesta. Piispat olisivat valmiita hyväksymään kirkkohallituksen esityksen, jonka mukaan tunnustus määriteltäisiin kirkkolaissa seuraavasti: ” Kirkon tehtävä perustuu kirkon tunnustukseen.” Sen jälkeen todettaisiin, että tarkempi määrittely löytyy kirkkojärjestyksestä. Kirkkolaissa ei siis enää kerrottaisi, että tunnustus perustuu Raamattuun, kolmeen uskontunnustukseen ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin.
Tunnustuksen ja kirkon suhdetta valtioon on käsitelty kirkko-oikeudellisessa kirjallisuudessa erityisesti Pekka Leinon tuotannossa ja tuoreessa Anne Hartonevan väitöskirjassa ”Kirkon sisäisen autonomian rajat”. Kirkolliskokouksessa on varmaan jo sanottu lähes kaikki puolesta ja vastaan, ja kaksi valiokuntaa pohtii, mitä aiheesta esitettäisiin päätettäväksi. Mutta tavallinen uskovainenkin saanee sanoa sanansa.
Perustuslain 80 § edellyttää, että yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista on säädettävä lailla. Jos tunnustuksen perusteet jäisivät vain kirkkojärjestyksen, on olemassa piispainkokouksenkin toteama vaara, että tavallinen laki menisi normihierarkiassa kirkkojärjestyksen säännösten edelle. KHO:n ratkaisussa 2020:97 viitattiin myös kirkkolain tunnustuspykälään, mikä osoittaa sillä olevan juridista merkitystä.
Perimmäiset kysymykset ovat: Mikä on kirkon muuttumaton usko, mistä se löytyy ja miten sen pysyvyys taataan.
Usko Jumalaan löytyy tietenkin jokaisen ihmisen sisimmästä. Uskomme, että Jumalan Sana löytyy Raamatusta. Sen sisältöä, alkuperää ja arvovaltaa on nykyaikana arvosteltu, kiistetty ja vähätelty. Kaikilta osin Raamattua ei voi julkisesti ilman syytteen pelkoa edes siteerata. Mutta silti siitä löytyy meidän kirkkomme muuttumattoman uskon perusteet, tunnustus.
Parhaiten kirkon tunnustuksen pysyvyys taataan niin, että kirkkolaissa säädetään edelleenkin kirkon tunnustuksesta, jolloin sen muuttaminen vaatii sekä kirkon oman että eduskunnan hyväksymisen. Perustuslain 76 § edellyttää, että olemme evankelis-luterilainen kirkko, jonka vuoksi tunnustusta koskevassa säännöksessä on määriteltävä myös kirkon luterilainen perusta.
Kirkon tunnustus on niin pysyvä, etten voi kuvitellakaan tilannetta, miten sitä voisi muuttaa ilman, ettei kirkon uskon olennainen perusta ja siten koko kirkon identiteetti muuttuisi. Siksi sitä pitää rohkeasti puolustaa sekä kirkon sisältä että ulkoa tulevia paineita vastaan. Raamattua emme voi poistaa kirkon tunnustuksesta!
Risto Tuori
”Siksi sitä pitää rohkeasti puolustaa sekä kirkon sisältä että ulkoa tulevia paineita vastaan. Raamattua emme voi poistaa kirkon tunnustuksesta! ”
Kysymys on ensisijaisesti siitä, että mikä on totta ja mikä ei. Mikä voidaan toteen näyttää ja mikä on mahdollista.
Onko mahdollista, että mies joka on ristiinnaulittu ja josta veri on laskettu maahan, lähteekin haudasta kävelemään ja myöhemmin nousee lihoineen ja luineen taivaalle, ilman minkäänlaista alusta, tai edes lentävää mattoa.
Tarinan alussa oleva neitsesstä syntyminen, josta tulee myös ikuinen neitsyt, on vähän outo, kun nykyisin pidetään ihanteena miehen ja naisen välistä avioliittoa ja kiista asian ympärillä on kova, vaikka kristillisesti jumalan kuvana ihmisen pitäisi olla Isä ja Poika, ei mies ja nainen, kuten luomistarinassa.
Lisäksi on Helvetti, joka pitää uskoa ja huomioida ensimmäisenä, kun pelastuksesta puhutaan. Ikuinen helvetti on niin mieluinen oppimateriaali, että sitä kannattaa aina puolustaa, ja saarnata tulikiven katkuisin kirosanoin ja pelkoa herättävin hegemonioin, näin se rahvas pysyy kaidalla tiellä ja nöyränä herran, tai herrojen edessä.
Ja kuinka hyväksi voikaan itsensä tuntea, kun voi julistaa armahdusta helvetistä, joka tosin on oma keksintö, mutta ei se hölmö rahvas sitä tiedä, kun sanotaan, että tämä on jumalan sana.
Uskottavuudesta on kysymys.
Paavalin mukaan: ” Kristus tuli palvelemaan juutalaisia, hän tuli vahvistamaan isille annetut lupaukset, todistaakseen, että Jumala pysyy sanassaan. Hän tuli myös, että muut kansat voisivat iloita yhdessä hänen kansansa kanssa. ”
Tätä todistusta en ole havainnut, päinvastaista kylläkin.
”Kaikilta osin Raamattua ei voi julkisesti ilman syytteen pelkoa edes siteerata.”
Kyllä voi siteerata vaikkapa julkisessa kirjallisuus-esitelmässä, mutta ei missä tahansa ja missä mielessä tahansa. En voi siis esimerkiksi mennä apteekin eteen kyltin kanssa jossa Raamattua siteeraten lukee:
”Farmakoksen älä anna elää’.
Kiitos kommentista. Kysymys on uskosta siihen, että Raamattu sisältää totuuden. Kaikkea Raamatun sisältöä ei ole helppo ymmärtää ja uskoa, eikä välttämättä ole tarvekaan. Kristinuskon kannalta tärkeimmät asiat löytyvät Uudesta Testamentista. Hyvän ja pahan olemassaolon toteamiseen riittää, kun seuraa päivän uutisia. Jeesuksen kiteyttämä kristinuskon ydin on: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi kuin itseäsi.
No mikä totuus Sinusta on lauseessa: Farmakoksen älä anna elää?
Seppo Heinola: En osaa Raamattua vielä ulko, joten ilmoittaisitko, missä kohdassa tuo Farmakos oikein on.
(2. Moos. 22:18) »Noitanaisen älä anna elää. » Noitanainen on kreikan farmakos, mistä moderni ammattinimike farmaseutti.
»Jos jossakussa miehessä tai naisessa puhuu vainaja- tai tietäjähenki, hänet on surmattava. Hänet kivitettäköön hengiltä, sillä hän on itse ansainnut kuolemansa.»
(3. Moos. 20:27)
Jostain syystä minä en nostaisi hattua tämmöisten raamatuntotuuksien edessä…
Hei Seppo Heinola: Vanhan Testamentin kirjoituksiin pitää tarkastella myös tekstin taustaa. Tämä noitanaista koskeva määräys on osa juutalaisten vanhan liiton lakia, jota ei pidä verrata nykyaikaan vaan esimerkiksi Hammurabin lakiin.
”Jeesuksen kiteyttämä kristinuskon ydin on: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi kuin itseäsi.”
Rakastaako silloin lähimmäistä, jos hänelle valehtelee, tai Jumalaa, jos puhuu hänestä omia kuvitelmiaan?
Kukaan ei tietenkään pane pahakseen jos hänelle luritellaan armosta ja rakkaudesta, ja taivaallisesta valtakunnasta, mutta jos totuus on se, että me emme tiedä tuonpuoleisesta, mutta otamme oikeudeksemme valehdella siitä lähimmäiselle, niin miksi kukaan varoisi valehtelua, kun pyhänä pidetty instituutti saa niin tehdä ?
Joko meillä kaikilla on oikeus valehdella, tai sitten ei kenelläkään ole oikeutta valehdella.
Tarinoissa voi olla kaikenlaista epätodellista, mutta niitä ei sanotakaan totuudeksi vaan saduiksi ja tarinoiksi.
Itsestäni tuntuu, että kirkolla on jotenkin huono itsetunto, jos sen tarvitsee erikseen pyytää eduskuntaa vahvistamaan kirkon tunnustus. Ikään kuin Raamatun arvovalta olisi riippuvainen eduskunnan puhemiehen nuijan kopautuksesta.
Jotenkin olisi vaikea nähdä esimerkiksi Lähetyshiippakuntaa kerjäämässä eduskunnalta lupaa uskoa Raamatun sanaan.
Ja mitä tarkoitan edellisellä on, että mielestäni eduskunnan tehtävä ei ole vahvistaa Suomessa toimivien uskonnollisten yhteisöjen oppeja.
Jos kirkko luopuu Raamatusta se lakkaa olemasta Kristukseen uskovien yhteisö ja muuttuu Antikristuksen välikappaleeksi.
Jeesuksen mahdollisimman sanomaan uskominen ei edellytä mitään Raamattua. Kenties uskottavimmat evankeliumit Maria Magdaleena ja Filippus eivät ole esim. Raamatussa.
Sahama
Kaikki, jotka eivät ole kristillisiä, ovat tietysti antikristillisiä, ei se sen kauheampaa ole.
Eikä totuuden perääminen tarkoita, että on antikristuksen välikappale, aivan kuin antikristus olisi joku vallanhaltija, joka tarvitsee sanansaattajia.
En pidä juutalaisia, muslimeita tai jehovalaisia antikristillisinä, en myöskään hinduja, buddhalaisia tai pakanoitakaan. Tarkoitin, että yhteisö joka on olevinaan kristillinen pitämättä pyhänä kirjanaan kanonista raamattua johtaa ihmisiä ihan toisella tavalla harhaan kuin ei-kristilliset uskonnot tai ateistit.
Kiitän kaikista kommenteista. Mikko Niemiselle vastaan, että eduskunta on perustuslain 76 §:ssä vahvistanut kirkon tunnustuksen perusteet, ja nyt ei ollut tarkoitus niitä muuttaa. Periaatteessa kirkko voisi muuttaa kaikki muut pykälät kirkkolaista ja jättää tunnustuspykälän entiselleen, ja näinhän se asiallisesti on uudessa kirkkolain kodifikaatiossakin.
Perustuslaissa sanotaan, että kirkkolaissa säädetään kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta. Perustuslaki nimenomaan rajaa tunnustuksen pois kirkkolaista.
Pekka Leino on väitöskirjassaan todistanut, miten kirkon tunnustus läpäisee koko hallinnon niin, ettei mitään kirkkoalkia alempaa kirkon säädöstä voida tulkita kirkon tunnustusen vastaisesti. Näin ajatellen kirkon tunnustus koskee varsin läheisesti kirkon hallintoa.
Pyydän anteeksi kirjoitusvirheitä, mutta asia tuli varmaan selväksi.
Vaatimus poistaa kirkon tunnustukseen liittyvät pykälät kirkkolaista tuli perustuslakivaliokunnalta.
Juristina tiedostat, miten ongelmallista on vedota perustuslain 76 pykälään tilanteessa, jotta perustuslain ylin tulkitsija on ottanut vastakkaisen kannan.
Jos mainitsemaasi perustuslain pykälää lukee poissulkevasti, se jättää vähintään kirkon tunnustuksen ja talouden kirkkolain ulkopuolelle.
Toisaalta lähestyn asiaa pragmaattisesti. Jos eduskunta ei hyväksy tunnustukseen liittyvien pykälien jättämistä kirkkolakiin, en näe miten kirkkolain uudistus voisi edetä ilman, että kirkolliskokous korjaa ne asiat, joihin perustuslakivaliokunta on lausunnossaan puuttunut.
Kirkon tunnustus on käsite, joka ei pitäisi olla papeille hämärä. Useimmille muille käsite jää melko hämäräksi. Sillä käytännössä se seurakuntalaisille merkitsee juuri sitä, millainen uskonkäsitys kullakin papilla sattuu olemaan. Kansankirkon rivijäsentä ei paljon hyödytä tietää, että joku tietää. Varsinkin kun tietämistä on monenlaista. Jos kirkkolaki on vain pappeja varten, niin sittenhän asiassa ei ole mitään ongelmaa. Jos taas halutaan ilmaista asiat niin selkeästi, että rivijäsenkin kirkon perusajatuksen käsittää niin kyllä siinä sana Raamattu olisi suureksi avuksi. Tietysti ongelmia syntyy papeille siitä, miten sitä Raamattua tulkitaan, mutta ei rivijäsenet siitä kärsi, koska eivät kuitenkaan Raamattua lue. Jos siis muiden, kuin pappien ei tarvitse kirkkolakia käsittää, niin muutos on oikeutettu.
Tämmöistä tekstiä syntyy kun ei asiaa oikein ymmärrä. Kyse kun onkin näköjään kirkkolaista, eikä kirkon tunnutuksesta.
Miksi tällainen Kirkkolaki pitää olla olemassa, kun opin mukaan ”Kristus on Lain loppu? ”
Eikö kirkkolaki vie uskottavuuden sanoman sisältöön?