Voiko totuudesta tehdä kompromissia?

Kirkolliskokouksessa esittämästäni kompromissista on kirjoitettu jo paljon, ehkä liikaakin. Myös sellaista, mitä en ole esittänyt, mutta onneksi siitäkin, mitä olen esittänyt. Se, mitä olen esittänyt, on pysyminen kirkon avioliitto-opetuksessa ja siviilivihkimisen salliminen papeille. Se on emer. prof. Eila Helanderin piispainkokoukselle tekemän selvityksen johtopäätösten perusteella muokattu kompromissi.

Todettakoon heti aluksi, että kollegani kirkolliskokousedustaja, teol.tri. Matti Perälä, on jo ennen minua esittänyt samansuuntaisia ajatuksia: papit voisivat Suomen lain niin salliessa ja tuomiokapitulin suostumuksella toimia myös siviilivihkijöinä.

Tällöin ei syntyisi tilannetta, jossa pappi toimisi kirkon virkaa hoitaessaan vastoin kirkon avioliitto-opetusta ja pappisvalaansa. Hän vain noudattaisi valtion lakia toimiessaan tuomiokapitulin myöntämällä sivutoimiluvalla siviiliviranomaisena. Papin virkaa hän alkaisi hoitaa tilanteessa, jossa hän rukoilee vihkiparin puolesta ja kanssa, kuten kirkolliskokous on jo päättänyt.

Mitään uusia kirkollisia vihkikaavoja ei tarvita. Ainoastaan vihkioikeuden laajentaminen niin, että papit voisivat mahdollisen lisäkoulutuksen myötä toimittaa myös siviilivihkimisen.

Mutta vaikeaahan se kompromissin tekeminen on, koska se ei ole asian täydellinen ratkaisu. Kompromissin idea on kuitenkin juuri siinä, että kompromississa joudutaan tulemaan toisia vastaan – yhteyden ja rakkauden tähden. Niin kuin kaikissa ihmissuhteissa.

Ja tässä on monille se vaikein paikka: kuinka voidaan tulla toisia vastaan asiassa, jossa kyse on absoluuttisesta totuudesta – niin kuin minä ja muut samanmieliset olemme sen ymmärtäneet?

Kärjistäen voidaan todeta, että ”liberaaleille” tämä kompromissiesitys on ollut liian vaikea, koska se ylläpitäisi – ja pahimmillaan lisäisi – eriarvoisuutta kirkossa: vain eri sukupuolta olevat pariskunnat voitaisiin vihkiä kirkollisesti, samaa sukupuolta olevat kirkon jäsenet vihittäisiin siviilivihkimisellä – ja todennäköisesti muualla kuin kirkossa, koska kirkossa ei voida toimittaa siviilivihkimisiä. Yhdenvertaisuus ja syrjimättömyys eivät ole kirkossakaan mielipidekysymyksiä, vaan absoluuttinen totuus, joiden valossa myös kirkon kaikkea toimintaa on tarkasteltava. Siksi tämä ei käy. Kirkon avioliitto-opetuksen on muututtava syrjimättömäksi, kuten Suomen laki edellyttää.

Yhtälailla monille ”konservatiiveille” tämä kompromissi on ylitsepääsemätön paikka. Raamattu on yksiselitteisen selvä tuomitessaan homosuhteet Jumalan valtakunnasta karkottavaksi synniksi (1 Kor 6:9, 1 Tim 1:10), jolloin pappi siviilivihkijänäkin syyllistyisi Suomen laissa jo hyväksytyn synnin suosimiseen ja näin jopa ”salaisesti” (siis ei-kirkollisesti) edistäisi harhaoppia vastoin pappisvalaansa. Ja koska Paavali sanoo selvästi, että kyseessä on kadottava synti (onko muunlaisia syntejä olemassakaan?), se on samalla myös pelastuskysymys. Kirkon avioliitto-opetusta ei voida muuttaa, vaikka Suomen laki säätäisi jotain muuta.

Kuinka näiden ääripäiden välille voitaisiin rakentaa mitään siltaa – tai edes jonkinlaisia pitkospuita? Näyttää mahdottomalta. Mutta juuri sellaisessa tilanteessahan kompromissiesityksiä tarvitaan, kun yhteisössä on jääty asemasotaan ja molemmilta puolilta ammutaan kovilla.

Voiko totuudesta siis luopua? Ei tietenkään voi – ainakaan silloin, kun Totuus on Persoona (Joh 14:6). Ja kuitenkin voi – mutta vain siitä totuudesta, jonka itse omistaa.

Tämän oman totuuden voi murtaa vain vielä suurempi voima kuin oikeassa olemisen ja vallankäytön huuma. Sama rakkaus, joka on Isän ja Pojan välillä – se rakkaus, joka on Jumalan sanan terässä totuuden kärkenä ja tekee Isän ja Pojan yhdeksi: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut” (Joh 17:21).

Tältä pohjalta on etsittävä yhteistä tietä. Yhteyden säilyttäminen asetetaan tässäkin keskustelussa prioriteetiksi – ei kuitenkaan Totuuden kustannuksella, vaan ainoastaan siitä omasta totuudesta periksi antamalla.

Jos yhteyden säilyttämisestä puhutaan vähätellen tai omasta totuudesta on tullut vihapuheen väline ja lyömäase, kuinka kauan yhteys voi sellaisten ihmisten käsissä säilyä edes samanmielisten kanssa? Tällaisella puheenparrellahan on selvä viesti: en halua olla kenenkään kanssa missään tekemisissä, jos ette ajattele kuten minä. Eikö se ole pelottavaa puhetta kirkossa?

Nyt tarvitaan sovinnollisia sanoja ja pyrkimystä yhteyden säilyttämisen. Jeesuksen jäähyväispuheen hengessä: ”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne” (Joh 13:34-35).

Samanmielisten rakastamisessa ei ole haastetta, erimielisten rakastamisessa on. Kyse on lopulta siitä, kenen pöydässä syömme: aterioimmeko samanmielisten kanssa eri pöydässä vain erimielisten kanssa samassa pöydässä?

Kompromissin tarkoitus on pitää erimieliset samassa pöydässä. Kuinka sinä voisit olla edistämässä tätä tavoitetta? Riittääkö sinulle, jos saat paikan edes samanmielisten kanssa samalta puolelta Totuuden pöytää niin, ettei tarvitsisi aterioida eri pöydässä oman totuuden kanssa? Olisiko se hyvä kompromissi?

Omasta puolestani voin vain todeta: minulle riittäisi murukin Totuuden pöydästä.

  1. Voiko totuudesta tehdä kompromissia ?

    Wikipediakin kertoo että Lutherin saksankielinen raamatunkäännös lukeutuu kristikunnan tärkeimpiin:

    -”Luther käänsi Uuden testamentin yhdessätoista viikossa vuonna 1522 ollessaan Wartburgin linnassa. Vanhan Testamentin kääntämiseen häneltä kului työryhmän avustamanakin 12 vuotta. Täydellinen saksankielinen Raamattu ilmestyi vuonna 1534.

    -Luther vältti versiossaan aiempien Raamattujen sanantarkkoja käännöksiä. Sen sijaan hän paneutui asiasisältöön sekä ajatukseen, minkä uskoi kunkin raamatunkohdan haluavan välittää !.”

    -Jos olemme luterilaisia, niin miksi Suomen kirkossa ei Lutherin Raamattukäsityksiä tai käännöksiä vuosina 1545 (tai 1912) ei ole alkuunkaan nykypäivina huomioitu tai kunnioitettu esim tämän homokysymyksen suhteen ?.

    – Uusimmassa Suomen 1992 raamattukäännöksessä tulkitaan Raamattua tai ”väännetään” tekstiä hyvin erilailla kuin Martin Luther itse kirjoitti omassa 1545 (1912) Raamatussa, vaikka hän näitä kaikkia asioita elinaikanaan syvällisesti pohtikin kymmeniä vuosia !.

    -Mielestäni Jouni Turtiaisen blokissa on hyvää ja kunnioitettavaa se että hän haluaa etsiä kompromissia tai jonkinmoista ymmärrystä tai yhteistyötä sekä kirkkoherrojen, piispojen että meidän muiden ”tavis” kristittyjen kanssa !

    -Silti haastan tuon lauseen: ”Raamattu on yksiselitteisen selvä tuomitessaan homosuhteet Jumalan valtakunnasta karkottavaksi synniksi (1 Kor 6:9, 1 Tim 1:10), jolloin pappi siviilivihkijänäkin syyllistyisi Suomen laissa jo hyväksytyn synnin suosimiseen ja näin jopa ”salaisesti” (siis ei-kirkollisesti) edistäisi harhaoppia vastoin pappisvalaansa ”.

    Nämä Raamatun jakeet eivät kyllä ole mitenkään yksiselitteisiä, vaan täysin Jounin omia mielipiteitä, joista Tapio Tuomaala, Toivo Loikkanen, Seija Rantanen, Martti Pentti, Markku Hirn, Seppo Heinola jne. myös kommentoivat.

    -Jos kuka tahansa kristitty sanoo että Raamattu on yksiselitteisen selvä tuomitessaan homosuhteet Jumalan valtakunnasta karkottavaksi synniksi perustuen Luterilaiseen uskoon tai vaikka viittaa Raamatun jakeisiin (1 Kor 6:9, 1 Tim 1:10), niin hän on täysin hakoteillä koska Raamatussa ei mainita sanallakaan homoseksuaalisuudesta, homosuhteista jne.

    Toisaalta myös itse Martin Luther vahvistaa omassa vuoden 1545 raamatussaan että nuo 1. Kor 6:9 ja 1. Tim 1:10 jakeet ,että ne eivät kerro jostain ihmisen myötäsyntyisestä ominaisuudesta, vaikkapa homoseksuaalisuudesta, vaan jostain kirjoitusten aikaisesta tyttöjen tai nuorten poikien hyväksikäytöstä, jonka raamattu ja kirjoitukset tuomitsevat. Ja tämähän on ihan sama kuin nytkin !

    1 Tim 1:10 :

    -1992 Suomen Raamattu: -siveettömien, miesten kanssa makaavien miesten, ihmisten sieppaajien, valehtelijoiden, valapattojen ja ylipäänsä kaikkien sellaisten takia, jotka toimivat vastoin tervettä oppia.

    -1933 Suomen Raamattu: -haureellisille, miehimyksille, ihmiskauppiaille, valhettelijoille, valapattoisille ja kaikelle muulle, mikä on tervettä oppia vastaan-

    -1545 Lutherin Raamattu: -haureellisille, poikien hyväksikäyttäjille, ihmiskauppiaille, valehtelijoille, valapattoisille ja kaikelle muulle, mikä on tervettä oppia vastaan-

    -1545 Lutherin Raamattu: den Hurern, den Knabenschändern, den Menschendieben, den Lügnern, den Meineidigen, und so etwas mehr der heilsamen Lehre wider ist,

    1 Kor 6:9 :

    -1992 Suomen Raamattu: -Älkää eksykö! Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat eivätkä epäjumalien palvelijat, eivät avionrikkojat, eivät miesten kanssa makaavat miehet,

    -1933 Suomen Raamattu: -Älkää eksykö. Eivät huorintekijät, ei epäjumalanpalvelijat, ei avionrikkojat, ei hekumoitsijat eikä miehimykset,

    -1545 Lutherin Raamattu: -Älkää eksykö. Eivät huorintekijät, ei epäjumalanpalvelijat, ei avionrikkojat ei tyttömäisten eikä (nuorten) poikien hyväksikäyttäjät,

    -1545 Lutherin Raamattu: -Lasset euch nicht verführen: weder die Hurer noch die Abgöttischen noch die Ehebrecher noch die Weichlinge noch die Knabenschänder

    Näistä kaikista Raamatun käännöksistä voi valita jakeen ja verrata eri vuosien raamatunkäännöksiä tällä sivulla:

    http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible

    Ja murunenkin yhteisestä ymmärryksestä voisi riittää !

    • ”Nämä Raamatun jakeet eivät kyllä ole mitenkään yksiselitteisiä, vaan täysin Jounin omia mielipiteitä.” Ymmärsin, että Jouni Turtiainen kuvasi ’konservatiivien’ näkökantaa eikä esittänyt omaa mielipidettään. Kappalehan alkoi: ”Yhtälailla monille ’konservatiiveille’ tämä kompromissi on ylitsepääsemätön paikka.”

    • Lutherin käyttämät sanat ”Weichlinge, Knabenschänder” raamatunkäännöksessä 1545 näyttävät olevan merkitykseltään samoja kuin suomalaisissa raamatunkäännöksissä 1933 ja 1992.

    • Miehimys on ainakin minulle niin outo sana, että en pysty vertaamaan sen merkitystä mihinkään.

    • Näissä raamatunkohdissa, joihin ehdottomasti kuuluisi myös 1.Kor. 6:10, Paavali esittää semmoisia hellenistisen kultuurin piirissä vallinneita pakanallisen elämäntavan ilmentymiä, joita kristityn tulisi karttaa. Hellenistisessä kulttuurissa oli varsin yleistä se, että varttuneemmat avioliitossa elävät perheenisät huvittelivat hakemalla vaihtelua elämäänsä sekä naisprostituoitujen parissa että etsiytymällä yleensä tilapäisluontoisiin homosuhteisiin useinkin itseään nuorempien miesten kanssa. Juutalaisuuden ja kristinuskon ulkopuolella tätä pidettiin täysin hyväksyttävänä. Kristityille homosuhteita pidettiin lankeemuksena samoin kuin esim.ahneutta, juoppoutta, väärä valaa, murhaa ja pakanallisten jumalien palvontaa yms. Johtopäätökset tästä on syytä tehdä kokonaisuus huomioiden.

    • Miehimys on kieltämättä sanana hieman outo. Raamattunkäännös 1642 toteaa tuosta kohdasta: ”eikä noiden, jotca vastoin luondo syndiä tekevät”. En tiedä, onko se yhtään selvempi? Ainakin se on selvempi ilmaus kuin pelkkä miehimys.

      Tuo on kuitenkin osa kokonaisuutta. Yrjö Sahaman kirjoitus on varsin selkeä. Siihen ei ole oikein mitään lisättävää. Voi tosin ihmetellä sitä, että mikäli yksi asia tulee ”kirkossa siunatuksi”, niin miksei sitten myös muut Paavalin mainitsemat kristityille kartettavat teot?

    • ”Ainakin se on selvempi ilmaus kuin pelkkä miehimys.” Mielestäni ei ole. ’Vastoin luondo syndiä’ voi pahalla tahdolla ymmärtää vaikka vasenkätisyydeksi, joka saattoi olla ennen muinoin joidenkin mielestä luonnotonta. ’Miehimys’ sen sijaan on selvästi sukupuolinen merkitykseltään. Kielitajuni ei vain kerro, millaisen sävyn pääte tarkkaan ottaen antaa. Teonsanoihin liitettynä syntyy sellaisia käsitteitä kuin ’katsomus’, ’pyrkimys’, ’turmelus’ tai ’viehtymys’.

  2. Miksi ev.lut. kirkkomme pitää yleensä tapella koko asiasta? Kirkollinen vihkiminen on varsin uusi eli ei edes kolmea sataa vuotta vanha kirkon oikeus . Se ei ole sakramentti. Avioliittoihin on menty ennen vuotta 1734 varsin vaihtelevin menoin, jos avioliiton historiaan viitsii perehtyä. Kyseessä on ollut maallinen sopimus, jolla on suojattu omaisuutta ja joka on myös antanut jonkinlaisen sosiaaliturvan.

    Kun tästä oikeudesta luovuttaisi, oltaisi samassa asemassa Euroopassa monessa valtiossa olevan käytännön kanssa.

    Sitten voisi kirkkomme alkaa rähistä siunaamisesta eli kuka pappi siunaa minkinlaista paria. Siihen ei käsitykseni mukaan ainakaan vois lainsäädäntöämme pahemmin sotkea, koska käsitykseni mukaan siunaaminen on ihan kirkon oma asia.

    Helanderin mielipidekysely ansioistaan huolimatta ei minua oikein vakuuta eli vähän yli 1.200 vastaajaa. Vaikka alaikäiset kirkon jäsenet jätettäisi pois, niin kirkossa on varmaan vähintään miljoona jäsentä, joiden mielipiteet ovat arvailujen varassa. Ja galluppien tulokset ovat pettäneet viime aikoina aika pahastikin.

    Ehkä joku kertoo, miksi oikeudesta luopuminen näyttää olevan niin vaikeata.

    • Tarja: ”Kun tästä oikeudesta luovuttaisi, oltaisi samassa asemassa Euroopassa monessa valtiossa olevan käytännön kanssa.”

      Tästä olen tasan samaa mieltä.

      Tarja: ”Sitten voisi kirkkomme alkaa rähistä siunaamisesta eli kuka pappi siunaa minkinlaista paria. Siihen ei käsitykseni mukaan ainakaan vois lainsäädäntöämme pahemmin sotkea, koska käsitykseni mukaan siunaaminen on ihan kirkon oma asia.”

      Minun käsitykseni mukaan taas siunaaminen ei ole ollenkaan kirkon, enempää kuin papistonkaan oma asia. Eiväthän papit tai kirkko mitään siunaa. Eikös se ole Jumalan yksinoikeus siunata tai olla siunaamatta?

      Miksei sitä siunausta muka voisi pyytää kaikille pareille – jos sen tarpeelliseksi katsoo – ihan puolisoiden sukupuolesta riippumatta? Eihän pyytäminen mitään maksa. Sehän on sitten korkeemmas käres – saako vai ei.

    • En tunne Helanderin raporttia yksityiskohtaisesti, mutta mikäli mielipidemittaus on toteutettu tieteen sääntöjen mukaista edustavaa otosta käyttäen, on tulosta pidettävä luotettavana. Kun otos on sentään noinkin suuri, on mielipidejakauman virhemarginaali jokseenkin vähäinen.

    • Pekka: ”Siunaamien on jokaisen kristityn, siis myös kirkonkin erityinen tehtävä ja kutsumus.”

      Tarkoitat kai siunauksen pyytäminen? Olen saanut korkealta kirkolliselta taholta kuulla, että ei kirkko tai kukaan ihminen voi mitään siunata ainoastaan pyytää Jumalalta sitä siunausta. Kuulemma ainoa joka voi ketään tai mitään siunata tai olla siunaamatta, on Jumala – yksinoikeudella. Tiedä hänestä sitten.

Kirjoittaja

Turtiainen Jouni
Turtiainen Jouni
Espoonlahden ev.lut. seurakunnan kirkkoherra, joka asuu pappisvaimonsa kanssa kahden Helsingissä. Kolme aikuista lasta. Ympärivuotinen pyöräilijä.