Voiko kirkkomme säilyttää nykyisen avioliittokäsityksensä ja silti sallia samaa sukupuolta olevien välisen kirkollisen vihkimisen?
Kaleva -lehdessä 6.9.2021 julkaistussa haastattelussa arkkipiispa Tapio Luoma toisti jälleen kantansa, että pitää lähtökohtanaan kirkon nykyistä avioliittokäsitystä, mutta toivoo, että papit, jotka kokevat omantunnon syistä velvollisuudekseen vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja, saisivat myös luvan niin tehdä.
Arkkipiispa ei ole kirkkomme piirissä ainoa vaikuttaja, joka on nostanut esiin vastaavan toiveen. Kirkon haasteeksi onkin nousut löytää tavoitellulle ratkaisulle sellainen teologinen perustelu, joka ei suoralta kädeltä jakaisi kirkkoa. Asetelma on sikäli nurinkurinen, että ensin esitetään valmis ratkaisu ja vasta sen jälkeen etsitään sille perustelut kirkon omista lähtökohdista.
Muuttosta tavoittelevat ovat esittäneet perusteluksi mm. rakkautta, oikeudenmukaisuutta ja yhdenvertaisuutta. Hyviä perusteluja, mutta ihmisten keskinäisinä tuntemuksina kuitenkin kehällisiä, jos siis kirkossa keskiössä pidetään ristillä ihmiskunnan syntivelan kantanutta Kristusta,. Nähdäkseni ratkaisu ei myskään löydy siitä, mitä ”kristus sanoisi nyt” vaan siitä, mitä Kristus on jo sanonut ja ennen kaikkea siitä, mitä hän on ihmiskunnan hyväksi tehnyt.
Kirkossamme on vallinnut laaja konsensus siitä, ettei ole pelastuskysymys uskommeko Jumalan luoneen kaiken kuudessa konkreettisessa päivässä noin kuusi tuhatta vuotta sitten vai ammennammeko universumin iän ja evoluutioteorian aikamme tieteellisestä maailmankuvasta luottaen siihen, että Jumala itse on tämän kaiken takana. Luterilaisina meidän on kuitenkin pitäydyttävä siinä opetuksessa, että on joskus ollut päivä tai aikakausi, jolloin Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä ja kaikki oli hyvää ja jonka jälkeen sitten tuli päivä tai aikakausi, jolloin hengellinen kuolema tuli maailmaan. Samoin me uskomme, että oli konkreettinen päivä, jolloin Jumala itse syntyi ihmiseksi, päivä, jolloin hän kuoli meidän syntiemme vuoksi ja päivä, jolloin hän nousi kuolleista. Tästä pelastushistoriallisesta rakenteesta emme voi luopua ja kaikki sellaiset teologiset mallit, jotka poikkeavat tästä mallista on hylättävä.
Alkuperäisen luomisprosessin osalta, siis ajalta, jolloin kaikki oli hyvää, meillä on Raamatussa selkeä ilmoitus: ” Jumala sanoi: »Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.» Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: »Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.» ”
Alkuperäisessä hyvässä luomistyössään Jumala siis tarkoitti miehen ja naisen muodostavan keskenään perheen. Tämä on ihmiskunnassa edelleenkin vallitseva pääsääntö, josta samaa sukupuolta olevien väliset parisuhteet ovat poikkeus. Eri aikoina ihmiskunnassamme on ollut erilaisia eettisiä painotuksia siihen, miten suhtaudumme näihin poikkeuksiin.
Jumalan luomistyötä kunnioittaessamme emme kuitenkaan voi pitää ihmisen sukupuolta täysin merkityksettömänä asiana. Sukupuoli ei myöskään ole pelkästään kunkin ihmisen oma kokemus, vaan osa sitä vuorovaikutteisuutta, jolla me ihmiset koemme toinen toisia. Vaikka siis kunnioittaisimme kutakin lähimmäistämme juuri sellaisena kuin he itsensä kokevat, emme kuitenkaan itse koe heitä täsmälleen samalla tavalla kuin on hänen oma kokemuksensa. Tämä kaikeen inhimilliseen kokemukseen pätevä yleisperiaate koskee mitä suuremmassa määrin myös ihmisen kokemusta sukupuolisuudestaan ja seksuaalisuudestaan.
Lakialoite tasa-arvoisesta avioliittolaista ei edellyttänyt, että ihmiset suhtautuisivat samaa sukupuolta olevien välisiin avioliitoihin samalla tavalla kuin miehen ja naisen välisiin avioliitoihin. Myöskään yleisemmällä tasolla tasa-arvoin ja yhdenvertaisuuden periaate ei edellytä, että kahteen erilaiseen asiaan suhtauduttaisiin samalla tavalla. Yhdenvertaisuudella pyritään yhdenvertaiseen kohteluun, ei määrittelemään muiden ihmisten kokemuksia.
Sen sijaan, että yrittäisimme kirkon piirissä laajentaa miehen ja naisen välistä avioliittoa koskevaa teologiaa sukupuolineutraaliksi, ratkaisun on löydyttävä Kristuksesta ja hänen kuolemastaan ristillä ihmiskunnan syntikuorman vuoksi. Sen sijaan, että poissulkisimme perinteisen raamatuntulkinnan luomisen teologiassa, ratkaisua tulisi siis etsiä suoraan lunastuksen teologiasta.
Huomioksi, ettei kirkkomme virallinen avioliitto-opetus, jonka mukaan elinikäisessä avioliitossa miehen ja naisen suhde voi parhaiten toteutua Jumalan tarkoittamalla tavalla, loukkaa ketään. Lause itsessään ei torju niitä kirkon jäseniä, joilla asiat ei mene näin. Mahdollinen torjuva reaktio tulee meistä ihmisistä itsestämme ja meidän mahdollisista kokemuksistamme. Aikuisuuteen kuuluu ymmärtää, ettei meidän omassa elämässämme kaikki suju yhteisössämme vallitsevien yhteisten ihanteiden mukaisesti, eikä meidän tule edellyttää sitä hyväksymisen ehtona myöskään muilta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki se mitä elämässämme tapahtuu, olisi Jumalan alkuperäisen tahdon mukaista. Paljon on myös sellaista, missä Jumala on sallinut meidän tahtomme toteutuvan, ei hänen.
Nykytilanteessa kirkkomme piispat ovat jo antaneet ohjeen rukoilusta samaa sukupuolta olevien kesken avioliiton solmineiden kanssa puolesta ja heidän puolestaan. Kirkkomme virallinen linja ei evää esirukousta keneltäkään, ei siis myöskään seksuaalivähemmistöiltä. Arkkipiispamme toive koskeekin tilanteita, joissa kirkkomme pappi tietoisena kirkkomme nykyisestä avioliittokäsityksestä päätyy joko pastoraalisista syistä taikka ihan omasta vakaumuksestaankin käsin esirukouksen lisäksi toimittamaan kirkolliseen vihkitoimituksen taikka jo vihityn avioliiton siunauksen.
Jos sivuutamme vihkitoimituksen ulkoiset puitteet, asioiden lopputulema ei kyseisen kihlaparin näkökulmasta juurikaan muutu. Kirkollisesta vihkimisestä kieltäytyminen ei estäisi liittoa, eikä avioliittonsa solmineita myöskään suljettaisi ulos seurakunnasta. Kihlaparilla olisi joka tapauksessa mahdollisuus tulla vihityksi siviilivihkimyksellä ja saada jo edellä viittaamani esirukous kirkossa. Riippumatta siitä, mitä ajattelemme Jumalan tahdosta suhteessa samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin, pariskunnan taivaspaikat eivät myöskään olisi kyseisen vihkipapin toimituksesta kiinni. Viime kädessä asia olisi joka tapauksessa yksin Jumalan armosta riippuvainen.
Olisiko siis mahdollista, että kirkon avioliitto-opetuksesta riippumatta yksittäinen pappi voisi pastoraalisista syistä tehdä poikkeuksen ja jo olemassa olevia kirkollisia kaavoja soveltaen vihkiä kihlaparin niillä valtuuksilla, jotka voimassa oleva avioliittolaki on hänelle suonut? Entä voisiko hän toimittaa parille avioliiton kirkollisen siunauksen tietoisena siitä, ettei pappi kuitenkaan voi Jumalan puolesta luvata mitään muuta kuin sen minkä Jumala on itse luvannut? Löytyisikö tämän kaltaiselle ratkaisulle kirkolliskokouksessa riittävän laajaa määräenemmistöä?
Olisiko tämän kaltainen ratkaisu teologisesti perusteltu? Voisiko yksittäinen pappi luottaa siihen, että Jumala on tilanteessa armollinen niin kyseistä kihlaparia, kuin häntä itseäänkin kohtaan?
Asiaa on syytä pohtia myös niiden kirkkomme jäsenten kannalta, joiden vakaumuksen mukaan avioliiton kaltainen parisuhde samaa sukupuolta olevan kanssa on raskas synti. Mitä Jeesus itse asiasta sanoisi?
Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus sanoi aviorikoksesta tavatulle naiselle: »En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä.» (Joh 8:11).
Jos parisuhde samaa sukupuolta olevien kesken on kirkossamme raskas synti, jäisikö ratkaisu Jeesuksen kehotuksen jälkimmäisen osan toteutumisesta kuitenkaan ko. vihkiparin osalta kyseisen vihkipapin käsiin? Nähdäkseni viime kädessä ei jäisi. Vastuu Jumalan tahdon mukaisesta elämästä on viime kädessä pariskunnalla itsellään. Vihkipapin vastuulla olisi kuitenkin, että hän opettaa asiassa juuri niin kuin Jumala on itse asiasta ilmoittanut ja Raamattu meille opettaa. Tästä kaikesta hän vastaisi ennen kaikkea Jumalan kasvojen edessä, ei meille muille ihmisille.
63 kommenttia
Asian lähestymisessä on nähdäkseni kyse siitä, että avioliitto on luomisen teologian piiriin kuuluva asia (kuten blogissa hyvin esitetään). Homoseksuaalisuutta on perinteisesti taas tarkasteltu syntiteologian piiriin kuuluvana. Kun homoseksuaalista suhdetta ei enää tunnu olevan mielekästä tarkastella synnin kannalta, pyritään se saamaan luomisteologian piiriin kuuluvan instituution osaksi.
Lähestymistavat ovat kuitenkin teologisesti yhteismitattomia. Avioliitto on luomistyössä keskeisessä asemassa ja sillä on siunaus, koska se suoraan on ihmiskuntaa uusintava instituutio. Siunaushan liittyy vanhatestamentillisessa teologiassa suoraan asian enenemiseen. Homoseksuaalisella suhteella ei ole ainakaan tässä mielessä samanlaista siunausta eli se ei uusinna ihmiskuntaa, ja siksi sen saattaminen avioliiton (raamatullisena instituutiona) piiriin aiheuttaa ongelmia. Niitä ei näytä pystyttävä ratkaisemaan edes lievällä käsitteellisellä ja sosiaalisella väkivallalla, vaan asia synnyttää vastareaktioita.
Kuitenkin helpottavaa keskustelun kannalta voisi olla, jos syntidiskurssi ja siunaamisdiskurssi nähtäisiin eri tasoina.
Kaikki synti ei tietenkään peity sovintoveren alle. Vain se synti peitetään , joka tuodaan esiin ja josta luovutaan. Sen, mikä syntiä on, voi jokainen lukea Pyhästä kirjasta.
Aloitukseen vastauksena Paavo Lipposen aforismi: Munakasta ei voi tehdä munia rikkomatta.
Sisälukutaito on se, joka nyt on ongelman ydin. Kirkkojärjestyksessä sanotaan selvin sanoin, keitä kirkko vihkii. Tuntuu, että vain ns. sateenkaaripapit ovat ainoita, joilla on sisälukutaito hallussa.
Kirkkojärjestys: ”Kirkollisesti vihittävien tulee olla rippikoulun käyneitä kirkon jäseniä. Jos toinen kihlakumppani ei ole kirkon jäsen, heidät voidaan vihkiä kirkollisesti, jos kirkkoon kuulumaton on muun kristillisen kirkon tai uskontokunnan jäsen.”
Kirkkojärjestys siis ei estä samasukupuolisten vihkimistä.
Niille, jotka sanovat, että Raamatussa ei ole sanottu tätä, voi todeta, että Raamatussa ei ole mainittu mitään kaukovoimalaitoksista, ei asfalttiteistä, ei salibandystä, ei Adidaksen verkkareista – eikä oikeastaan paljosta muustakaan nykyajan maailmasta. Pitäisikö kaikki Raamatussa mainitsematon kieltää? Ja käsi sydämelle teille sanojille: paljonko nautitte asioista, joista ei Raamatussa ole mainintaa.
Toisaalla viedään pappisoikeudet ja toisaalla halutaan olla piispallisessa kaitsennassa armollisia virkavelollisuuksia rikkoneita pappeja kohtaan lähimmäisenrakkauden nimissä heidän omaatuntoaan kunnioittaen. Ilmeisesti ko. asiat eivät ole yhteismitallisia. Piispat ilmeisesti haluavat toimia pehmeästi taustalla, että ko. asia tulee yleisesti hyväksytyksi. Kaksinaamainen vihkimiskäytäntö normalisoituu, vaikka kirkon virallinen avioliittokanta pysyisikin voimassa.
Kun osaa lukea rivien välit ja katsoa pilkkujen paikat, niin huomaa, että lakien kirjoitusvaiheessa on mukana ylimääräinen asiantuntija. Kun ei ole kirjattu sukupuolia avioliiton vihkimiseen, niin sitä ei ole, kun hyväuskoisesti ajatellaan, että asiat menevät maailman tappiin niinkuin on aina mennyt.
Jos kaikki eivät koe mahtuvansa samaan kirkkoon, niin onhan aina mahdollisuus lähteä rakentamaan omaa. Tämähän on ollut ratkaisu tähänkin asti. Lähetyshiippakunta perustettiin, kun kirkko ei suostunut vihkimään pappeuteen, jollei kokelas hyväksynyt tiettyjä uusia ehtoja. Ei kai siinäkään muuta mahdollisuutta jäänyt .
Nyt kun Sadimaa ei saanut kirkossa läpi omaa agendaansa, niin hänellä on nyt mahdollisuus rakentaa aivan omanlaista toimintaa. Näin hän voi kanavoida saman näkemyksen omaavat omaan karsinaansa. Kirkon ulkopuolella olevaa toimintaa ei kirkko voi rajoittaa. Nyt hänellä on vapaat kädet. Tavallisena kirkon jäsenenä hänellä on paremmat mahdollisuudet saada asioihin muutosta, kuin pappina. Tämän hän ilmeisesti on oivaltanut ja siksi pyrki tietoisesti pääsemään eroon pappeudesta.
Ilmoita asiaton kommentti