Kaleva -lehdessä 6.9.2021 julkaistussa haastattelussa arkkipiispa Tapio Luoma toisti jälleen kantansa, että pitää lähtökohtanaan kirkon nykyistä avioliittokäsitystä, mutta toivoo, että papit, jotka kokevat omantunnon syistä velvollisuudekseen vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja, saisivat myös luvan niin tehdä.

Arkkipiispa ei ole kirkkomme piirissä ainoa vaikuttaja, joka on nostanut esiin vastaavan toiveen. Kirkon haasteeksi onkin nousut löytää tavoitellulle ratkaisulle sellainen teologinen perustelu, joka ei suoralta kädeltä jakaisi kirkkoa. Asetelma on sikäli nurinkurinen, että ensin esitetään valmis ratkaisu ja vasta sen jälkeen etsitään sille perustelut kirkon omista lähtökohdista.

Muuttosta tavoittelevat ovat esittäneet perusteluksi mm. rakkautta, oikeudenmukaisuutta ja yhdenvertaisuutta. Hyviä perusteluja, mutta ihmisten keskinäisinä tuntemuksina kuitenkin kehällisiä, jos siis kirkossa keskiössä pidetään ristillä ihmiskunnan syntivelan kantanutta Kristusta,. Nähdäkseni ratkaisu ei myskään löydy siitä, mitä ”kristus sanoisi nyt” vaan siitä, mitä Kristus on jo sanonut ja ennen kaikkea siitä, mitä hän on ihmiskunnan hyväksi tehnyt.

Kirkossamme on vallinnut laaja konsensus siitä, ettei ole pelastuskysymys uskommeko Jumalan luoneen kaiken kuudessa konkreettisessa päivässä noin kuusi tuhatta vuotta sitten vai ammennammeko  universumin iän ja evoluutioteorian aikamme tieteellisestä maailmankuvasta luottaen siihen, että Jumala itse on tämän kaiken takana. Luterilaisina meidän on kuitenkin pitäydyttävä siinä opetuksessa, että on joskus ollut päivä tai aikakausi, jolloin Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä ja kaikki oli hyvää ja  jonka jälkeen sitten tuli päivä tai aikakausi, jolloin hengellinen kuolema tuli maailmaan. Samoin me uskomme, että oli konkreettinen päivä, jolloin Jumala itse syntyi ihmiseksi, päivä, jolloin hän kuoli meidän syntiemme vuoksi ja päivä, jolloin hän nousi kuolleista. Tästä pelastushistoriallisesta rakenteesta emme voi luopua ja kaikki sellaiset teologiset mallit, jotka poikkeavat tästä mallista on hylättävä.

Alkuperäisen luomisprosessin osalta, siis ajalta, jolloin kaikki oli hyvää, meillä on Raamatussa selkeä ilmoitus: ” Jumala sanoi: »Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.» Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: »Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.» ”

Alkuperäisessä hyvässä luomistyössään Jumala siis tarkoitti miehen ja naisen muodostavan keskenään perheen. Tämä on ihmiskunnassa edelleenkin vallitseva pääsääntö, josta samaa sukupuolta olevien väliset parisuhteet ovat poikkeus. Eri aikoina ihmiskunnassamme on ollut erilaisia eettisiä painotuksia siihen, miten suhtaudumme näihin poikkeuksiin.

Jumalan luomistyötä kunnioittaessamme emme kuitenkaan voi pitää ihmisen sukupuolta täysin merkityksettömänä asiana. Sukupuoli ei myöskään ole pelkästään kunkin ihmisen oma kokemus, vaan osa sitä vuorovaikutteisuutta, jolla me ihmiset koemme toinen toisia. Vaikka siis kunnioittaisimme kutakin lähimmäistämme juuri sellaisena kuin he itsensä kokevat, emme kuitenkaan itse koe heitä täsmälleen samalla tavalla kuin on hänen oma kokemuksensa. Tämä kaikeen inhimilliseen kokemukseen pätevä yleisperiaate koskee mitä suuremmassa määrin myös ihmisen kokemusta sukupuolisuudestaan ja seksuaalisuudestaan.

Lakialoite tasa-arvoisesta avioliittolaista ei edellyttänyt, että ihmiset suhtautuisivat samaa sukupuolta olevien välisiin avioliitoihin samalla tavalla kuin miehen ja naisen välisiin avioliitoihin. Myöskään yleisemmällä tasolla tasa-arvoin ja yhdenvertaisuuden periaate ei edellytä, että kahteen erilaiseen asiaan suhtauduttaisiin samalla tavalla. Yhdenvertaisuudella pyritään yhdenvertaiseen kohteluun, ei määrittelemään muiden ihmisten kokemuksia.

Sen sijaan, että yrittäisimme kirkon piirissä laajentaa miehen ja naisen välistä avioliittoa koskevaa teologiaa sukupuolineutraaliksi, ratkaisun on löydyttävä Kristuksesta ja hänen kuolemastaan ristillä ihmiskunnan syntikuorman vuoksi. Sen sijaan, että poissulkisimme perinteisen raamatuntulkinnan luomisen teologiassa, ratkaisua tulisi siis etsiä suoraan lunastuksen teologiasta.

Huomioksi, ettei kirkkomme virallinen avioliitto-opetus, jonka mukaan elinikäisessä avioliitossa miehen ja naisen suhde voi parhaiten toteutua Jumalan tarkoittamalla tavalla, loukkaa ketään. Lause itsessään ei torju niitä kirkon jäseniä, joilla asiat ei mene näin. Mahdollinen torjuva reaktio tulee meistä ihmisistä itsestämme ja meidän mahdollisista kokemuksistamme. Aikuisuuteen kuuluu ymmärtää, ettei meidän omassa elämässämme kaikki suju yhteisössämme vallitsevien yhteisten ihanteiden mukaisesti, eikä meidän tule edellyttää sitä hyväksymisen ehtona myöskään muilta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki se mitä elämässämme tapahtuu, olisi Jumalan alkuperäisen tahdon mukaista. Paljon on myös sellaista, missä Jumala on sallinut meidän tahtomme toteutuvan, ei hänen.

Nykytilanteessa kirkkomme piispat ovat jo antaneet ohjeen rukoilusta samaa sukupuolta olevien kesken avioliiton solmineiden kanssa puolesta ja heidän puolestaan. Kirkkomme virallinen linja ei evää esirukousta keneltäkään, ei siis myöskään seksuaalivähemmistöiltä. Arkkipiispamme toive koskeekin tilanteita, joissa kirkkomme pappi tietoisena kirkkomme nykyisestä avioliittokäsityksestä päätyy joko pastoraalisista syistä taikka ihan omasta vakaumuksestaankin käsin esirukouksen lisäksi toimittamaan kirkolliseen vihkitoimituksen taikka jo vihityn avioliiton siunauksen.

Jos sivuutamme vihkitoimituksen ulkoiset puitteet, asioiden lopputulema ei kyseisen kihlaparin näkökulmasta juurikaan muutu. Kirkollisesta vihkimisestä kieltäytyminen ei estäisi liittoa, eikä avioliittonsa solmineita myöskään suljettaisi ulos seurakunnasta. Kihlaparilla olisi joka tapauksessa mahdollisuus tulla vihityksi siviilivihkimyksellä ja saada jo edellä viittaamani esirukous kirkossa. Riippumatta siitä, mitä ajattelemme Jumalan tahdosta suhteessa samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin, pariskunnan taivaspaikat eivät myöskään olisi kyseisen vihkipapin toimituksesta kiinni. Viime kädessä asia olisi joka tapauksessa yksin Jumalan armosta riippuvainen.

Olisiko siis mahdollista, että kirkon avioliitto-opetuksesta riippumatta yksittäinen pappi voisi pastoraalisista syistä tehdä poikkeuksen ja jo olemassa olevia kirkollisia kaavoja soveltaen vihkiä kihlaparin niillä valtuuksilla, jotka voimassa oleva avioliittolaki on hänelle suonut? Entä voisiko hän toimittaa parille avioliiton kirkollisen siunauksen tietoisena siitä, ettei pappi kuitenkaan voi Jumalan puolesta luvata mitään muuta kuin sen minkä Jumala on itse luvannut? Löytyisikö tämän kaltaiselle ratkaisulle kirkolliskokouksessa riittävän laajaa määräenemmistöä?

Olisiko tämän kaltainen ratkaisu teologisesti perusteltu? Voisiko yksittäinen pappi luottaa siihen, että Jumala on tilanteessa armollinen niin kyseistä kihlaparia, kuin häntä itseäänkin kohtaan?

Asiaa on syytä pohtia myös niiden kirkkomme jäsenten kannalta, joiden vakaumuksen mukaan avioliiton kaltainen parisuhde samaa sukupuolta olevan kanssa on raskas synti. Mitä Jeesus itse asiasta sanoisi?

Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus sanoi aviorikoksesta tavatulle naiselle: »En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä.» (Joh 8:11).

Jos parisuhde samaa sukupuolta olevien kesken on kirkossamme raskas synti, jäisikö ratkaisu Jeesuksen kehotuksen jälkimmäisen osan toteutumisesta kuitenkaan ko. vihkiparin osalta kyseisen vihkipapin käsiin? Nähdäkseni viime kädessä ei jäisi. Vastuu Jumalan tahdon mukaisesta elämästä on viime kädessä pariskunnalla itsellään. Vihkipapin vastuulla olisi kuitenkin, että hän opettaa asiassa juuri niin kuin Jumala on itse asiasta ilmoittanut ja Raamattu meille opettaa. Tästä kaikesta hän vastaisi ennen kaikkea Jumalan kasvojen edessä, ei meille muille ihmisille.