Minulta on täällä tivattu tieteellistä käsitystäni hyvästä ja pahasta (viimeksi tänään Sari Weckroth) ja sitä miten voin ymmärtää mikä on hyvää ja mikä pahaa koska en ole uskovainen vaan pikimusta pakana. Yritän raapustaa tähän laajasta aiheesta oman käsityskykyni rajoissa edes jotain.

Otsikon hokema lienee tuttu kaikille. Varsinkin vanhempi polvi käyttää tuota hokemaa päivitellessään milloin mitäkin. Mutta mitä se tarkoittaa? Kanssakeskustelijan toteamista ”hyväksi ihmiseksikö”? Vai sitä, että me ”hyvät ihmiset”, sinä ja minä paheksumme tai kummeksumme jotain uutista, asiaa tai mielipidettä? Vai jotain muuta tarkemmin määrittelemätöntä, pelkkää hokemaa ja päivittelyä?

Minkälainen ”hyvä ihminen” oikeastaan on? Kaiketi ainakin yleiset, yhteiskunnassa vallitsevat moraaliarvot tunnustava, niiden mukaan elämäänsä elämään pyrkivä ja lainkuuliainen. Tarvitaanko muuta? Altruismia?

Jokainen ihminen on altruistinen toisin kuin eläimet. Jopa parivuotiaat pikkulapset käyttäytyvät altruistisesti. Miksi? Ihminen on ajatteleva eläin, joka on oppinut evoluution myötä pyrkimään yhteistyöhön lajitoveriensa kanssa ja vain siten saavuttanut kulttuurin, tieteen ja teknologian aloilla sen mitä on saavuttanut, eikä se ole käynyt, eikä käy päinsä itsekkäällä asennoitumisella toisia ihmisiä kohtaan. Epäitsekäs, altruistinen käyttäytyminen on siis kaikissa ihmisissä piilevää vaistonvaraista älykkyyttä, jota muilla eläimillä ei ole.

Ihmisen on parasta olla ”hyvä”, koska vain siten voi saavuttaa lajitoveriensa hyväksymisen ja luottamuksen yhteistyökumppanina. ”Kultainen sääntö” – joka ei ole Jeesuksen keksintö - toimii mielestäni hyvänä ohjenuorana jokaisen ihmisen tallustelussa toisten ihmisten parissa, ja sen noudattaminen tai ainakin noudattamaan pyrkiminen kuulunee myös ”hyvän ihmisen” ominaisuuksiin. Uskonnottomien ja ateistienkin.

Minulta on usein kysytty näilläkin palstoilla mistä ammennan elämänarvoni, moraalini ja sen miten ja mitä opetan näistä elämän ”avainasioista” jälkeläisilleni kun en usko kristinuskon Jumalaan sen enempää kuin minkään muunkaan uskonnon jumaliin.

Vastaan emerituspiispa, Juha Pihkalan sanoin kirjassaan ”Uskoa tiedosta ja tietoa uskosta”: ”Mahdollisuus oikeaan (ja väärään) käyttäytymiseen johtuu (kristillisen dogmatiikan mukaan) siitä, että ihminen on Jumalan kuva. Tämä uskonnollinen tulkinta voidaan kuitenkin kiistää ja silti pitää tiukasti kiinni siitä periaatteesta, että ihmisen on pyrittävä hyvään ja vältettävä pahaa. Maailmassa on näet paljon myös pelkästään inhimillisesti perusteltua eettistä pohdintaa ja moraalista käyttäytymistä. Se toisinaan painokkaastikin esitetty väite, että vain selvä tietoisuus vastuusta Jumalan tai jumaluuden edessä saisi ihmisen välttämään itsekkyyttä ja osoittamaan rakkautta, ei näytä pitävän paikkaansa. - - Siksi puhtaasti ja leimallisesti ”kristillistä” etiikkaa on tarpeetonta yrittää määritellä. Se käy ilmi jo siitäkin, että Uuden testamentin kirjeissä olevat eettiset ohjeet ja huoneentaulut ovat usein miltei sanasta sanaan sellaisia, joita myös sen ajan ei-kristilliset filosofit opettivat.”

Eipä tuota paljon paremmin voisi sanoa ja uskonnon näkökulmasta arvovaltaisemmalla suulla. ”Hyvällä ihmisyydellä” ja ”oikean” sorttisella moraalilla ei ole mitään tekemistä enempää uskovaisuuden kuin ateisminkaan kanssa, vaikka jotkut syvästi Raamatun oppeihin uskovat katsovat oikeudekseen toisin väittää.

Kaikki ihmiset syntyvät hyviksi, jos saavat syntymälahjakseen terveet, ajattelemaan oppivat aivot. Seuraavia rasteja suunnistettaessa hyväksi ihmiseksi ovat sitten kasvuympäristö, hyväksytyksi tuleminen tai tulemattomuus, lapsuudenkokemukset, kasvatus, koulutus ja lähipiirissä vaikuttavien ihmisten teot ja toimet sekä kanssakäyminen heidän kanssaan.

On olemassa erilaisia ihmisryhmiä, jotka yhteiskunta on luokitellut pahoiksi, jotka täyttävät vankilat, joiden tunteeton psykopaattinen käytös ja rikokset, poikkeuksellinen ja paheksuttava käyttäytyminen, addiktiot tai rikollisiksi luokitellut perversiot eivät välttämättä ole pahuutta, vaan sairautta, aivotoiminnan vajaavuutta, tai jonkin ritualistisen elämäntavan omaavan, esim. uskonnollisen yhteisön vaatima ”luonnoton” elintapa, kuten vaikkapa katolisten pappien usein selibaatista johtuvaksi selitetty pedofilia.

Filosofit ovat korostaneet, että vain ihminen ajattelemaan kykenevänä olentona pystyy ottamaan toimintansa lähtökohdaksi moraaliset arvot ja säännöt. Moraali ei ole pelkästään keino selviytyä yksilönä yhteisössä, pelkkä väline, jonka avulla voi toteuttaa mahdollisimman hyvin sekä omaa että koko yhteisön parasta menestymistä.

Moraali voi olla ihmiselle tärkein elämää ohjaava asia ja jos moraali yritetään rakentaa jonkin väitetysti perustavampaa laatua olevan asian, kuten esim. uskonnon varaan, se ei enää ole moraalia. Mistä tahansa tosiasiasta, mukaan lukien teot ja käyttäytymistaipumukset, voidaan kysyä, ovatko ne todella oikein. ”Humen giljotiinin” mukaan tosiasioista ei voi johtaa arvoja ja normeja. Moraali on ja sen tulee olla itsenäistä suhteessa sen tuottaneeseen evoluutioon ja sitä tukevaan yhteiskuntaan.

Kristinuskokin on uskonto joka väittää julistavansa lähimmäisenrakkautta, hyvyyttä ja moraalia ja jonka historia on ollut täynnä raakaa väkivaltaa. Miekalla on puolustettu ja levitetty omaa uskoa, Hallitsijat ovat pakottaneet kansalaisensa samaan uskoon kuoleman tai maasta karkoituksen uhalla. Viattomia ihmisiä on kidutettu ja poltettu noitina uskonnon nimissä. Saman yhteiskunnan samaa uskoa tunnustavat kansalaiset ovat nousseet toisiaan vastaan ja tappaneet uskonveljiään. Tällainen uskontoko on moraalinen, hyvien ihmisten uskonto? Voiko kirkko kieltää historiansa?

Vai onko moraali aina vain oman aikansa ilmiö, joka muuttuu koko ajan, sitä mukaa kun kehitys kehittyy ja sivistys sivistyy ja jonka mukana muuttuvat myös ”hyvän ihmisen” tunnusmerkit?