Seurakuntaharjoittelun hakuprosessi ei valmista opiskelijoita työelämään. Myös palkattomuus monissa seurakunnissa on ongelmallista.
Niin sanotulla pappislinjalla opiskelevana teologiopiskelijana olen kiinnittänyt huomiota muutamaan erikoisuuteen, jotka ovat jääneet muun maailman kehityksen jalkoihin.
Yksi erikoisimmista käytänteistä on työelämäopintoihin pakollisena kokonaisuutena kuuluva harjoittelu. Harjoittelupaikan valinta ei kannusta opiskelijaa oma-aloitteisuuteen, sillä ainakin Helsingin yliopistossa harjoittelupaikkaa haetaan lomakkeella, johon listataan kolme toiveseurakuntaa järjestyksessä.
Myös opiskelijoiden valinta harjoittelupaikkoihin tehdään erikoisella metodilla. Mitään hakemus- tai motivaatiokirjettä lomakkeelle ei laiteta, vaan hakuajan päätyttyä tiedekunnan asettama valintakollegio sijoittaa opiskelijat hakemusten ja opintopisteiden perusteella seurakuntiin. Kollegio koostuu tiedekunnan, kirkon ja opiskelijoiden edustajista.
Ongelmallista prosessissa on täydellinen oma-aloitteisuuden puute. Itse työelämässä yli 20 vuotta olleena tiedän, miten työpaikkoja haetaan ja miten suhteita luodaan. Menetelmänä lomake on huonoin mahdollinen. Eikö harjoittelupaikan hakemisesta saisi paljon enemmän irti, jos opiskelija vastuutettaisiin etsimään harjoittelupaikkaa itse ja neuvottelemaan harjoittelun yksityiskohdista suoraan seurakunnan kanssa?
Tällainen malli toisi muuten melko teoreettisiin opintoihin kaivattua harjoitusta myös siitä, miten oikea työelämä toimii. Kun ihmettelin nykyistä hakumallia luennolla opettajalle, vastauksena oli, että kirkossa halutaan toimia näin.
Lomakehaku on ongelmallinen myös arvonäkökulmasta. Lähes kaikissa nuorisotutkimuksissa arvot nousevat keskeiseksi asiaksi työpaikan valinnassa. Kun harjoittelupaikkaa haetaan lomakkeella, jossa seurakunnasta kerrotaan parhaassakin tapauksessa vain muutamalla rivillä, arvoihin liittyvät asiat jäävät harjoittelijan itsensä selvitettäväksi. Jos työyhteisön arvot eivät kohtaa opiskelijan kanssa, saattaa kuuden viikon päätoiminen harjoittelu olla tukalaa.
Ylipäätään nuorisotutkimuksessa nousee esiin muutos, joka asettaa työnantajat aivan uudenlaiseen asemaan. Aiemmin työnantaja kysyi, miksi meidän pitäisi ottaa sinut töihin. Nyt kysymys kääntyy toisinpäin: miksi minä haluaisin tulla tänne töihin? Lomakehaku ei varsinaisesti kannusta tähän ja saattaa olla tulevaisuudessa työnantajille myös ongelma.
Lisäksi teologiharjoittelua vaivaa kolmas, vielä räikeämpi epäkohta, palkka. Teologian ylioppilaiden tiedekuntayhdistys on ottanut viimeksi syyskuussa 2022 voimakkaasti kantaa palkallisen harjoittelun puolesta. Tilanne ei ole kuitenkaan korjaantunut.
Vuoden 2023 noin 66 harjoitteluseurakunnasta vain kolmannes maksaa palkkaa kuuden viikon harjoittelusta. Mielenkiintoista on myös se, että palkattomista harjoitteluseurakunnista Helsingin ja Espoon seurakunnat muodostavat enemmistön. Palkattomuutta ei voi siis perustella seurakunnan heikolla taloustilanteella, päinvastoin: monet pienet seurakunnat maksavat opiskelijoille suositusten mukaista palkkaa.
Miksi opiskelijat eivät sitten äänestä jaloillaan? Jos harjoittelu jää välistä, valmistuminen ainakin papin ammattiin on unohdettava. Eikö olisi kaikkien, myös kirkon ja seurakuntalaisten etu, että tulevaisuudessa meillä on pappeja, jotka osaavat hakea itse työpaikkansa ja saavat vaivoistaan myös oikeanlaisen korvauksen?
Ville Kormilainen
teologian maisteriopiskelija
Helsinki
Mielenkiintoinen kokooma Teiltä.
Kun kyse Maisteriopintojen valmistavasta harjoittelusta on Teologisen Tiedekunnan osa hämmentävä.
Teologinen Tiedekuntahan ei ota kantaa kirkon Missioon.
Kiitos blogista. Kummallinen käytäntö. Omana opiskeluaikanani otin yhteyttä seurakunta X:n kirkkoherraan ja kysyin mahdollisuutta harjoitteluun. Papit pitivät keskenään muutaman minuutin kokouksen (kun olin jumalanpalveluksista tuttu). Vihreää valoa näytettiin ja seuraavana kesänä olin 4 vai oliko peräti 6 tai 8 viikkoa erilaisissa hommissa asianomaisessa seurakunnassa. Tuolloin harjoitteluja piti olla kaksi joista ensimmäisen sai osallistumalla jonkin seurakunnan työhön ja tekemällä siitä raportin.
Olin minäkin tuollaisessa hakumenettelyssä mukana ja sain paikan, hyvän paikan, kaksikin. Monella, jolla opinnot lähestyvät loppua, syntyy kuin itsestään ”pappiskutsumus.” Onneksi itse säästyin siltä.
Tässä täytyisi ehkä ymmärtää, että onneksi vielä on olemassa seurakuntia, jonne ei pääse valokuvan, videon ja kilometrin mittaisen meriittiluettelon perusteella. Opinnoilla on edelleen jokin merkitys. Seurakunnan arvoista saa summittaisen käsityksen, kun katsoo, onko kuvassa kirkkoherralla hame. Kirkkohistorian perusoppikirjoista löytää kartan herätysliikkeiden levinneisyydestä ja miten kannattaa tervehtiä. Kivasti körttinä pääset kaikkialla, mutta jos satut olemaan evankelinen tai viidesläinen, on ehkä syytä hakea ensin viisumi.
Kohtuullisesti katsoen kuten ymmärtäen tulisi seurakuntaharjoittelusta saada arvio hyväksytty tai hylätty seurakunnan hengellisiä preesenssejä huomioonottamatta.
Missähän vaiheessa vuosikymmeniä sitten pappisasiaa katsova joutui tähän myllyyn.
Yksi asia on Hiippakuntien työhönotto. Onko tällä järjestelyllä haluttu keventää Piispanistuimien työtä ymmärtää vihkimystä haluavien asiaa jo ennakkoon.
Jotensakin vaikuttaa epäkelpo menettelyltä. Mutta siitähän ei saa puhua. Teologinen Tiedekunta katsoo suoritettuja tutkintoja pysyäkseen Valtion komppaamana YhtiöIhmisenä huolia Ihmisen Eksistenssistä kelpo suuntaan olla ainakin hitusen kyvytön.
Tähän todettakoon, että Itä-Suomen yliopistossa on alusta saakka puhuttu työssäoppimisjaksosta, joka tapahtuu lukuvuoden aikana ja jossa nivoutuvat toisiinsa käytännön työtehtävät ja reflektiiviset seminaarit. Jaksot tehdään isojen kaupunkien sopimusseurakunnissa , jotta myös seminaarit voidaan toteuttaa. Ja aivan kuten muidenkaan oppilaitosten työssäoppimisjaksoissa – tai vaikkapa opettajankoulutuksen opetusharjoittelussa – ei palkkaa makseta.
Ei työssäoppimisjakso ole mikään työpaikka eikä siihen näin ollen tule soveltaa työsopimuslain mukaisia työsuhteen etuja. Se on opiskelua työympäristössä.
Aiemmin puhuttiin kesäteologeista jotka ahkeroivat rippikoulun pidossa.
Kiinnostaisi nämä käytännön työtehtävät nykyisessä mallissa, mitähän ne ovat malliltaan.
Kesäteologeja on edelleen ja he ovat palkattuja työntekijöitä. Se on eri asia kuin työssäoppimisjakso osana opintoja.
Kiitosta, mutta mitä käytännön työtehtävät tarkoittavat.
Syntyykö käytännön työtehtävista reflegtiivista arviointisymbioosia yhteisesti jaettavaksi.
Jos käytännön työtehtäviä ei ole mahdollisuuksissa mistä symbisioidaan.
No ainakin Itä-Suomen yliopiston työssäoppimisjakson käytännön työtehtävät ovat kaikkia sellaisia papin työtehtäviä, joissa opiskelija voi toimia ilman pappisvihkimystä. Jumalanpalveluselämää, sielunhoitoa ja uskontokasvatusta. Ja näitä kokemuksia reflektoidaan ohjaavan papin kanssa ja myös seminaareissa.
Jos harjoittelijakso olisi kesällä, kuten aiemmin, saisi opiskelija kapean kuvan seurakunnan toiminnoista. Ja ohjauksen ja reflektion laatu olisi niin ja näin.
Kiitos vastauksestanne, uskontokasvatus voi kuulua harjoittelijan tekemään mutta sielunhoito ei.
Eihän kirkkomme tee lupaamaansa sielunhoitoa edes julkiseksi sitä Ihmisten kysyä
Ollaanko samaa vai eri mieltä.
Hartauspuheenkin harjoittelija voi synnyttää mutta loppuun tarvitaan työtä tekevän Papin sanat.