Vähän täältä ja vähän tuolta. Mutta kun aika ei riitä! Hirveä kiire ja stressi, kun pitäisi ehtiä harrastaa kaikenlaista. Ja työtkin vielä tehdä.

Keskimääräinen opiskelija opiskelee yliopistossa vähintään viisi vuotta. Se on useimmille varsin kiireistä aikaa, riippumatta siitä, kuinka intensiivisesti he opiskelevat. Eikä kiire tunnu loppuvan työikäisiltäkään. Ja entä eläkeläisillä? Välillä haastattelupyyntöä jättävän toimittajan voi olla hankala uskoa, kuinka paljon heillä voi olla ohjelmaa kalenterissaan.

Yhä useammat järjestöaktiivit toimivat yhä useammassa järjestössä. Ihmiset haluavat haalia mahdollisimman monenlaisia kokemuksia, olla monessa mukana.

Yhtälö on hankala. Tuolla, täällä ja siellä oleminen vaatii aika paljon aikaa, työtkin pitäisi tehdä. Useimmiten ratkaisu on se, että aika pirstoutuu ja hajaantuu eri aktiviteettien kesken.

Mitä vikaa tässä  on? Esitän muutaman näkökulman sen mahdollisiin vaikutuksiin.

Yhdistyksissä kyse on lopulta aina ihmisistä, ei järjestöstä sinällään. Järjestöt ovat ihmisten muodostamia yhteisöjä. Puhe siitä, kuinka ”järjestöt kärsivät” tilanteesta hämärtää tätä tosiseikkaa.

Ei ole mitään järjestöä itsessään, joka kärsisi toimintaan sitoutumattomuudesta. Siitä kärsivät aina toiset toiminnassa mukana olevat.

Useissa harrastejärjestöissä voi ajatella olevan kyse samasta asiasta kiinnostuneiden yhteenkokoontumisesta. Opiskelijoille opiskelijatoiminta tarkoittaa usein uusien ystävien hankkimista.

Jokaisessa järjestössä on oma kaveriporukkansa. Suhteita siis muodostuu  suuri liuta jo kolmen järjestön toiminnassa mukana olevalle. Useimmissa tapauksissa kaveriporukat leikkaavat toisiaan vain  vähän. Ihmissuhteet eivät välttämättä syvene, kun aika ja huomio keskittyvät suhteiden määrään, ei laatuun. Ystävyys ei saisi olla suoritus, ei edes järjestötoiminnassa.

Toki on paljon järjestöjä, joissa ihmiset ovat mukana muistakin syistä. Tällaisina voidaan ajatella esimerkiksi ideologiset järjestöt tai yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen pyrkivät järjestöt.

Niissäkin ystävyyssuhteita syntyy. Nälkäpäiväkeräyksen järjestämisessä ei kuitenkaan ole kyse ensisijaisesti hauskasta kavereiden kanssa puuhastelusta. Siinä on kyse varainkeruusta tärkeänä pidettyyn asiaan.

Tällaisessa tapauksessa kärsijänä voidaan ajatella olevan ensisijaisesti juuri ”järjestön”. Näkökulma on oikeutettu, koska ihmisten ainut motiivi tehdä työtä ei ole jakaa hyvää itselleen ja muille järjestön toiminnassa mukana oleville. Esimerkiksi juuri Punaisen ristin tarkoitus on jakaa hyvää niille, jotka eivät sen toimintaan voi osallistua.

On myös joukko ihmisiä, jotka ovat niin kiireisiä, etteivät ehdi sitoutua mihinkään järjestötoimintaa.

Puhun nyt ihmisistä, jotka niin haluaisivat tehdä, mutta eivät syystä tai toisesta ehdi. Välillä minua vaivaa kysymys, mihin he oikein käyttävät aikansa: työhön ja harrastuksiin? Tällaisille ihmisille on kuitenkin keksitty ratkaisu: pop up –vapaaehtoistoimina. Jos ei ehdi sitoutua, voi tehdä tempauksia. Jos tämä vähentää stressiä, en voi olla suosittelematta sitä.

Kyse on valinnoista, kaikkea ei voi saada kerralla. Joskus asioita voi yhdistää paremmin toisiinsa. Toiset asiat vain ovat yhteen sopimattomia.

Pirstaleisen ”järjestöshoppailun” sijaan ihmisille voisi tehdä hyvää tyytyä vähempään: pienempään määrään kokemuksia, vähän pienempään määrään ystäviä. Tästä hyötyisivät järjestöt, niiden toiminta ja lopulta siihen osallistuvat.

Jokainen hyötyisi myös itse. Olisi enemmän aikaa olla edes niiden ehkä vähän harvempien tärkeiden ihmisten tai asioiden parissa.

Ei harrastusten pitäisi olla stressin aihe, vaan stressin purkajia.

****

Aikaisemmat aiheeseen liittyvät kirjoitukset:
"Pitäkööt tunkkinsa"
Viimeinen sammuttaa valot?