Luterilaisessa kirkollisessa avioliittoon vihkimisessä on sisäkkäin kaksi toimitusta. Yhteiskunnallinen vihkiminen ja kirkollinen siunaaminen. Tuo siunaaminen on se kirkon varsinainen juttu. Vihkiminen on eräänlainen bonus: teidän ei tarvitse erikseen käydä maistraatissa, vaan me hoidamme tämänkin puolen asiasta.
Nykyinen kirkkojärjestys on kaikkea muuta kuin johdonmukainen tämän asian kanssa. Siunaus on tarjolla kaikille sitä pyytäville, vakaumuksellisista vapaa-ajattelijoista alkaen. Sen sijaan tuon vihkimispuolen hoitamiseen pitää olla molempien luterilaisen kirkon rippikoulun käyneitä jäseniä. Toinen voi kuulua myös muuhun kirkkokuntaa, ja silloin ei häneltä kysytä rippikoulua. Minun on mahdoton teologisesti perustella, miksi yhteiskunnallisen tehtävän hoitaminen on näin rajattu, mutta kirkollisen ei. Ymmärrän toki sadanvuodentakaisen yhteiskunnallisen kehityksen, jonka seurausta nykyinen käytäntö on.
Minusta olisi loogista, että kirkko hoitaisi vihkimisen jokaisen parin kohdalla, jonka se siunaa, jos pari näin haluaa. Kirkkoon kuulumattomien kohdalla voitaisiin — jo sen siunaamisenkin takia — edellyttää tutustumista kirkon uskoon. Olisiko kyseessä aikuisrippikoulu tai jotain muuta, on pohdittava kysymys.
Kirkon viesti olisi: me palvelemme ihmisiä, jotka haluavat meidän palveluksiamme. Me emme kiellä siunaustamme keneltäkään, joka sitä pyytää. Me emme myöskään pompottele maistraatin luukulle sitä, joka ei (vielä) ole valmis liittymään kirkkoon, mutta joka haluaa siunauksen meiltä. Toki kirkko voisi periä yhteiskunnallisesta tehtävästä hinnan siltä, joka ei kuulu kirkkoon; siis siunaus olisi ilmainen vihkiminen paperisotineen ei välttämättä.
P.S. Minusta tähän suuntaan pitäisi kulkea riippumatta siitä, milloin tasa-arvoinen avioliittolaki säädetään. Ja kun se säädetään, kirkon pitäisi vihkiä myös homo- ja lesbopareja. Mutta tämä ei ole tämän kirjoituksen tähtäyspiste.
Kiitos Heikki, että otit aika monimutkaisen asian esille. Asia ei ole mitenkään selkeä.
Kirkon avioliiton teologia ei mitenkään selvä, vaan sekava. Sotken Heikin esilletuomia asioita vielä enemmän, sillä kirkollinen vihkiminen ei ole mikään pelkkä vihkiminen, vaan samassa yhteydessä jumalanpalvelus. Asiasta voi johtaa senkin puolen, että kirkollinen vihkimys sisältää uskontunnustusaspektin, kun vihitään pariskunta vihitään kirkossa.
Avioliiton siunaaminen myös on sekavahko vähän samoista syistä. Myös se on jumalanpalvelus. Mutta, voiko jumalanpalvelus toteuttaa siinä tapauksessa, kun toinen pariskunnasta on uskonnoton tai toisen uskontokunnan edustaja – rehellisesti sanottuna pakana? Uskontunnustusaspekti hankaloittaa asiaa siinä tapauksessa.
Tai, voiko kristitty osallistua toisen uskonnon vastaavaan toimitukseen? Eräässä mielessä kristitty ei voi osallistua epäjumalanpalvontaan…
Luulen muuten, että tämä ongelma joudutaan käsittelemään myös kasteen, ehkäpä hautaustenkin yhteydessä. Jos lasta ei haluta kastaa, dvs.liittää seurakuntaan vaan väestörekisteriin, mutta kuitenkin halutaan siunaus, ollaan samanlaisten teologis-hallinnollisten ongelmien edessä. Onko tässä oireita tai uhkaa kirkon muuttumisesta hengelliseksi valintamyymäläksi?
Minä en ole tätä omalta kohdaltani koskaan ymmärtänyt. Olen eronnut. Kuulun kirkkoon, kastettu ja konfirmoitu mutta parisuhteessani epäonnistunut. Papin päätöksellä minun vihkimiseni evättiin – mitään tolkkua en saanut perusteluista niitä kysyessäni.
No vielä enemmän olen ymmälläni sillä nyt 13.3.13 meidät vaimoni kanssa vihittiin avioliittoon – en tiedä mikä oli muuttunut ja miksi. Avoparina lähes 20 vuotta olimme yhtä rakastuneita ja toinen toisistamme huolehtivia mutta elimme synnissä. Syntinen olen edelleen mutta ilmeisesti en esteellisen synnin vallassa, koskapa minut vihittiin.
Avioliittoon me halusimme, koskapa olimme kihloissa, ja nyt kun elämäntaival alkaa olla loppuukaarteessaan niin pitää ajatella myös miten nämä järjelliset, ja maalliset hoidetaan järkevästi sen raamatullisen syyllisyyden (istutettu minuun) lisäksi. Toki me emme moista syyllisyyttä ole lainkaan tunteneet, emmekä liioin hengellistä painostusta.
No – ratkaisu on hyvin yksinkertainen, järki voitti tässäkin asiassa. No nyt olen yhtä syntiä vähempi vaikka toinen vielä jäi – siitä minulla ei ole tietoa olenko sille papille, joka kieltäytyi vihkimästä nyt avioliitossa hänen mielestään vai olenko väärin vihitty – en tiedä.
Kirkollinen vihkiminen ei ole luterilaisen kirkon opin mukaan ”yhteiskunnallisen asian hoitamista”, vaan se perustuu Raamatun ilmoitukseen ja luonnolliseen moraalilakiin. Lähtökohtaisesti siunaus on osa vihkitoimitusta. Vaikka avioliitto lakkautettaisiin yhteiskunnallisena instituutiona, kirkko ei lakkaisi vihkimästä. Mielestäni avioliiton siunauksella pitäisi olla tiukemmat ehdot: ainakin toisen puolisoista pitäisi olla kirkon jäsen. Siunauksen ”heikennettyä” ehtoa voidaan tässä tapauksessa perustella pastoraalisella näkökulmalla. Silloinkin kun puoliso ei kuulu kirkkoon, on kristityllä mahdollisuus pyytää liitolleen Jumalan siunausta.
Heikin ajatus on monella tavoin pohdinnan arvoinen, mutta yksi käytännön läheinen ajatus nousee mieleen: Yhä suurempi osa ihmisistä eroaisi kirkosta, koska saisi tarvitsemansa hengelliset palvelut huomattavasti kirkollisveroa edullisempaan hintaan. Käytännössä olisi mahdottomuus nostaa kirkkoon kuulumattomien vihkimismaksu tms. sen todellisia (suoria ja epäsuoria)kustannuksia vastaavalle tasolle.
Kyllä ihminen voi uskoa Jumalaan ilman että on evankelisluterilaisen kirkon jäsen. Ihmisen jumalasuhde on kuitenkin yksityinen, vain hänen ja Jumalan välinen asia.
Edellämainittu on alkuselityksena allaolevaan.
Miksei siis voisi siunata ihmisiä, vaikka he eivät kuuluisikaan kirkkoon. Eikö pappi ole vain välikappale Jumalan ja ihmisen välisissä asioissa.
Kauan olen ihmetellyt myös sitä, että kirkonmies voi kyllä siunata teitä, taloja, koteja, joskus huussinkin, mutta kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen yhteistä liittoa ei voida siunata.
Vakavasta asiasta on kyse, ihmiset ovat tosissaan, ihan haluavat siunauksen yhteiselämälleen.
Mutta mitä sanoo kirkko? Ei siunaa liittoa. Se kertoo sen sen, että näiden ihmisten liitto on alempiarvoinen kuin tiet, rakennukset, kodit, huussit.
Kirkko asettuu tuomarin asemaan tuossa. En lainkaan usko, että se on Jumalan tahto. Uskon vakaasti, että Jumala haluaa kannustaa rakkauteen ja lähimmäisestä huolenpitoon.
Leeni, jos jumalasuhde on yksityinen eikä edellytä kuulumista mihinkään kirkkoon tai seurakuntaan, niin miksi silloin edes ollaan pyytämässä kirkon siunausta avioliitolle?
Kirkollinen vihkiminen ei ole kirkon elämästä irrallinen toimitus tai papin auktoriteetin korostamista, vaan vihkiminen tapahtuu ”Herrassa”, eli sen pohjana on elävä (ehtoollis) yhteys seurakuntaan, joka Kristuksen ruumis.
Toki tämän seurakuntayhteyden kanssa on itse kullakin meistä enemmän tai vähemmän toivomisen varaa, mutta kaste ja konfirmaatio kirkollisen vihkimisen ehtona määrittävät sen, että tämä yhteys on ainakin periaatteessa mahdollista.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että teiden, kauppakeskusten yms. siunaaminen voitaisiin lopettaa: Jumala siunaa ihmisiä, ei tavaroita.
Voisihan sitä tehdä eurooppalaiset. Kaikki maistraattiin ja sen jälkeen halukkaat siunattavaksi kirkkoon. Jos ei ole Suomessa valtiokirkko, pappien valtiollisen virkamiesnimityksestä huolimatta, niin silloinhan se olisi helpompaa ja tasavertaista omatuntoon nojautuvaa siunausta.
Katja,
en ymmärrä, mikä helpottuisi siitä, että pappi EI hoitaisi juridista puolta siunauksen ohessa.
Vihkiessään avioparin pappi suorittaa juridis-hallinnollisen toimen, johon yhteiskunta on antanut kirkolle valtuuden, ja jolla on lainsäädäntöön kirjatut oikeusvaikutukset. Näiltä osin on kyseessä sekulaari toimi.