Kun olin lapsi, koin tosi pelottavana ja inhottavanakin asiana vl-liikkeen synninpäästösanat, kun siinä esiintyi sana veri. Se ei olisi saanut tuntua siltä ja siksi asiaan liittyi vastenmielisyyden lisäksi vielä syyllisyys. Miksi asioita ei olisi voinut sopia toisin? Silloin opetettiin, etteivät synnit poistuneet millään muunalaisilla loitsusanoilla; Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit ovat anteeksi. Ihan vastikään eräs puhuja myönsi saarnassaan Raattamaan aikoinaan keksineen koko lausahduksen ja että ei se ole niin sanamuodosta kiinni. Näin ne selitykset muuttuvat!
Olisi kiintoisaa tietää, onko muilla vl-liikkeeseen kuuluneella tai parhaillaan kuuluvalla ollut samanlaisia ajatuksia tuosta asiasta, vai olenko ainoa laatuani? Tuskallisuutta asian suhteen lisäsi se, että useimmiten sopimistilanteet olivat niin latautuneita tunnelmaltaan; ahdistusta, syyllisyyttä, epätoivoa ja synkkyyttä. Tietty jälkeenpäin tunnelma helpottui ja elämä taas jatkui. Juttuun jollakin tapaa liittyi se, ettei se saanut olla helppoa, tuntua helpolta, vaan että sen kuuluikin olla erityisen vaikeaa. Saarnoissa usein puhuttiinkin, miten vaikeaa anteeksipyytäminen on.
Oikeasti Raamatun mukaan asioita ei edes tarvitse sopia minkään erityisen litanian säestyksellä. Riittä kun pyydetään ja annetaan anteeksi. Ei ne litaniat, vaan asian ääneen tunnustaminen -vapautus ja sydämessä tapahtuva katuminen ja kanteesta luopuminen.
Kuitenkin tuota itse keksittyä litaniaa on alettu jossakin vaiheessa nimittää evankeliumiksi. Viimeksi pari päivää sitten kuulin sellaista tapahtuvan. Vaikka se ei edes perustu Raamattuun, vaan Raattamaahan. Heh, no samalla kirjaimellahan ne alkavat.
Evankeliumi, ilosanoma Jeesuksesta. Eikö evankeliumi ole koko Jumalan pelastussuunnitelma koko luomakuntaa kohtaan?
Tässä se on kerrottu lyhykäisesti:
Joh. 3:16 Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.
Olen huomannut, että sana veri ja veren näkeminen herättää lapsilla usein kavahtamista ja pelkoa. Ei tarvitse olla kovinkaan suuri haava, kun jo huudetaan niin että kitapurje näkyy pitkälle. Ihmettelen, jos muilla lapsilla kuin minulla aikoinani, eivät nuo vl-liikkeen synninpäästösanat herätä epämieluisia ajatuksia ja mielikuvia.
Täytyy sanoa, että koko ikäni, vaikka kuinka halusin yli nelikymppiseksi olla vl-uskovainen, minun on ollut vaikea lausua noita synninpäästösanoja tuon veri sanan takia. On ollut aina tunne, että se on kuitenkin pakko, muuten ei voi pelastua. Yritin lapsillenikin sitä viljellä ja aina vastenmielisellä sydämellä. Ajattelin sen kuuluvankin tuntua siltä. Se ei saa tuntua mukavalta kun asioita sovitaan ja se estää tekemästäkään mitään pahaa, kun edessä on tuon vastenmielisen synninpäästäsanojen käyttö.
Anna anteeksi – saat anteeksi, muuta ei tarvitse, kunhan sydän on mukana asiassa. Ja ihan samalla tavalla tapahtuneista asioista voi vapautua.
Ja vielä; usko Kristukseen vapauttaa Raamatun mukaan synneistä, ei synninpäästölitania.
Veri tietysti on vain osailmaisu asiaan, joka viittaa sovituskärsimykseen ihmisten syntien edestä. Puhutaan synekdokeesta, jossa osa ilmaisee kokonaisuutta: ”Ilman verenvuodatusta ei ole anteeksiantamusta” merkitsee, että ilman toisen (Kristuksen) kärsimystä ei ole anteeksiantoa. Vanhassa liitossa asiaa kuvasivat ennakoiden eläinuhrit. Näin ihan perusluterilainen on oppinut ja tajuaa asian, vaikkei ole lestadiolainen. Lestadiolaisuus puhuu tässä oikein. Anteeksianto perustuu toisen tekemään sovitukseen, jota veri parhaiten kuvaa.
Kyllä minä ymmärrän jutun juonen. En puhunut oikeasta tai väärästä mitään. Siitä vaan, miten itse olen ko. synninpäästösanat kokenut ja se juontaa lapsuuteen.
Asioiden sopiminen voi tapahtua ihan ilman mitään litaniaa ja se on ihan raamatullista se. Ihminen tuppaa keksimään kaikenlaisia tapoja ja traditioita ja kohta pitää niitä elämää suurempina ja pyhempinä asioina. Niin kuin itsekin sain opetusta, että ilman tuota litaniaa ei voi syntejä kukaan anteeksi saada ja että sen pitää lausua just vl-ihminen, jotta se on pätevä.
Syntejä voi antaa anteeksi vain Jumala Kristuksen lunnaiden ansiosta, ei ihminen. Ihmisellä ei siis ole oikeutta julistaa jonkun toisen yksilön syntejä anteeksi Jumalan edessä ja suhteessa tähän.
Kristuksen lunnaiden yhteydessä Raamatussa puhutaan hänen vuodatetusta verestään. Pienen lapsen on varmasti vaikeaa ymmärtää vielä siihen liittyviä asioita, joten näille Jumalasta opetettaessa ja kertoessa ei tarvitse tuoda esiin sitä lunnaiden ”vuodatetun veren” asiaa. Ymmärtävät sen myöhemmin vartuttuaan.
Asiaa käsittelee muun muassa Raamatun heprealaiskirjeen 9. luku (uusi kirkkoraamattu):
”15 Sitä varten Kristus on tullut uuden liiton välittäjäksi, että hänen kuolemansa vapauttaisi kaikki ensimmäisen liiton aikana tapahtuneista rikkomuksista ja että kutsutut niin saisivat heille luvatun iankaikkisen perinnön…… 18 Siksi ei ensimmäistäkään liittoa voitu vahvistaa ilman verta. 19 Luettuaan kansalle lain käskyt Mooses otti sonnien ja pukkien verta sekä vettä, punaista villaa ja iisopinvarsia ja vihmoi lain kirjan ja koko kansan 20 sanoen: ”Tämä on sen liiton veri, jonka Jumala on teille säätänyt.” 21 Samalla tavoin hän vihmoi verta teltan ja kaikkien jumalanpalveluksessa käytettävien esineiden päälle. 22 Lain mukaan melkein kaikki puhdistetaan verellä, eikä anteeksianto ole mahdollinen, ellei vuodateta uhriverta.”
”9 Tämä kaikki kuvaa nykyistä aikaa: lahjoja ja uhreja kyllä tuodaan, mutta jumalanpalvelukseen osallistuvan omatunto ei niistä puhdistu, ne eivät tee häntä täydelliseksi….”
”11 Kristus, meitä odottavan hyvän ylipappi, on kuitenkin jo tullut. Hän on kulkenut suuremman ja täydellisemmän teltan kautta, jota ei ole tehty ihmiskäsin ja joka siis ei kuulu tähän luomakuntaan. 12 Hän ei ole tuonut uhrina pukkien eikä sonnien verta, hän on uhrannut oman verensä. Näin hän on kertakaikkisesti täyttänyt tehtävänsä, astunut sisään kaikkeinpyhimpään ja hankkinut meille ikiajoiksi lunastuksen..”
http://www.evl.fi/raamattu/1992/Hepr.9.html#o14
Kyse on siitä, mihin pieni lapsi veren samaistaa. Veriset väkivaltaelokuvat ovat lapsilta kiellettyjä,mutta uskonnoissa veristen kuvien esittäminen on lapsile sallittuja ja verellä jopa verbaalisesti mässäillään.
Juu-u; tätä asiaa sietää miettiä.
Myös enkeleistä puhuminen saattaa pelottaa lasta. Kerran eräs sukulaiseni lapsi pelkäsi illalla nukkumaan mennessä ja äiti lohdutteli enkelin varjelevan häntä, niin tuo lapsi vastasi: ”nyt minua pelottaa vielä enempi!”. Eli lasta pelotti ajatella jonkun yliluonnollisen ja näkymättömän hahmon olevan huoneessa.
Sepolle hah! Grimmin sadut ja punahilkkasatukin on verisempää kuin yhden ristiinnaulitun kuva. Suurin tekopyhyys aikanamme on elokuvien ”ikärajoista” pakkoilmoittaminen. Eivät ne mitään estä, ja sen kaikki tietävät, ilmoittajatkin. Taitavat nuoret porukoissaan nauraa. Me ainakin aikoinamme nauroimme, ja seksi ja väkivalta tuli nähdyksi kaikissa muodoissa missä vain oli mahdollista. Kellopeliappelsiinit, Emmanuellet, Maa on syntiset laulut sun muut piti nähdä. Kirkossa ei juuri vereen ja väkivaltaan tullut törmätyksi. Mitä nyt se krusifiksi.
Satuja on olemassa joo ihan hirveitä. Itse en pysty lapsille läheskään kaikkia edes lukemaan 🙁
Meillä lapset itsekin pitävät noista ikärajoista kiinni, ei ole mitään vaikeutta asian suhteen. Varmaan lapsissa on eroa tässäkin asiassa. Joillakin voi olla jo pienenä kyky erottaa esitetty ja tosi toisistaan. Itseni on vaikea edes päästä sille tasolle, etten kokoajan mieti, kuinka elokuva on tehty ja että porukka vain esittää. Mitä parempi elokuva, sitä helpompi mun on mennä tarinaan mukaan ja unohtaa hetkeksi että se on vain keksitty juttu ja esitetty.
Luonnossa taas kaikenlainen väkivalta, todellinen; minun on tosi vaikea kestää katsoa ja kokea, myös henkinen väkivalta. Kumma juttu, että monet sellaiset, jotka puhuvat television väkivallan kamaluuksista, eivät pidä ollenkaan pahana sitä, kun rauhanyhdistyksellä pistetään ihmisiä kärsimään ihan terveyden kustannuksella.
Reima Jokinen, ei kyse ole vain krusifikseista vaan myös ruoskimiskuvista, helvettikuvista jne. Ja Grimmin saduista onkin jäänyt monille lapsille traumoja kuten niin sanonutusta Jörö-Jukka-tarinastakin,jossa peukaloita leikattiin poikki. Helvettikuvista puhumattakaan.
Olenaista on että yhteiksunta edes yrittää suojela lapsia väkivallalta ja se kuvilta; jos jotkut nuoret rikovat lakia,se on toinen juttu, mutta ei aivan alaikäiset lapsilta kiellettyihin leffoihin pääse. Mutta vanhojen kirkkojen hirvittäviä helvettikuvia heille näytetään vapaasti.
Helvetin ikuisine kidutuksineen maalaaminen lapsen mielenmaisemaan on minusta kriminalisoitava henkinen raiskaus!
Ihme etteivät lapsipsykitarit ole asiassa enemmän älähtäneet!
Näytät kristilisen kaksinaismoraalin asiassa selvästi: meidän uskonto on lakien yläpuolella.
Heinola: ”Helvetin ikuisine kidutuksineen maalaaminen lapsen mielenmaisemaan on minusta kriminalisoitava henkinen raiskaus! Ihme etteivät lapsipsykitarit ole asiassa enemmän älähtäneet!”
Niin on minustakin.
Onneksi tuo helvetillä mässäily on kirkon piirissäkin sentään jo vähentynyt, kun ei sillä tulella ja tulikivellä enää saada oppimatonta rahvasta kauhun valtaan ja ”Herran nuhteeseen.”
Taitaa olla jo melkoinen määrä moderneja pappismiehiä jotka eivät itsekään usko koko paikan olemassaoloon. Nykyisin puhutaan sivistyneemmin ”kadotuksesta”, mitä se sitten lieneekin. No, sivistys sivistyy ja kehitys kehittyy pikkuhiljaa kai kirkossakin.
Joo Kimmo, kirkko ja papit ovat on alkaneet olla helvettiopista aikas häveliäästi hiljaa,vaikka se on koko ko. uskonnon perusta sillä miltä muulta Jeeuksen veri pelastaa kuin ikuiselta helvettikidutukselta…
Ongelma onkin pikemmin yksityiset vanhemmat ,jotka kiihkolahkoissa saattavat näillä kauhukuvilla yhä piinata lapsiaan.
Kristuksen kärsimykseen liittyvällä veri- ja haavamystiikalla on kristinuskossa pitkät, vuosituhantiset perinteet. Vanhoillislestadiolainen synninpäästön sanamuoto on yksi ilmaus tästä. Verimystiikkaa löytyy jo Uudesta testamentista, sitä löytyy keskiajan mystikoilta, sitä löytyy Lutherilta. Erityisen runsaasti sitä löytyy pietistis-herrnhutilaisesta perinteestä, jota myös lestadiolaisuus edustaa.
Jostain syystä minä olen jo pikkupenskasta pitäen rakastanut synninpäästöä ”Jeesuksen nimessä ja veressä”, samoin kuin verimystisiä kielikuvia ylipäätään. Pidin aina pääsiäisajasta, kun tiesin, että silloin kotona lauletaan paljon kärsivästä Jeesuksesta kertovia virsiä ja Siionin lauluja. Minulle ne eivät kertoneet ennen kaikkea väkivallasta vaan Jeesuksen rakkauden suuruudesta ja ihmeellisyydestä. Se tuntui turvalliselta.
Ainakin Johanneksen evankeliumin mukaan jo Jeesus itse harrasti verisiä kielikuvia:
Johannes 6
53 Jeesus sanoi heille: ”Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää.
54 Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet.
55 Minun lihani on todellinen ruoka, minun vereni on todellinen juoma.
56 Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä.
Kaikki eivät pitäneet niistä silloinkaan: ”Tämän kuultuaan monet hänen opetuslapsistaan sanoivat: ’Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?’ — Monet Jeesuksen opetuslapset vetäytyivät tämän jälkeen joukosta eivätkä enää kulkeneet hänen mukanaan.” (Joh. 6:60,66)
Ainakin minä olen kuullut jo vuosikymmenten takaisia saarnoja, joissa myönnetään, että ”nimessä ja veressä”-sanamuoto on suhteellisen tuore ja että anteeksiantamus ei ole riippuvainen siitä vaan Pyhän Hengen voimasta. Selitys ei näin ollen ole muuttunut.
Minusta ”Jeesuksen nimessä ja veressä ovat synnit anteeksi rauhaan, vapauteen ja iloon saakka”-sanamuoto on kuitenkin hyvin, hyvin kaunis. Se kiteyttää erinomaisesti evankeliumin keskeisimmän sisällön. Toivottavasti sitä siis käytetään vanhoillislestadiolaisuudessa myös jatkossa.
Ei mullakaan tuo verimystiikka ole tuntunut muissa yhteyksissä pahalta, ei raamatunkertomuksissa, ei kärsimyshistoriassa, ei muualla. Mutta jostain syystä tuossa synninpäästösanojen yhteydessä.
Eka kerran kuulin tai oikeastaan luin siitä, että synninpäästösanat JNJVKSA, eivät olekaan Raamatusta, vaan ovat ihan ihmisen keksimät. Mulle se oli yksi isoista pettymyksistä, kun sitä oli koko ikäni selitelty evankeliumina, jota ei ole missään muussa ”kultapossukerhossa” kuin vanhoillislestadiolaisuudessa.
Minusta, jos nyt olisi pakko jotain sanamuotoa edes käyttää (EI OLE!), Lutherin ”Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen” tai ”Kristuksen ansion tähden”, olisivat parempia ja kuvaavampia synninpäästösanoja, varsinkin tuo jälkimmäinen.
Noh, näin voimme kokea asioita eri tavoin. Tietty näihin liittyy myös perheiden tunneilmastot, ovatko ne vapaita ja avoimia muutenkin, vai jäyhää suomalaista tunneilmastoltaan jäykkää, jossa syvimpiä ajatuksia on vaikea tuoda ilmi kenellekkään ja näihin asioihinhan ei voi pieni lapsi mitenkään vaikuttaa.
Joona, jos ihmisoppi, ihmisen keksimä traditio tuntuu vastenmieliseltä, sietämättömältä kuten sanoit, se ei ole sama asia kuin Jeesuksenpuhe 🙂 Kai ymmärrät sen? Ja mieti; olin vasta pieni lapsi kun koin siten kuin koin ja mitä sanotaan lapsesta uskon esikuvana? Vihjailet minun olleen silloin epäuskoinen, eikö niin?
Tietty jos olisin kertonut ääneeni ajatuksistani ja peloistani, joku asiaa tietävä olisi voinut kertoa mulle, kuinka nuo sanat eivät ole edes pakolliset asioiden sopimisessa. Se olisi helpottanut suuresti. Sillä kyllä minä uskomassa halusin olla ja pysyä; sehän oli harras rukoukseni itkuntuherruksen lomassa joka ilta. Myös puhakouluissa kuulemani kertomukset Hyvästä Paimenesta koin ihanina täydestä sydämestäni <3
Mutta ihmistraditioihin vielä. Sekä nuo synninpäästösanat että tervehdystapa "Jumalan terve" saivat mielessäni oman vastenmielisen leiman, kun hoitokokouksissa niitä pantattiin niiltä, jotka eivät ymmärtäneet tehdä kohdallensa henkiparannusta. Jo silloin aistin asian olevan jollakin tapaa väärin, koska koin asian niin kamalana. "Antaisivat jo anteeksi", ajattelin. "Voi kun tuotakin tervehdittäisiin Jumalan terveellä" hiljaa mielessäni rukoilin. Vaikka en osannut sanoittaa tuntemuksiani, jo silloin vastustin ihmisoppeja ja hengellistä väkivaltaa. Molemmat herättävät minussa vastenmielisiä tuntemuksia ja jälkimmäinen voimakasta vastustamista.
”Johannes 6 53 Jeesus sanoi heille: “Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. 54 Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet. 55 Minun lihani on todellinen ruoka, minun vereni on todellinen juoma. 56 Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä.”
Huh, huh. Kuulostaa ihan antropofagien ja vampyyrien menu’lta.
Vuokon tavoin ihmettellen minäkin noita kaikenmaailman rituaaleja ja pappien hokemia loitsuja ja riimejä. Onko se Jumala niin pikkumainen ukkeli, että ne sanat pitää olla just oikeita ja oikeessa järjestyksessä, ennen kuin tehoavat.
Joona , siksipä kun opetuslapset lihansyömistä kauhitelelivat,Jeesus selittikin sen samasa luvussa opetustensa metaforaksi !!!
”Ei liha (siis Jeesuksen oma) mitään hyödytä, vaan ne s a n a t jotka minä teille sanon, niissä on henki ja elämä!”
”Jeesuksen veren ääni Siionin vuorella, viel kuuluu ystäväni tuo ilosanoma…..”. Minä käytän jumalanpalveluksessakin usein synninpäästön kohdalla sanontaa: ”Jeesuksen nimessä ja veressä aina rauhaan, iloon ja vapauteen saakka”. Monet pitävät siitä, vaikka eivät lukeudu lestadiolaisten joukkoon. Tietyt tutu sanonnat vahvistavat uskoa, kuten myös oma lupaus: ”Tahdon uskoa”. Tämä on psykologiasta ja sosiologiasta ihan tuttu totuus. – Lapsena oli vaikea käsittää, miten veri puhdistaa. Sehän on vaikea saada vaatteesta pois? Isona olen ymmärtänyt sen verensiirtona. Meistä poistuu paha, ilkeä veri, kun meihin siirretään Jeesuksen kallis sovintoveri. Sama tapahtuu ehtoolista nautittaessa. – Muistan kun kaksivuotias poikani huusi yli juhlayleisön, kun näki taulun, jossa Jeesus oli ristillä vertavuotavana: ”Kato, Jeesus ristissä päällä”. Silmät loistivat ja poika käsitti, mistä oli kysymys!
Jos nyt sanois tuon veriteologian tod. näk. alkuperäisen oikean tarkoituksenkin,joka liittyy kalenterisovituksiin-sekin!
Sillä niin kuu kuin aurinkokin voittavat Tuonelan joka päivä ja kuun uhraus voidaan lunastaa jokavuotisena sovituspäivänä, jolloin menetetty lunastetaan takaisin uhrieläimen ”verellä”, sillä heprean veri dam md on lukuarvoltaan 44, joka on 528 :12, jokamuodossa 52,8 vastaa tunteina Herra Jeesus Kristus-luvun 3168 minuuttia eli aikaa, joka synodiselle kuu-kalenterille kuukaudessa uhrataan ja lunastetaan sitten vuosittain 12- kertaisena takaisin. Näin ymmärrämme, miksi 528 eli 1056/2 saa merkityksen avain! Se on aikalaskelimien avain. Suotta ei jo 18oo luvulla nimitetty tetragramatonin hvyh´n arvoa 1056, kaksoisavainta (2×528), ”taivaan mittakepiksi.”
Lienee Raamatun selittämiseen kohdistuvaa sarkasmia.
Ei, vaan antiikin uskontoihin ja pappis/astronoimien palvelusvelvoitteisiin liittyvää tietoa. Voi tarkistaa ko laskemat itse sekä heprealaisista traditioista, nykytieten astronomiasta ja että Uuden testamentin käsitteistöstä.
Suurena sovituspäivänä sovitettiin myös kalenterisynnit eli ’poluilta poikenneet ’ (hamartia) kalenterit.
Jeesuksen aikaankin olikin raju kalenteriita Jerusalemin papiston ja esim. essealaisten välillä. Juhlapäivien sijoittuminen taivaanmekaniikassa ja luonnonkulussa oikeisiin hetkiin oli tärkeää, jotta Mooseksen laissa määrätyt juhlat olisivat Jahven mielen mukaisia.
Vai niin. Mitä tuo veriteologinen selitys merkitsee ja antaa kristitylle tässä ja nyt?
Antaa mahdolisuuden tutkia ja tulkita Raamattua syvemmin.
Ei Raamattu kaikessa ja kaikinosin pelkkä sielunhoitoa ole ja tarjoa.
Tutkipa vaika tuon synti eli ’hamartia’ sanan etymologia. Se on alunperin tarkoittanut ’oikean m e r k i n kadottamista’. Se oikea ’merkki’ on ollut astronominen kalenteriin liittyvä taivaankappale tai kappaleryhmä. (Useimmitenaurinko tai kuu, myös Venus ja Mars olivat tärkeitä ja eläinradan merkit eli zoet)
”14. Ja Jumala sanoi: tulkoon valkeudet taivaan vahvuuteen, eroittamaan päivää ja yötä: ja olkoon m e r k e i k s i, ja ajoiksi, ja päiviksi ja vuosiksi.”
Henkilökohtaisesti olen aina vierastanut kaikenlaista verimystiikkaa, ”veressä kylpemistä” tai Jeesuksen ruumiin ”syömistä ja juomista.” Vastenmielistä maagista kannibalismia, jonka alkuperä on tietysti paljon kauempana kuin jossain keskiajan mystiikassa, tai edes UT:ssa. Uskontotieteilijät ja kulttuuriantropologit voinevat valaista asiaa. Tai psykoanalyytikot.
Vaikka sulkeistettaisiin hengellinen/teologinen merkitys, tietyissä tilanteissa samoina toistuvina sanoilla on aina myös vinha maaginen sekä sosiaalinen ja ryhmää koossapitävä, vapauttavalta tuntuva merkitys. On se nyt eri asia sanoa ”Jeesuksen nimessä ja veressä” kuin pidä nyt ne toilailusi kuitattuna, mun ja muidenkin, ja yläkerran kundin puolesta. Melkeinpä luulen, että vanhoillislestadiolaisuudessa tätänykyä JNJV -sanoilla on muu kuin hengellinen merkitys tärkein.
Kuvottavasta verimystiikasta Raattamaalta esimerkki: ”Tätä verisadetta tarvitsee Jeesuksen seurakunnan kovat sydämet, että hyvät siemenet kauniisti kasvaisivat:”
Erkki Antti kirjeessään Raattamaalle: ”Näemme, että monet ovat väsyneet välille, kun ovat unhottaneet taivaallisen Vanhimman veriset vaivat, joita hän rakkaudesta kohtaamme otti päällensä ryöstäessänsä meitä helvetin hukan kidasta.”
Kari-Matin mielestä Raattamaan teksti on kuvottavaa.
Miten kukin minkäkin sanan ymmärtää ja kokee.
Aikalaisille – ja minullekin – tuo sana ”verisade” kertoo vahvasti armosta ja anteeksiantamuksesta.
Siitä Raattamaa ponnekkaasti riitojen aikana saarnasi, eikä oikean kristillisyyden tuntomerkki voi mikään muu ollakaan kuin anteeksi antaminen. Sen rakkaus saa aikaan.
Toisen ihmisen psyykettä ajatellen – siihenkin rakkaus ohjaa – anteeksipyytäminen on tärkeää.
Tämä seikka näkyy tämän päivän uusien polkujen teologiasta puuttuvan kokonaan.
Raattamaa viittaa sanoillaan siihen. että kun Jumala on meille Kristuksen tähden antanut anteeksi, antakaamme mekin.
Synninpäästön tarkoitus on kaiketi auttaa ”epäileväistä” uskomaan, että Jumalalla riittää armoa myös hänelle, surkeimmalle syntiselle ja väärintekijälle, olivatpa ne synnit miten kauheita tahansa. Rippi-isänä/-äitinä voi toimia yleisen pappeuden nimessä kuka hyvänsä. Rippisalaisuuden juridiseen puoleen ei nyt tässä kannata puuttua.
Siis kuka hyvänsä? Talonpoikaisjärjellä päättelen, että tässä on poikkeus. Rippi-isäksi/-äidiksi en saa valita henkilöä, jota vastaan olen rikkonut. Tältä henkilöltä (olkoon se nyt mies) pyydän anteeksi ja toivon, että hän voi anteeksi antaa. Aina ei voi (ainakaan heti) ja tähän minun on tyytyminen. Kyseessä on moraaliin ja etiikkaan liittyvä asia.
Ripin vastaanottajalla on velvollisuus julistaa katuvalle synninpäästö. Tällaiseksi valitsen henkilön, joka ei ole osapuoli rikkomuksissani. Kun saan häneltä synninpäästön, on asia hoidettu hengellisellä tasolla.
Jos nämä tasot – eettismoraalinen ja hengellinen – sekoitetaan, syntyy kauheaa jälkeä. Väärintekijän tulisi pyytää uhriltaan anteeksi ja onnellisessa tapauksessa hän saakin anteeksi (joskaan ei aina). Mutta jos hän pyytää uhriltaan synninpäästön, ei uhri voi kieltäytyä sitä antamasta. Tällöin uhri voi syystä kokea joutuneensa ansaan. Hänen suunsa on suljettu rippisalaisuuteen vedoten.
Jos uhrillani olisi tarpeeksi analyyttistä mieltä, voisi hän nähdä itsensä kahdessa roolissa. Rippi-isän roolissa hän antaa minulle pätevän synninpäästön, jolloin olen taivaskelpoinen. Tässä roolissa häntä sitoo myös moraalinen (joskaan ei välttämättä juridinen) vaitiolovelvollisuus.
Rikottuna osapuolena tuo rippi-isäni ei ehkä kuitenkaan ole valmis antamaan minulle anteeksi, enkä voi sitä häneltä itsestään selvänä odottaakaan. Häntä ei myöskään sido mikään vaitiolovelvollisuus. Hän on vapaa puhumaan kokemastaan vääryydestä kenen kanssa ja miten paljon hyvänsä.
Miksi ihmeessä kenenkään pitäisi ottaa tuollainen kaksoisrooli kantaakseen? Todellisuudessahan se on mahdotonta. Kuinka onnistuu vaikeneminen ja puhuminen samaan aikaan? Maijan tarinassa tuo tasojen ja roolien sekoittuminen (tai tahallinen sekoittaminen) saa kammottavan kuvauksensa.
Miten selvänä näiden tasojen ero nähdään vl-liikkeen lastenkasvatuksessa? Ajatelkaamme, että kuusivuotiaiden sisarusten välinen kinastelu päättyy siihen, että Kalle kaataa Kaarinan vaivalla rakentaman hiekkalinnan. Tapauksen nähnyt äiti vaatii, että Kalle pyytää anteeksi Kaarinalta. Kalle pyytääkin, mutta sydämistynyt Kaarina vastaa, että ”palataan asiaan huomenna”. Viisas äiti voisi tyytyä tähän, mutta muistaisi kyllä ”palata asiaan” tunteiden jäähdyttyä. Anteeksiantoon pakottamisesta tuskin mitään hyvää seuraa, vaikka äidin auktoriteetti siihen riittäisikin.
Entä jos äiti on sisäistänyt ajatuksen, että moraalinen teko on samalla uskonnollinen teko. Tuomittava teko on aina synti, josta voi päästä eroon vain synninpäästön kautta. Tällöin äiti voi vaatia, että Kaarina ”sopii niin kuin uskovaiset tekevät” ts. antaa Kallelle synninpäästön. Tällainen tilanne voi olla todella tuskallista seurattavaa. Nuo kauniit synninpäästön sanat muuttuvat tilanteessa pakotetuksi ”verimantraksi”. Hengellinen ja maallinen sekoittuvat tavalla, jossa kumpikaan ei säily puhtaana.
Jotakin tällaista uskon Vuokonkin tarkoittavan hänen muistellessaan lapsuuttaan: ”Tuskallisuutta asian suhteen lisäsi se, että useimmiten sopimistilanteet olivat niin latautuneita tunnelmaltaan; ahdistusta, syyllisyyttä, epätoivoa ja synkkyyttä.”
Joona puolestaan kirjoittaa:
”Jostain syystä minä olen jo pikkupenskasta pitäen rakastanut synninpäästöä “Jeesuksen nimessä ja veressä”, samoin kuin verimystisiä kielikuvia ylipäätään. Pidin aina pääsiäisajasta, kun tiesin, että silloin kotona lauletaan paljon kärsivästä Jeesuksesta kertovia virsiä ja Siionin lauluja. Minulle ne eivät kertoneet ennen kaikkea väkivallasta vaan Jeesuksen rakkauden suuruudesta ja ihmeellisyydestä. Se tuntui turvalliselta.”
Jos esimerkkini Kallen ja Kaarinan äiti iltarukouksen yhteydessä antaa lapsilleen synninpäästön, on se varmasti oikein ja lapsista turvallista. Tässä tilanteessa eivät roolit sekoitu. Eikä niitä ”verimystisiä kielikuviakaan” tarvitse väistellä. Kyllä lapset ne tässä omalla tavallaan oikein ymmärtävät. Edellytys on kuitenkin, että nuo synninpäästön sanat ovat välttäneet väärinkäytön ja säilyneet lapsen mielessä puhtaina.
Lestadiolainen herätys ei juonnu herrnhutilaisesta perinteestä, vaikka traditio nåin
Lapin Mariaa siltana käyttäen esittääkin.
Laestadiolaisuudessa ei kaiketi ole mitään ”lapinmarialaista”.
Lars Levi Laestadius pohjasi ihan omaan perinteeseen vanhalestadiolaisuudesta ja muustakin. Ei taida olla ihan väärin sanottu, että vaikutteita tuli Sorselesta äidin suvun puolelta. Se oli se turvallinen perinteen pohja, jolle hän rakensi.
Miksei siinä voinut olla ripaus herrnhutilaisuuttakin, sen puoleen.
Kun monet herätysaallot noin sukupolven välein kulkivat, jättivät kaikki jotakin ihmisten hengelliseen kulttuuriin ja uskoon. Laestadiukselle se oli kaikki yhtä ja samaa kristillisyyttä. Kuten tiedämme,
Laestadiuksen seurakuntaoppi ei ollut se, mitä lestadiolainen herätys eri suunnissaan tänään julistaa.
Kuten tiedämme, Lapin Marian roolista LLL:n kääntymisestä on tehty nykyaikaan ja sen käytäntöön sopiva myytti. Taivaallisen ilon esimakua Laestadius siinä sanojensa mukaan tunsi, mutta se ilo tuli muusta, vallan muusta kun absoluution kokemisesta ja kuulemisesta..
Herrnhutilaisuus oli vaikuttanut herätyksen syntysijoilla Tornionlaaksossa. Muistaakseni hänen isänsä sisar
oli naimisissa Övertprneån kirkkoherran kanssa, ja hänet luettiin herrnhutilaisiin.
”Mutta Jeesuksen nimessä ja veressä” on ollut käytössä jo ennen, ja kuten tunnettua LLL ei itse näitä päästösanoja ottanut käyttöön. Hän neuvoi luokseen tulleita odottamaan armonmerkkiä, kuten hänen oma elämäkerrallinen kertomuksensa lehdessä ”Ens Ropandes Röst i Öknen” asian todistaa. Alttarilta hän tietysti julisti ja sitten yksityisessä ripissä. Mitä ne sanat olivat, sitä emme tiedä. Todennäk. käsikirjasta lausuttuja.