Viikko Venäjän vesillä muistutti taas, miten venäläisten arvoista ja elämäntavoista on lännessä vallalla yksi ja sama klassinen stereotypia.
Kuka voi kuvitella eurooppalaista konservatoriota ilman Rahmaninovia, kuka yliopiston kirjallisuustieteen opiskelua ilman Tolstoita tai eurooppalaista museota ilman Rublevin ikoneita ja Shiskinin tai Aivazovskin maalauksia?
Venäläisten mielestä heidän maansa on osa Eurooppaa, mutta samalla kuva kadonneesta Euroopasta.
Kultti ja kulttuuri ovat venäläisten identiteetissä erottamattomia asioita. Tässä suhteessa Venäjää voidaan verrata juutalaiseen kulttuuriin, jossa yksilön identiteetti on palapeli uskontoa, politiikkaa, kansallisuutta, kieltä ja estetiikkaa.
Venäjä on myös myyttejä ja totalitarismin uhkaa. Kommunistinen diktatuuri kesti 70 vuotta, natsismi vain 12. Tämän vuoksi kommunismin haavojen umpeutumiseen on varattava aikaa samassa suhteessa. Venäjän suhde totalitarismiin on kompleksinen. Ongelman ydin on kuitenkin tulevaisuudessakin sama kuin aina totalitarismin uhan aikana: diktatuuri on opportunismia, joka toimii kuin hiv-virus.
Venäjä on edelleen etsimässä identiteettiä totalitaristisen menneisyyden varjossa. Venäläiset tuskin haluavat maataan osaksi Euroopan unionia, mutta läheisiä suhteita Euroopan maihin kylläkin.
Venäläiset pitävät tiukasti erillään eurooppalaisen kulttuurin, politiikan ja ideologian. Venäläisten mielestä heidän kirjailijansa, muusikkonsa tai tiedemiehensä ovat olleet rakentamassa eurooppalaista sivistystä. Venäläiset arvostelevat voimakkaasti EU:n politiikkaa, joka yrittää sitouttaa Venäjän omiin epämääräisiin arvoihinsa.
Venäläiset ovat valmiita syvällisiin ja kriittisiin keskusteluihin maansa historiasta ja tulevaisuudesta. Analyysin tekeminen maan tilasta on kuitenkin viisasta jättää venäläiselle keskustelukumppanille. Venäläinen haukkuu mielellään maataan, mutta pitää erittäin epäkohteliaana, jos ulkomainen keskustelukumppani lähtee arvosteluun mukaan.
Venäläisten herkkähipiäisyys näkyy vertauksessa amerikkalaisen ja venäläisen patriotismin eroista.
”Amerikkalainen rakastaa maataan ja vihaa kaikkia niitä, jotka eivät ole hänen kanssaan samaa mieltä. Venäläinen ei rakasta maataan ja vihaa kaikkia niitä, jotka ovat hänen kanssaan samaa mieltä.”
Osmo Peltonen :”Venäjällä kommunismin kausi rapautti sitä mitä siellä oli olemassa”
Siis-noin-niinkuin rajaseudulta sotaa paenneen suvun jälkeläisenä kiinnostaa tietää, että mitä ”kommunismin kausi” rapautti tästä mikä oli olemassa: rajaseudun sotia: 1337-39, 1348-51, 1395-97, 1411, 1444, 1464, 1473-97,1555-57, 1587-97,1610-17,1656-57, 1710-21…
Mikä tuossa ”perinteessä” olisi muuttunut kommunismin tultua? Suuren Pohjan sodan jälkeen solmitussa Uudenkaupungin rauhassa 1721 luotiin lahjoitusmaajärjestelmä, jossa keisarille palveluksia tehneelle yläluokalle lahjoitettiin talonpoikien maaomaisuutta, jolloin he menettivät omistusoikeutensa. Katariina II:n valtakaudella lahjoituskirjoihin lisättiin maininta talonpoikien ”sielujen” lahjoittamisesta, jolloin talonpojat vajosivat venäläisen maaorjan asemaan.
Mitä muuta kuin ”sielujen” lahjoittamista jollekin vieraalle ideologialle on nykyinenkään pyrkimys kieltää enää ainoana kulttuuriperintönämme oleva kristinusko?
Jos tykkää nopeasta ja lyhyestä kirjoitustyylistä eikä ”jaksa” pitkiä sepustuksia, voi näitä joutua selittelemään. Mikäs siinä sitten … Yllä oli kyse siitä, missä Venäjä seisoi v.1917. Totalitarismin vaikutukset lienevät selittelemättäkin selvät. Niin ja opastihan toimimaton talous kaikenlaiseen ”omatoimisuuteen”, joka ei laillisuuskulttuuria kohottanut.
On ollut surullista seurata Venäjän viimeaikaista kehitystä. Lyhyen ”suojasään” jälkeen on valitettavasti palattu Neuvostoliiton ulkopolitiikan perusdoktriiniin ”Vihatkoot, kunhan pelkäävät”. Tällä linjalla mikä tahansa valtio ympäröi itsensä vihollisilla..
Voisiko olla kysymys nyky-Venäjällä tästäkin? ”Kun eivät yritäkään ymmärtää, kunnioituksesta ja arvostuksesta puhumattakaan, niin pelätkööt edes!” Kekkonen tuumi joskus, että vihollisia voi hankkia kaukaa, mutta ystäviä olisi syytä saada läheltä.
Meidän suomalaisten olisi ihan viisasta koettaa tajuta, millaisessa taloudellisten ja ideologisten etujen taistelussa maailmassa eletään. Kristitty voisi myös ymmärtää, että KOKO maailma on pahan vallassa. Tavalla tai toisella. Ja että suurvallat pakkaavat olemaan petoja. Tavalla jos toisellakin.
Minä näen laillisuuskulttuurin Suomessa jo keskiajalla, ja parlamentarismin juuret ensimmäisessä kuninkaanvaalissa ja
Kustaa Vaasan jälkeisillä valtiopäivillä.
Suomalaiset eivät tätä tiedä. Sentään von Blücher tiesi ajaessaan
Joachim von Ribbentropin kanssa Malmille sitä kuoppaista tietä heinäkuussa 1944.
Sortokauden laillisuushenki ja amiraali Togon suomalaisille hankkima kansanvalta on sentään vanhempaa kuin sortokauden perua. Kannattaa muistaa ja kannattaa kertoa naapureille.
Näin on, Kustaa Vaasan päivistä se on johdettavissa. Sortovuosina sitten olivat autonomisessa Suomessa voimassa kustavilaiset (Kustaa III) lait. Mutta ihan autonomian alusta saakka Suomen hallinto ja elämä lähti rakentumaan Ruotsista saadulle perinnölle. ”Hiljaisella” 1800-luvun alkupuoliskolla tapahtuikin paljon ja välttämätöntä, kun ajattelee että ennen itsenäistymistä olimme jo valmis kansakunta. .
Ortodoksitkin saavat kiittää Jumalaa siitä, että Suomi pysyi luterilaisena ja ”ruotsalaisena”. Päinvastainen kehitys olisi ollut kansalle kuolemaksi.
Siihen aikaan kun Ivana Julma antoi halstrata Kremlissä poliittisia vastustajiaan avotulella, saivat suomalaiset talonpojat tasavertaisina aatelisten kanssa päättää maan veronkannosta – vaikka Kustaa kovasti päälle painoikin.