Venäläissotilaat Ukrainan rajalla pitävät länttä varpaillaan. Hyökkääkö Venäjä Ukrainaan, jos ei Yhdysvallat peru maalle antamaansa Nato-kutsua? Kuunteleeko Vladimir Putin järkipuhetta? Entä pakotteita? Voiko hänen kanssaan neuvotella?
Euroopan ja Yhdysvaltojen ilmeet ovat vakavat, nyt on tosi kyseessä. Jopa Sauli Niinistö viittasi uudenvuodenpuheessaan Suomen Nato-optioon. Jotkut ulkomaiset asiantuntijat tulkitsivat rivien välistä, että Suomi käynnistää Nato-neuvottelut välittömästi, jos Venäjä tunkeutuu Ukrainaan. Jos näin käy, varautukaa mattamaiseen mätkähdykseen: Kekkonen kiepahtaa haudassaan.
Etupiiriajattelu kuuluu museoon
Venäjän vaateet lemuavat yli 30 vuotta sitten päättyneeltä kylmältä sodalta. Etupiiriajattelu kuuluu museoon. Ainakin meidän, lännen, mielestä. Oli kylmä sota tai ei, idän ja lännen jakolinja on vielä olemassa ja Venäjä on idän isä. Se asia on selvä kuin Maisa-mummin mansikkamaa.
Miksi silti kerta toisensa jälkeen syyllistymme mittailemaan Venäjää länsimaisin mittarein? Miksi höpötämme ihmisoikeuksista, mielipiteen vapaudesta, muiden maiden koskemattomuudesta ynnä muista ylevistä periaatteistamme valtiolle, jonka arvojärjestelmä ei arvojamme tunnusta?
Miksi Venäjä ei lähde liberaalien talkoisiin?
Neuvostoliiton romahduksen jälkeen jokainen Amerikan presidentti on kutsunut Venäjän mukaan rakentamaan globaalia liberaalia maailmanjärjestystä tai vähintään pyrkinyt parantamaan suhteitaan maahan. Tulokset ovat jääneet laihoiksi. Lähtöoletus on ollut sitkeä uskomus siitä, että oikeanlaisella strategialla Venäjä muuttaa käsityksiään omista todellisista eduistaan, ehkä jopa maailmankatsomustaan. Venäjää ei kuitenkaan liberaalit demokratiat kiinnosta, ei ainakaan etiikan esikuvina. Miksi ei?
Siinäpä kysymys. En tiedä Venäjästä paljon, maailmanpolitiikasta vielä vähemmän, mutta juuri tämä seikka vapauttaa minut pohtimaan asiaa julkisesti. Minulla ei ole asiantuntijan painavaa vastuuta, vaan saan Suomen vapaana kansalaisena, tavan tallaajana, sössötellä aiheesta mitä haluan. Motiiviksi riittää oma kiinnostus, lähteiksi muutama artikkeli (lähteet lopussa).
Messiaaninen tehtävä
Lukemani perusteella Venäjä asemoi itsensä maailmankartalle messiaanisena imperiumina, jättiläisvaltiona, jolla on jättiläistehtävä osoittaa maailmalle oikea suunta. Tätä kutsutaan ”Venäjän ideaksi”. Mikä oikea suunta tai Venäjän idean sisältö tarkalleen ottaen on, on jonkin verran vaihdellut historian saatossa, mutta venäläiseen sieluun poltettua uniikkia päämäärätietoisuutta se ei ole himmentänyt.
Venäjän idean juuret johtavat todennäköisesti 1700-luvulle, jolloin Euroopan 1500-luvun uskonpuhdistuksesta alkanut uusi kulttuurinen jakolinja vakiintui valistuksen myötä. Enää ei ollut ”sivistynyt etelä” vs. ”barbaarinen pohjoinen” vaan ”valistunut länsi” vs. ”takapajuinen itä”.
Modernisaatiopyrkimyksistään huolimatta Venäjä löysi itsensä notkosta idän ja lännen välissä – Pietari Suuri nokkamiehenään se omaksui länneltä paljon, mutta samaan aikaan sitoutti itsensä yhä voimakkaammin perinteisiin ja vanhoihin epätoimiviin rakenteisiin, kuten maaorjuuteen (se lakkautettiin v. 1861). Keisarinna Annan hallituskaudella nykyaikastamispolitiikka teki maasta poliisivaltion, jossa kansalaisyhteiskunnan kehittymiselle ei jäänyt tilaa. Vuoden 1825 dekabristikapina sinetöi lopullisesti Venäjän kohtalon poliittisena Toisena suhteessa länteen, kun liberaalit upseerit kärsivät tappion yrittäessään estää tsaari Nikolai I:sen nousun valtaan.
1800-luvulla keskustelu ”Venäjän ideasta” oli täydessä voimassaan. Ajattelijat, kirjailijat ja filosofit sovittivat äiti Venäjän harteille erilaisia viittoja, joita kaikkia yhdisti tietoisuus maan erityislaadusta. Keskustelu nivoutui ennen pitkää maan imperialistiseen ideologiaan. Vedän tässä luultavasti mutkia hiukan todellisuutta suoremmiksi, mutta kovin paljon en varmaan lyö huti, jos väitän, että tämä koktaili johti Venäjän suorastaan messiaaniseen itseymmärrykseen. On ilmeistä, että Venäjä tahtoo olla suurvalta ja se tahtoo olla sitä omilla ehdoillaan.
Venäjä esikuvana maailman konservatiiveille
Ulkopolitiikassa 4/2021 esitettiin, kuinka Venäjä pyrkii globaaliin tiennäyttäjän rooliin toimimalla konservatiivien esikuvana maailmassa. Putinin Venäjää ihailevat niin Amerikan evankelikaalit, monet konservatiiviset kristilliset järjestöt kuin Euroopan maiden oikeistopopulistiset puolueetkin. Venäjän ortodoksinen kirkko on tässä(kin) Putinin liittolainen.
Venäjä (vai Putin?) kaiketi on antanut itselleen tehtävän saattaa liberaali maailma oikeille raiteille Venäjän idean perinteen mukaisesti. Eikä tämä tapahdu länsimaisin arvoin, vaan ajamalla ihmisoikeusjärjestöt ahtaalle, kaventamalla sananvapautta ja muokkaamalla perustuslakia. Jopa uskovien ihmisten tunteiden loukkaaminen on nykyisin Venäjällä rikos ja perheväkivallasta annettavia tuomioita on lievennetty sillä perusteella, ettei perheen sisäisiin asioihin pidä puuttua (maiden kohdalla tilanne tuntuu olevan eri).
Entä Ukraina?
Putinin motiiveja seisottaa sotilaitaan Ukrainan rajoilla voi vain arvailla. Itse uskon Venäjän olevan aidosti huolissaan rajoistaan – koska se on aina ollut. Siinä missä länsi näkee Putinin rikkovan Ukrainan itsemääräämisoikeutta, siinä Putin tulkitsee suojelevansa Venäjää pitämällä kiinni ”puskurivyöhykkeistä”.
Lisäksi viime vuosina neuvostoaikoja on kiillottamalla kiillotettu venäläisten mielissä. Neuvostoliiton hajoamisesta puhutaan Venäjällä nykyisin suurimpana tragediana maan historiassa. En jaksa uskoa, että Putin haikailee Neuvostoliiton tyhjiä kauppoja ja käsiin hajoavia kulutustavaroita, mutta luultavasti hänellä on ikävä maansa silloista asemaa toisena vaikutusvaltaisimmista maista maailmassa. Siksi hän ehkä haluaa pitää Naton niin kaukana omista rajoistaan kuin mahdollista ja tarraa vallan rippeisiin kiinni niissä entisissä itäblokin maissa, joissa se on mahdollista, muun muassa uhkailulla, väkivallalla ja kybervaikuttamisella.
Minne kiidät, Venäjä?
Nikolai Gogolin romaani Kuolleet sielut ilmestyi vuonna 1842 keskelle slavofiilien ja länsimielisten kiihkeää keskustelua Venäjän luonteesta ja tehtävästä. Romaanin päätöskappale on yhä ajankohtainen:
”Niinhän sinäkin, Venäjänmaa, kiidät kuni saavuttamaton troikka? Sakeana savuna pöllyää allasi tie, sillat kumisevat, kaikki jääpi jäljelle. Katsoja pysähtyy, jumalallista ihmettä hämmästyen. Ukonnuoliko se on, taivaasta singahtanut? Mitä tietää tämä kauhua nostava liike? Ja mikä outo voima se piilee näissä maailmalle oudoissa hevosissa? Voi hevot, hevot! Tuulaispäätkö teidän harjoissanne asuvat? Herkkä korvako se puhuu jok’ainoassa suonessanne? Kajahti ylhäältä tuttu laulu – yht’aikaa he ponnistivat vaskiset rintansa ja, maahan tuskin kajotenkaan, he jo ovat juoleina juovina vaan ilmassa, ja niin se kiitää Jumalan innostamana!… Oi Venäjä! Minne kiidät sä? Vastaa! Ei vastausta. Suloista helyä soittavat tiukuset; ilma jyrisee ja myrskyksi yltyy; ohi lentää kaikki, mikä maan päällä on, ja karsaasti katsellen syrjähän väistyvät ja tietä tekevät muut kansat ja valtakunnat.”
Lähteet
Gogol, Nikolai. Kuolleet sielut. Suom. Samuli Suomalainen. E-kirja, Saga Egmont, 2020 (venäläinen alkuteos 1842).
Graham, Thomas. Let Russia Be Russia: The Case for a More Pragmatic Approach to Russia. Foreign Affairs Nov./Dec. 2019.
Laine, Veera & Stewart, Timo. Kaikkien maiden konservatiivit, yhtykää. Ulkopolitiikka 4/2021.
Oittinen, Vesa. Venäjän ideaa etsimässä. Teoksessa Venäjä ja Eurooppa: Venäjän idea 1800-luvulla, toim. Vesa Oittinen. Vastapaino, 2007.
Mukava lukea hieman toisesta näkökulmasta kirjoitettua blogia. Hieman minua yllättää tuo mm. ”median” käsitys, että etupiiriajattelu kuuluisi vain Venäjän politiikkaan. Lieneekö Yhdysvallat ja Nato ”rauhan järjestönä” unohtanut tuon sanan kokonaan? Eivät etupiirit ole mihinkään kadonneet kuin ehkä toiveunissa.
Mikäli Kiovan Rusin ruhtinaskunta Tmutarakanin muodossa oli jo osa ikuista Venäjää, niin sitä luonnollisesti on myös venäläisessä ortodoksisessa mielenmaisemassa myös Krim.
Edelliseen liittyen Jukka Korpela toteaa artikkelissa (Krim, Ukrainan ja Venäjän välissä) mm: ”Erityisen tärkeä vaihe on 1800-luvun kansallisromanttinen historiankirjoitus ja sen tulkinta suurvaltavenäläisestä menneisyydestä. Eräs tämän opin kulmakiviä on uskoa, että Venäjä olisi kasvanut Kiovan Rusin muinaisen viikinkivaltakunnan orgaanisena seuraajana koko itäslaavilaisen alueen hallitsijaksi. Siksi venäläiset puhuvat Kiovan Venäjän historiasta.” Vaikka Krim jäi Neuvostoliiton hajottua osaksi Ukrainaa, se ei koskaan aiemmin ole siihen edes kuulunut. Venäläinen ja venäläistetty alue se oli sitä ennen pari vuosisataa.” Kenties Turkilla olisi Krimin suhteen perusteltujakin vaatimuksia.
Kirjassa Pyhä Venäjänmaa; 1000 vuotta kristinuskoa Venäjällä jo kirjan alkuluvuissa on artikkeli otsikolla: ”Kiovan luolaluostari Venäjän henkisenä keskuksena.” Kun ”Kiova” on niinkin lujasti osa venäläistä historiallista ja uskonnollista ajattelua, niin kovin vaikeasti se on sieltä poistettavissa, oli se sitten väärin tulkittua historiaa tai ei. Ehkäpä nykyisen idän ja lännen konfliktin juuret ulottuvat lopultakin paitsi rajoihin myös mm. Filioque-kiistaan.
Ulkomaan uutisia en enää juurikaan seuraa. Sen verran alkaa maailman tilanne jo hirvittää. Tutustuin hiukan muutaman kirjan avulla venäläiseen kulttuuriin. Kuolleet sielut oli niistä ensimmäinen. Kirjan loppu kuvaa hyvin kulttuurin luomaa asennetta. Juuri nuo asenteet kultuurissa ovat pysyviä. Ne ei muutu vuosisatojenkaan aikana. Isoja kahinoita on maailmalla muutoinkin luvassa, joten olisi hyvä jokaisen tarkastaa omat varmuusvarastonsa kuntoon.
Sitä en kuitenkaan usko, että Venäjä lähtee uhkapeliin Ukrainassa.
KIrjahyllyssäni on kirja, jota en ole vielä lukenut.
Mauno Koivisto: Venäjän idea.
Onko tuossa teoksessa jotain?
Venäläistä uskonnonfilosofiaa on tutkinut mm. professori Matti Kotiranta, joka on opettajana Joensuussa.
Liittyy Suomi Natoon tai ei, on välttämätöntä yrittää katsoa tilannetta myös Venäjän näkökulmasta. Nato kun kolkuttaa jo Pietarin portailla
Kansainvälisessä politiikassa on siirrytty kylmän reaalipolitiikan aikakauteen. Siinä mennään kansainvälisen yhteisön armottomimpien jäsenten ehdoilla, niiden, joille kymmenetkin tuhannet ihmishenget ovat ainoastaan politiikan biomassaa.
Venäläisyyden ideaa pohdittaessa hyvä ehkä myös muistaa, että edelleen jossain venäläisen kansallistunteen kollektiivisen pinnan uinuu venäläisillä lähes myyttinen käsitys Venäjästä kolmantena Roomana. Siinä ei etupiiritön maailmanjärjestys paljoa paina.
Putin voi kysyä, miltä Yhdysvalloista tuntuisi Venäjän armeija Meksikossa tai venäläiset ydinaseet Kuubassa?
Erinomainen blogi. Kiitos!?
Vladimir Putinin puhe Münchenin turvallisuuskonferenssissa 2007 osoitti, ettei hänen johtamansa Venäjä aio tyytyä asemaansa entisenä globaalina suurvaltana. Venäjä ei niin ikään hyväksy maailmanjärjestystä, joka on entiseen verrattuna moninapaisempi ja jossa usemmalla, pienemmälläkin toimijalla, on sanan sijaa. Putinin toimet tulevat yhtäältä ymmärrettäviksi tätä taustaa vasten.
Yksi esimerkki on Syyria. Venäjän vaikutusvalta oli Lähi-idässä kuihtunut vaatimattomaksi. Mutta lähtemällä sotimaan Syyriaan hallituksen tueksi se teki itsestään merkittävän toimijan alueen sotkuja selviteltäessä.
Ukraina – tai paremminkin viimeaikaiset toimet sen rajoilla – on toinen esimerkki. Luomalla sotilaallista painetta, jopa sodan uhkaa Ukrainan rajoille Putin kiilasi itsensä presidentti Bidenin neuvottelukumppaniksi – ratkomaan hänen itsensä synnyttämää ongelmaa. Näin Venäjä ikään kuin nousi tasavertaiseksi kansainväliseksi peluriksi Yhdysvaltojen kanssa.
Venäjä pyrkii pitämään Ukrainan ja Georgian vaikutuspiirissään ja estämään niiden pääsyn EU:n ja Naton jäseniksi. Siksi se pitää yllä epävakautta ja horjuttaa näitä maita. Tässä pyrkimyksessä ”jäätyneet konfliktit” ovat Venäjälle oivallinen keino.
Georgiasta vuonna 1991 irtautuneet Abhasia ja Etelä-Ossetia ovat haava Georgian kyljessä – ja osin kyllä sen itse aiheuttama haava. Muodollisesti Abhasia ja Etelä-Ossetia ovat itsenäisiä, mutta
tosiasiassa miltei kuin Venäjän osia ja sen armeijan turvaamia.
Itä-Ukrainassa on meneillään venäläisten inspiroima, aseistama ja myös sotilasvoimin tukema konflikti, jonka se on valmis ratkaisemaan vain niin, että sen vaikutusvalta alueeseen säilyisi. Toisin sanoen itäiseen Ukrainaan muodostettaisiin autonominen alue, jonka hallinto kontrolloisi Venäjän ja Ukrainen välistä rajaa ja toimisi Venäjän vaikutuksen alaisena.
Krimin valtaaminen on osin erillinen toimi. Sillä Venäjä esti syntymästä tilanteen, jossa sen laivastotukikohta, Sevastopol, saattaisi sijaita Natoon kuuluvassa valtiossa.
Misku Väkimäki kirjoittaa blogissaan myös ”Venäjän ideasta” ja venäläisten historiallisista haikailuista. Siihen yhteyteen sopisi ajatus Novorossijasta, mutta ei siitä sen enempää.
Länsimainen monipuoluejärjestelmä ei itänaapuria hallitsevaa valtakeskittymää kiinnosta – miksiköhän ei? Jeltsiniä kiinnosti kyllä liberaalien rahapiirien tuki 1996 vaaleissa. https://yle.fi/uutiset/3-12241653 Rahamiehet auttoivat hänet valtaan ja saivat hyvän siivun valtionyhtiöitä palkkioksi. Oligarkian jäljet on nähtävissä – luettakoon vaikka Tapaus Hodorkovski. Venäläisyyden tuhtia tulkintaa on myös Novaja Gazetan Nobel-palkitulla Dmitri Muratovilla, eikö? Totuus on pahinta harhaa silloin, kun se on yhteiskunnan ainoa totuus. Jari Tervon Yle-dokumentit suomettumisesta on hyvä myös katsoa. Tervo ei tosin ota riittävästi esille sitä, että ”kansa tietää” ja tiesi jo silloin.
Tervon dokumentti suomenttumisesta kannattaa katsoa. Samoin ajatus Venäjä Bysantin jatkajana, kolmantena Roomana kuulostaa uskottavalta. Venäjän patriarkan touhut Afrikassa ja Ukrainassa pyrkivät heikentämään konstanttinopolin patriarkan asemaa.
Jenkit toteuttavat samaa etupiiriasemaa, kyllä he aikoinaan hermostuivat Kuuban kriisistä. Miksi ei siis Venäjäkin hermostuisi. En ole ollenkaan niin varma, että eikö Venäjä voisikin täräyttää tuonne Ukrainaan. Sitten pitäisi saada vielä Turkki.
Saksa on toisen maailmansodan jälkeen nähnyt paljon vaivaa poistaakseen naapuriensa tuntemaa pelkoa. Vuosikymmenten sitkeä työ onkin tuonut tuloksia: Saksa on nykyisin ystävällismielisten maiden ympäröimä ja siten hyvässä turvassa supistuneiden rajojensa sisällä. Venjän politiikka on toiminut NL:n hajoamisen jälkeen päinvastaiseen suuntaan. Revansistinen naapurien peloittelu ei ole lisännyt Venäjän turvallisuutta, vaan Venäjä on menettänyt vähätkin ystävänsä ja ympäröinyt itsensä vihamielisillä ja epäluuloisilla naapureilla. Mitään ei siellä ole opittu historiasta, mikä on perin surullista venäläisten itsensäkin kannalta.
Venäjän ja Eu:n välit kriisiytyivät 11/2013, kun Ukrainan presidentti Viktor Janukovytš yllättäen käänsi selkänsä Eu:lle ja kieltäytyi allekirjoittamasta unionin kanssa kauan neuvoteltua vapaakauppasopimusta. Presidentin hallinnon täyskäännös raivostutti Ukrainan eu-mielisen opposition, joka veti ihmiset kadulle vaatimaan sopimuksen allekirjoittamista. Arkady Moshes (ohjelmajohtaja, Ulkopoliittinen instituutti) kirjoittaa Ulkopolitikka-lehdessä 3/2014; ”Eu:n pitäisi myöntää osavastuunsa tämän kriisin syntyyn. Venäjää provosoi nimenomaan Eu:n assosiaatiosopimus Ukrainalle. Lisäksi Saksan, Ranskan ja Puolan ulkoministerien välitysyritys Kiovassa laukaisi tapahtumaketjun, joka johti Viktor Janukovytšin syrjäyttämiseen.”
Arkady Moshes toteaa lisäksi, että ”Eu:n on turha vedota siihen, ettei Venäjän reaktiota assosiaatiosopimukseen osattu ennakoida.” Se on myönnettävä, että tästä tapahtumasta on erilaisia variaatioita, riippuen näkökulmasta kuten siitäkin, missä vaiheessa Eu:sta on tullut ”kansanvallan” kannattaja? Professori Vladimir Gelman (Aleksanteri-instituutti) ilmaisee syvimmän syyn siihen, miksi Venäjän johtajat reagoivat hyökkäävästi: ”He kokevat, että maailma suhtautuu Venäjään epäkunnioittavasti.” Onko näin, sitä en tiedä, mutta ehkä Gelman venäläisenä ymmärtää myös venäläistä sielua. Jonkinlainen ”totuudenhetki” Venäjän ja lännen välillä lienee kuitenkin lähellä.
Kari-Matti Laaksonen kirjoittaa, kuinka ”on välttämätöntä katsoa tilannetta myös Venäjän näkökulmasta, Nato kun kolkuttaa jo Pietarin portailla”. Asiallinen muistutus.
Vielä vähän yli kolme vuosikymmentä sitten Nato ja Varsovan liitto seisoivat tanakasti toisiaan vastaan, ja neljä vuosikymmentä sitten koettiin yksi kylmän sodan kireistä vaiheista. Johtavat suurvallat, Neuvostoliitto ja Yhdysvallat, päättivät maailman asioista, sodasta ja rauhasta.
Venäjälle Neuvostoliiton hajoaminen ja Varsovan liiton kuoppaaminen olivat traumaattisia kokemuksia. Traumaa syvensi entisten liittolaismaiden ja Baltian maiden nopea hakeutuminen läntiseen sotilasliittoon. Nämä maat olivat vuosikymmeniä joutuneet sopeutumaan Kremlin tahtoon ja tunteneet sen painavan otteen. Luottamus Venäjään oli rapissut, eikä Venäjä ei käyttänyt etsikkoaikaansa korjatakseen tilannetta.
Venäjä sai siis Naton rajoilleen. Se on itse ollut hyväksymässä periaatteen, jonka mukaan jokaisella valtiolla on oikeus päättää turvallisuuspoliittisista ratkaisuistaan. Putinille se ei kuitenkaan näytä kelpaavan, koskapa hän vaatii Yhdysvalloilta ja Natolta sopimusta pidättäytymisestä uusien jäsenten hyväksymisestä sotilasliittoon ja Venäjän rajoilla sijaitsevien Nato-maiden aseistuksen rajoittamisesta.
Myös Putin tietää, että nämä vaatimukset eivät toteudu. Sen sijaan hän ehkä pääsee sopimukseen joistakin sellaisista toimista, jotka vastaavat Venäjän todellisia turvallisuuspoliittisia intressejä. Toinen – ja jäätävämpi – vaihtoehto on, ettei Putinin ole tarkoituskaan saavuttaa sopimusta, vaan vain hakea tekosyytä hyökkäykselle Ukrainaan.
Meidän on vaikea tietää, pelkääkö Putin todella Naton olevan Venäjälle akuutti sotilaallinen uhka. Historiallisesti katsoen hyökkääjä on tullut lännestä. Mutta onko realismia arvioida, että Nato-maat näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa aloittaisivat sodan Venäjää vastaan? Vai onko niin, että Putinin hallinto on ajanut itsensä umpikujaan toimillaan Ukrainassa ja pyrkii nyt sapeleita kalistelemalla pääsemään siitä ulos? Vai onko kaiken takana ajatus Venäjän globaalista messiaanisesta tehtävästä konservatiivisena esikuvana, josta Misku Välimäki kirjoittaa?
Osmo Jussila totesi aikoinaan, että Venäjän traumaattinen ja sen yhteiskuntaa syvällisimmin leimaava peruskokemus on keskiajalla tapahtunut mongoli- ja tataarivalloitus. 1400-luvulta alkaen Moskovan ruhtinaat onnistuivat sitten työntämään asteittain takaisin niin mongolit, tataarit, osmanit, puolalaiset, liettualaiset kuin ruotsalaisetkin. Muutaman vuosikymmenen valtapiiri ulottui Elbelle asti.
Jokainen nykyisistä suurvalloista on elänyt mahdin ja taantumisen aikoja. Voisi ajatella, että Venäjän intressissä on luoda euraasialainen suurvalta, vaikka sen ideologiset perustelut ja hallintomuoto sekä eksaktit rajat vaihtelevat. Venäjä, Preussi ja Itävalta jakoivat jo 1700-luvulla Puolan keskenään. Venäjän nykyinenkään pyrkimys Itä-Euroopan etupiirijakoon ei ehkä ole sen kummempaa kuin hyvin vanhan suurvaltapolitiikan jatkoa ja Venäjän ”yhtenäisyyden ja jakamattomuuden” palauttamista. Sekä ”Baltian kuvernementit” että Suomen kenraalikuvernementti ovat myös tällä listalla, vaikka juuri nyt huomio on Ukrainassa ja Valko-Venäjässä.
”Yhtenäisyyden ja jakamattomuuden” ajatuksia on ollut pinnalla Neuvostoliiton hajoamisesta lähtien. Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän johtajat päättivät ennen joulua 1991 lakkauttaa Neuvostoliiton, mutta perustaa sen raunioille IVY:n (Itsenäisten valtioiden yhteisö). Vuosikymmenen alkuvuosina mukaan lähtivät entiset neuvostotasavallat Baltian maita lukuun ottamatta, mutta Georgia ja Ukraina ovat jättäneet järjestön, ja Turkmenistan on mukana säästöliekillä. IVY elää edelleen, mutta sen merkitys on jäänyt vähäiseksi
Toinen yritys on parin mutkan kautta syntynyt Euraasian talousunioni (2015), Putinin toiveiden kohde, jota hän markkinoi 2010-luvun alussa tulevaisuuden ratkaisuna. Silmissä välkkyi EU:n kaltainen unioni, jolla on yhteismarkkinat ja jonka jäsenillä – Putinin toiveen mukaan – on tulevaisuudessa yhteinen valuutta.
Euraasian talousunioni jäi torsoksi, silla mukaan lähtivät Venäjän lisäksi vain Valko-Venäjä sekä Armenia, Kazakstan ja Kirgisia. Useat entiset nevvostotasavallat varoivat sitomasta talouksiaan Venäjän suoraan vaikutuspiiriin.
Mitä Putinin ja häntä ympäröivän eliitin – isolta osalta ”silovikien” – päässä liikkukin, mutta epäonnistuminen Euraasian talousunionin rakentamisessa osoittaa, kuinka vaikeaa on riittävän luottamuksen puuttuessa luoda ”yhtenäistä ja jakamatonta”. Tietysti voi yrittää asellisella voimalla uhkailemalla.
Loistava kirjoitus Misku. Tässä oli jo ehtinyt unohtaa tuo ”Venäjöän idean” tärkeys Venäläiselle ajattelulle . Samoin on helppo olla sokea heille itselleen päivänselvään etupiiriajatteluun nähden ja pitää sitä poliittisesti epämoraalisena. Niin, onhan NATOllakin etupiiriajattelunsa vaikka se muotoilee siitä puhumisen eri sanoin. Putin on kuin mikäkin kirkkoruhtinas joka katsoo historialliseksi tehtäväkseen oikean opin valvomisen, oli sillä sitten miten ikävät seuraukset tahansa ”harhaoppisille” Dostojevskin inkvisiittorin ajattellun tapaan.
Tuon ” Venäjän Idean ” muistaminen antaa todellakin selityksen hyvin suurelle osalle sikäläisen valtaeliitin käyttäytymistä. Putinin yksi suuri ongelma on lieneen se, että nouseva keskiluokka on enemmän kiinnostunut rikastumisen mahdollisuuksista ja sen antamista iloista kun oikeaoppisesta Venäjän ideasta ja siksi myös sisäpoliittisesti täytyy sikäläiset ”seksulaarit ” venäjä-uskon puutteessa elävät saada kuriin.