Oheisen vastineen ovat valmistelleet TT Pekka Lindqvist, kirkko ja juutalaisuus-työryhmän pj, dosentti Anni Maria Laato sekä dosentti Tomi Karttunen

Yle.fi Ikkuna-kolumnin ”Uskonrauhaa rikkomassa” (11.4.2017 http://yle.fi/uutiset/3-9558959) johdosta

Kolumnisti, dosentti Jari Ehrnrooth, nostaa esille sinänsä tärkeitä seikkoja. Reformaation merkkivuoden yhteydessä on syytä tutkistella Lutherin perintöä, sen valoisia ja synkkiä puolia. Kolumni kuitenkin sisältää monia historiallisesti tarkasteltuna karikatyyrinomaisia piirteitä. Haluamme kiinnittää huomiota niistä selvimpiin.

Ehrnrooth esittää vaatimuksen: "Meillä Suomessa ”nöyrät” luterilaiset voisivat osoittaa katumusta kahdella teolla. Ensinnäkin tulisi pyytää julkisesti anteeksi Lutherin juutalaisvihaa seurauksineen ja sanoutua siitä irti.”

Kolumnisti on valitettavasti vuosia jälkijunassa. Luterilaiset kirkot ovat suurena perheenä, Suomen ev.lut. kirkko muiden mukana, jo vuosikymmeniä sitten sanoutuneet irti Lutherin juutalaisvastaisuudesta. Luterilaisen maailmanliiton vuoden 1984 Budapestin yleiskokouksen asiakirjassa "Luther, luterilaisuus ja juutalaiset" todetaan mm.: "Toteamme syvästi valittaen sen, että Lutherin nimeä käytettiin kansallissosialismin aikaan antisemitismin oikeuttamiseen ja että hänen kirjoituksensa soveltuvat sellaiseen väärinkäyttöön. Juutalaiset ja kristityt ovat edelleen eri mieltä uskon kysymyksissä, mutta tämän ei pitäisi johtaa vihollisuusasenteeseen eikä rajuun polemiikkiin, kuten se tulee esiin Lutherin kirjoituksissa juutalaisista.... Lutherin antijuutalaisten ilmaisujen synnit ja hänen juutalaisiin kohdistamiensa hyökkäysten kovuus meidän tulee suuresti valittaen myöntää. Meidän täytyy pitää huolta siitä, että sellainen synti tänään ja tulevaisuudessa ei enää voi astua sisään kirkkoihimme."

Työtä on jatkettu Luterilaisessa Maailmanliitossa ja sen jäsenkirkoissa. Suomen ev.lut. kirkossa on vuodesta 1977 työskennellyt kirkko ja juutalaisuus-työryhmä, joka seuraa antisemitismin esiintymistä, tutkii kirkon ja juutalaisuuden suhteita sekä kouluttaa kirkon työntekijöitä ja opettajia. Se osallistuu kansainväliseen kristittyjen ja juutalaisten yhteistoimintaan.

Ehrnrooth kirjoittaa edelleen: "...juutalaisvihamielinen näkemys on edelleen osa luterilaista tunnustusta. Yksimielisyyden ohjeessa sanotaan: ’On kysymys synnin ansaituista rangaistuksista silloin, kun Jumala rankaisee jotakin maata tai kansaa sanansa halveksimisesta niin, että rangaistus kohtaa myös jälkipolvia, kuten huomaamme juutalaisten kohtalosta.’”

Lainaus Yksimielisyyden ohjeesta on toki oikea, mutta se on 1500-luvulta peräisin olevasta tekstistä. Sen kärki on huoli Jumalan sanan arvostuksesta ja se on kohdistettu kaikille, ei vain juutalaisille. Kun mikä tahansa 1500-luvun teksti julkaistaan uudelleen, se julkaistaan sellaisenaan. Kirkko ei ole käynyt eikä käy muuttamaan menneiden vuosisatojen tekstejä. Sen sijaan niihin sisältyvistä menneiden aikojen piirteistä opetetaan ja niistä syntyviä väärinkäsityksiä oikaistaan. Lainauksessa ilmaistu ajatus itsessään on hyvin vanhatestamentillinen. Ajatus Israelin maanpakoon joutumisesta on myös osa myöhempää juutalaista teologiaa. Hämärän peittoon sen sijaan jää, miten kolumnisti onnistuu yhdistämään edellä lainattuun sitä seuraavan kommenttinsa:

"Kirkko pysyy juutalaisvastaisella kannalla niin kauan kuin se pitää lunastusoppia universaalina totuutena kaikille kansoille.”

Usko, että maailman lunastus Kristuksessa – joka sivumennen sanoen oli juutalainen ja josta toiset juutalaiset lähtivät sanomaa julistamaan – kuuluu kaikille kansoille, ei ole millään muotoa juutalaisvastainen.

Kummallisin väite on kolumnin loppupuolella. Ehrnrooth peräänkuuluttaa luterilaisilta katumusta siitä, että he ovat "kaapanneet juutalaisten pyhän kirjan”. Tämä osoittaa perusteellista ymmärtämättömyyttä uskontojemme alkuvaiheiden ja uskontojen eriytymisen historiasta ja seikoista, jotka tutkimusmaailmassa ovat jo vuosikymmenien ajan olleet itsestäänselvyyksiä.

Ehrnrooth kirjoittaa: "...eikö luterilaisten olisi jo aika tehdä uusi uskonpuhdistus ja alkaa julkisesti katua paitsi antijudaismiaan ja antisemitismiään, myös sitä, että kristityt ylisummaan ovat kaapanneet juutalaisten pyhän kirjan ja alkaneet tulkita sitä omiin tarkoituksiinsa sopivalla ja juutalaista uskoa loukkaavalla tavalla?”

Kirjoittaja maalaa epähistoriallisen kuvan, jossa ulkopuolinen uskonto tulee ja ottaa toisten kirjan vääntäen sen omiin tarkoitusperiinsä sopivaksi. Näin ei kehityskulku tietenkään ole mennyt. Tutkijat, juutalaiset historiantutkijat ja teologit mukaan luettuina, pitävät tällaista kuvaa virheellisenä. Ehrnrooth on tekemässä tässä Jeesukselle samaa kuin kansallissosialistinen teologia aikanaan, eli irrottamassa häntä juutalaisesta taustastaan. Juutalaisen Jeesuksen seuraajat, nasaretilaisiksi kutsuttu juutalainen lahko, eivät kaapanneet Kirjoituksia eivätkä ilmaantuneet pelikentälle ulkopuolelta. He kuuluivat Israelin uskon perillisinä Tooraa, Profeettoja ja Kirjoituksia tulkinneen varhaisjuutalaisuuden maailmaan. Tuo "kaapattu kirja” oli aivan yhtä suuressa määrin heidän ja heidän tulkintansa oli yhtä israelilainen kuin fariseusten tai vaikkapa Kuolleen meren yhteisön. Temppelin tuhon jälkeen jäi jäljelle kaksi Israelin uskon perillistä, farisealaisten ja nasaretilaisten lahkot. Näistä toinen jäi vaikuttamaan erityisesti Palestiinan ja Babylonian juutalaisten pariin, toinen lähti leviämään muuhun maailmaan ja kutsumaan muitakin mukaan – aina tosin ensin juutalaisia. Molemmat olivat lakia uudessa hengessä tulkitsevia ryhmiä, molemmat painottivat rukousta ja uskonsuhdetta Jumalaan. Ehrnroothin rekonstruktiossa siis juutalainen ryhmä alkoi tulkita Kirjoituksia "juutalaisia loukkaavalla tavalla”!

Lutherin tekstejä tulee lukea ja ymmärtää niiden kontekstissa. Emme hyväksy hänen juutalaisvastaisia kirjoituksiaan, mutta tutkimuksessa on selvitetty niiden kirjoittamiseen johtavia syitä. Niitä ovat myöhäiskeskiajan yleinen juutalaisvastaisuus, joidenkin juutalaisten levittämä kristinuskon vastainen kirjallisuus sekä Lutherin kokemukset.