Jumalaa ja uskoa ei oteta haltuun, niitä ei valloiteta, ei rohmuta. Me olemme koko ajan pyhällä paikalla missä tahansa kuljemmekin, missä olemmekin. Totuus ja merkitys eivät ole koskaan siinä mistä puhutaan. Ne ovat toisaalla. On katsottava sinne, mihin sanat eivät yllä, mihin ne viittaavat. Sana on sormi, joka osoittaa aurinkoa. Se itsessään ei ole valon lähde. Se osoittaa valon, tuo sen ilmeiseksi. Totuus ja merkitys ovat aina marginaalissa, varjoissa, kätköissä, pimennoissa, näkökentän reunamilla, sanojen ja lauseiden välissä, tyhjässä tilassa, takana, alla, ei koskaan keskiössä.

Kristillinen kieli ja sanat ovat aina metaforaa, kielikuvaa. Ne eivät ole eivätkä voi olla totuuslauseita. Siksi oppien ja tunnustusten omistaminen on harhaa. Kirkon dogmaatikot ovat tehneet opista kultaisen patsaan, jota mustasukkaisena kumartavat ja vartioivat. Heidän oppinsa on ympyrä, josta ei saa otetta. Siinä ei ole säröä, johon ihminen voisi tarttua. Luther sanoo: 

”Opin siis pitää olla kuin eheä, pyöreä kultakehä, jossa ei ole ainoatakaan halkeamaa; jos tulee pieninkin halkeama, kehä ei enää ole koskematon.”  (Galatalaiskirjeen selitys, s. 586.)

Näin täydellisen aukottomaan systeemiin ei mahdu elämä, ihminen, ei edes kärpänen. Dogmaatikot istuvat tunnustus-epäjumalansa vieressä paljastetut miekat käsissään kuin Jumalan kerubit paratiisin portilla ja iskevät armottomasti, jos joku yrittää päästä sisään ja saastuttaa pyhän opin. 

Kirkko on nyt dogmaatikkopappien hallussa. Älä kuitenkaan ota oppia heistä. Älä erehdy luulemaan, että heillä on Jumalan valtakunnan oven avaimet. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä he tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin, että heitä arvostettaisiin. 

Dogmaatikkopapit istuvat pimeässä kellarissa ja kuvittelevat olevansa valoa täynnä olevassa puutarhassa. Samaan aikaan, kun maailma on tuhoutumassa ja ihmiset hakevat hengen hädässä toivoa ja elämisen mahdollisuutta, dogmaatikot väittelevät aamusta iltaan ja illasta aamuun, millä hetkellä alba puetaan päälle kotikasteella, miten Kristus on läsnä ehtoollisessa. He istuvat tyhjissä kirkoissaan väittelemässä simuljustusetpeccatoreista, inipsafides christusadesteista, soluschristuksista, solafideksistä, solascripturoista, hekumoiden täydellisen oikeaoppisesta messustaan, samalla sulkien armon ja rakkauden valtakunnan ovet ihmisten edestä. He luulevat, että Jumala on heidän opeissaan ja tunnustuksissaan eivätkä käsitä, että palvovat niissä kuollutta, mykkää jumalaa. Opit ja tunnustukset elävät ainoastaan silloin, kun ne murretaan, kun niitä vastaan esitetään protesti. 

Sokeat dogmaatikot eivät mene elämään sisälle eivätkä päästä niitäkään, jotka menisivät. He asettuvat ihmisten yläpuolelle, omistavat kuolleen opin pelkuruutensa ja loukatun ylpeytensä peittääkseen. He opettavat yliopistoissa oikeaoppisuuttaan hankkiakseen edes yhden käännynnäisen, ja kun siinä onnistuvat, tekevät hänestä helvetin oman, kahta vertaa pahemman kuin itse ovat. 

He sanovat: ”Jos toteuttaa oikeudenmukaisuutta ja rakkautta, se ei merkitse mitään, mutta jos uskoo tunnustukseen, pelastuu.” He kuvittelevat, että Jumalan voi laittaa laatikkoon, sulkea kirkkoon, sakramentteihin, tunnustukseen eivätkä tajua, että koko maailma on sakramentti, pyhän välittäjä, tunnustus, Jumalan valtakunnan elävä merkki, joka viittaa ohi itsensä, avautuen ja paljastaen todellisuuden perimmäisen luonteen, armon ja rakkauden. 

Sokeat dogmaatikot kuvittelevat, että esine on tärkeämpi kuin ihminen, kirjain tärkeämpi kuin henki, kuolema tärkeämpi kuin elämä. He sanovat: ”Jos ajaa ihmisoikeuksia, suojelee luontoa ja eläimiä, se ei merkitse mitään pelastuksen kannalta, mutta jos uskoo tunnustukseen, on todellinen kristitty.” Sokeat kuvittelevat, että kirja on tärkeämpi kuin ihminen joka sitä lukee, vaatteet tärkeämpi kuin ihminen joka pukee ne ylleen. Teeskentelijät asettelevat liinaa alttarille viivottimen kanssa, mutta laiminlyövät sen, mikä on tärkeintä: oikeudenmukaisuuden, laupeuden ja uskollisuuden. 

Nuo sokeat oppaat siivilöivät hyttysen mutta nielaisevat hirven. Teeskentelijät puhdistavat kattilansa ja lautasensa ulkopuolelta, mutta eivät kaada riistoa tai hillittömyyttä niistä pois. Sokeat, teeskentelevät dogmaatikot ovat kuin kalkilla valkaistuja hautoja. Ulkopuolelta ne kyllä ovat kauniita, mutta sisältä täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa. Hurskaita ulkonaisesti, mutta sisältä täynnä teeskentelyä ja vääryyttä. Miten he kuvittelevat voivansa välttää Jumalan tuomion?