Vastaukseni Helsingin tuomiokapitulin lausuntopyyntöön pappeudesta

Helsingin hiippakunnan tuomiokapituli käsittelee istunnossaan ke 9.12 minun ja kollegani Árpád Kovácsin tekemää vetoomusta, jossa kehotimme kirkon työntekijöitä ja jäseniä irtisanoutumaan piispojen hengellisestä johtajuudesta, kunnes he tekevät parannuksen ja yksimielisen päätöksen samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä. Lisäksi kapituli pyysi minulta vastauksia pappeuteen ja vanhurskauttamisoppiin liittyviin kysymyksiin. Se vaikuttaa taktiselta vedolta. Teemu Laajasalo, lakimies Ritva Saario ja kapituli ovat kasanneet todistusaineistoa minua vastaan, jotta saisivat selkänojaa minun erottamiseen pappeudesta. Kaiken lisäksi kapituli on kaivanut esiin ö-mapista kolme vuotta vanhan, Irja Askolan aikana saapuneen kantelun. Se on jo mahdollisesti vanhentunut. Joka tapauksessa se vahvistaa vaikutelmaa Laajasalon ja ainakin joidenkin kapitulin jäsenten halukkuudesta päästä minusta eroon. Kysymys kuuluu: onko papilla mahdollisuutta kritisoida kirkon keskeisiä instituutioita: piispuutta, pappeutta, oppia, ilman että hänet erotetaan. Mutta jos tästä erotetaan, niin se on sitten niin. Herran haltuun. Tässä kapitulin kysymykset ja vastaukseni ensimmäiseen, pappeutta koskevaan lausuntopyyntöön:   

 

Tuomiokapituli varaa teille tilaisuuden antaa lausuntonne ja vastineenne alla mainituista asioista.

1) Olette julkisuudessa katsonut, että pappeus tulee ymmärtää ainoastaan työnjakokysymyksenä eikä erityistä papiksi vihkimistä tarvita. Olette myös pyytänyt seurakuntalaisia jakamaan ehtoollista kodeissaan. Tuomiokapituli pyytää vastaustanne siihen, sitoudutteko pappislupauksen edellyttämällä tavalla kirkon tunnustuksen mukaiseen käsitykseen pappisvirasta ja sakramenteista, ja kehotatteko pappisvirassanne myös seurakuntalaisia siihen sitoutumaan.

2) Olette blogikirjoituksessanne katsonut, että kirkon on luovuttava vanhurskauttamisopista. Tuomiokapituli pyytää vastaustanne siihen, sitoudutteko vanhurskauttamisoppiin siten kuin se on tunnustuksessamme sanottu, ja kehotatteko pappisvirassanne myös seurakuntalaisia siihen sitoutumaan.

 

1) Jos haluamme pelastaa kirkon, maallikoiden on noustava esiin. Muutos lähtee aina alhaalta, ruohonjuuritasolta. Nykymuotoinen, työntekijäkeskeinen kirkko tulee päätökseen ennemmin tai myöhemmin. Siksi olen rohkaissut seurakuntalaisia ottamaan suurempaa vastuuta kirkollisessa elämässä. Tehtäväni pappina on varustaa heitä, antaa heille tilaa, kutsua vuorovaikutukseen, ottaa roolia yleisen pappeuden perusteella. 

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkojärjestyksen 1 luvun 1 §:ssä todetaan:

”Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.”

Jumalan sanan valossa arvioituna olen nimenomaan toiminut pappislupauksen ja omantuntoni mukaisesti. Irlannin kirkon piispa ja systemaattisen teologian professori Richard Hansonin (1916-1988) mielestä nykyistä apostoliseen suksessioon perustuvaa pappeutta ei voida perustella Uudella testamentilla. Jeesus muodosti yhteisön, josta muodostui alkukirkko, mutta hän ei perustanut pappeutta vaan kutsui ihmisiä seuraamaan häntä. Kahtatoista lähintä seuraajaansa hän kutsui apostoleiksi, jotka kristinuskon alkuaikoina muodostivat kirkon. Apostoli tarkoittaa lähetettyä. Kun Jeesus välitti seuraajilleen auktoriteettinsa, hän ei antanut niitä papeille vaan koko kirkolle. 

Yksikään apostoleista ei nimittänyt seuraajiaan, ei kättenpäällepanemisen kautta tai muutenkaan. Nykyinen papin virka ei siis perustu Jeesukseen eikä apostoleihin. Papin virkaa ei voi perustella apostolisella suksessiolla eli seuraannolla, joka palautuisi aina opetuslapsiin ja Jeesukseen saakka. Ketju menee poikki heti alussa, tai itse asiassa sitä ei ole koskaan ollutkaan. 

Kaksitoista opetuslasta olivat alkuperäisiä todistajia. Alkuperäisyydessä ei voi olla seuraajia. Heidän todistajuuttaan ei voinut välittää eteenpäin. He olivat eläneet yhdessä Jeesuksen kanssa, nähneet hänet, puhuneet hänen kanssaan, kuunnelleet häntä. Tätä ei voi toistaa. He olivat ensimmäisiä evankeliumin istuttajia ja sen levittämisen alkuunpanijoita. Heidän jälkeensä tulevat saattoivat vain jatkaa sitä kylvämistä, jonka apostolit aloittivat. 

Apostolit eivät siis olleet piispoja tai pappeja tai muutakaan kirkon virkakuntaa. Nykyisen pappeuden sijoittaminen alkukirkkoon on anakronismi eli se on sijoitettu väärään aikakauteen. Pappeuden ja piispuuden perustelu ja pönkittäminen apostolisella jatkumolla alkoi toisella vuosisadalla, vahvistuen merkittävästi 300-luvulla keisari Konstantinuksen aikana, kun kirkosta tuli Rooman valtionuskonto ja jatkuen näihin päiviin asti, kun piispat kättenpäällepanemisen kautta vihkivät pappeja, väittäen edelleen virheellisesti pappeuden periytyvän suoraan Jeesukselta ja alkuperäisiltä apostoleilta. 

Sen sijaan ajatus kaikkien kristittyjen yleisestä pappeudesta erillisen pappeuden sijaan voidaan johtaa Jeesuksesta ja apostoleista. Muodostuvan kirkon itseymmärrykseen kuului, että kristityt kokivat olevansa valittuja ihmisiä, Jumalan pelastuksen julistajia. Sen vuoksi he olivat pyhitettyjä, erotettuja, pyhäksi papistoksi, pyhään tehtävään. Auktoriteetti annettiin orgaaniselle yhteisölle, ei erityiselle pappissäädylle, jossa auktoriteetti asuisi olemuksellisesti. Erityinen pappeus tulee ajatella vain siten, että pappi on yhteisönsä valitsema, jonka auktoriteetti on Jeesuksen yhteisölle antamassa auktoriteetissa. Papin virka ei ole kulkenut omaa itsenäistä linjaansa Kristuksesta ja apostoleista tähän päivään saakka, sillä Jeesus ei tehnyt eroa papiston ja maallikon välille. 

Kirkon autoritaarishierarkkisen valtajärjestelmän purkaminen on tärkeää myös sen vuoksi, että instituution rakenteet ja muoto määrittävät uskon sisältöä. Ne luovat mallia miten uskotaan. Muoto on metafora, kielikuva, joka ohjaa meitä uskossamme. Kirkollinen valtajärjestelmä ylläpitää autoritaarista ja hierarkkista uskoa, luo ja ylläpitää arvojärjestyksiä, eriarvoistavia rajoja, mahdollistaa asioiden, ihmisten, ilmiöiden lokeroimisen. Hierarkkinen kirkko siunaa kaikki muutkin tuhoisat yhteiskunnalliset hierarkiat. Ne pitää riisua, kuten teki Mestarimme, kun hän mursi yhteiskunnan sortavia ja eriarvoistavia rakenteita, kun hän pelasti syntisiä eli yhteisöstä ulossuljettuja, antoi heille täyden ihmisarvon ja sulki heidät takaisin yhteisön jäseniksi. Kirkko isona instituutiona voisi antaa mallia muille miten yhteisöjä rakennetaan ei -hierarkkisesti. 

Kirkko autoritaarishierarkkisena uskomusjärjestelmänä on tuottanut kirkko-instituution, joka on kääntynyt alkuperäisen olemuksensa vastakohdaksi. Se on langennut valtaan, tukenut tuhoisia ideologioita ja hegemonisia valtarakenteita. Se on alistanut kristinuskon vallan ja voiman käsikassaraksi, hegemoniaan ja miehisen ylivallan välineeksi. Kristinuskolla, on perusteltu kolonialismia, imperialismia, orjuutta, luonnon ja eläinten riistoa. Teologi Dorothee Söllen mukaan autoritaarisen uskonnon kuva Jumalasta hallitsijana oli natsismin ja holokaustin mahdollistavan tottelevaisuuden ja alistumisen takana. Saksalaisten kristittyjen oli helppo liittyä Hitlerin kansallissosialistiseen kirkkoon, siihen kuuluvien Jumalan hallintavalta- ja herruuskäsitteiden vuoksi. 

Jos haluamme kristinuskon toimivan maailman pelastamiseksi, meidän on luotava ajatusmalleja ja kuvia Jumalasta ja maailmasta sekä kirkollisista rakenteista, jotka ylläpitävät tunnetta vastavuoroisuudesta ja keskinäisestä riippuvuudesta. Todellisuus on yksi ja jakamaton. Mikään ei ole olemassa yksin itsessään, vaan me olemme keskinäisesti riippuvaisia ja kytköksissä, ihmiset keskenään, orgaaninen ja epäorgaaninen maailma. Olemme erottamattomasti yhteydessä toisiimme pienimmästä atomista koko universumiin. Kristinuskon julistama pelastus koskettaa koko luomakuntaa. Siksi meidän on murrettava hierarkkinen kirkko ja kristinusko ja synnytettävä kokonaisvaltainen näkemys, joka sulkee koko luomakunnan syliinsä. 

Reformaatio on jäänyt kesken. Reformaattorit Martti Luther ja kumppanit horjuttivat piispojen ja pappien valtaa, kasvattivat maallikoiden roolia mm. ottamalla messun kieleksi kansan oman kielen latinan sijaan. Meidän täytyy jatkaa eteenpäin heidän viitoittamallaan tiellä. Lutherin ajatus yleisestä pappeudesta on jäänyt pahasti kesken. Pappeus tulee ymmärtää ainoastaan työnjakokysymyksenä. Erityistä papiksi vihkimistä ei tarvita. Pappeus ei ole sääty, ei luokka, kuten se nimenomaan nyt on, epäraamatullisesti. Kirkossa on puhuttu jo ties kuinka kauan maallikoiden aktivoimisesta, heille tilan antamisesta. Sitä ei tule koskaan tapahtumaan, niin kauan kuin meillä on virkakirkko, niin kauan kun piispoja ja meitä pappeja ei tulla suistamaan jalustoiltaan. Me emme tule koskaan antamaan maallikoille valtaa. Heidän pitää ottaa se. 

Kirkon mureneminen jatkuu, mutta se ei ole välttämättä pahaksi. Kirkon raunioilta voi nousta uusi elämä, uusi ei-hierarkkinen yhteisö, kuin Kristus kuolleista, täynnä henkeä ja voimaa, yhteisö, joka sulkee koko luomakunnan syliinsä. Kirkko voi löytää kadonneen identiteettinsä vain marginaalissa, köyhänä, vallattomana. Kirkko, uudenlaisena, ei-hierarkkisena yhteisönä, voi löytää todellisen identiteettinsä vapauttavan evankeliumin julistajana ja todeksi eläjänä. 

 

26 kommenttia

  • Markku Hirn sanoo:

    Puutun ainoastaan Sadinmaan ehdottamaan seurakuntamalliin. Hän ehdottaa että laitoskirkosta siirrytään vapaakirkojen tapaiseen organisaatioon , sellaiseen joka on mahdollisimman lähellä alkuseurakuntaa. Hän ei tunne itseään syylliseksi häneen kohdistuneisiin syytöksiin , vaan hän ottaa syyttäjän roolin itselleen. Hänen syytöksensä laitoskirkkoa kohtaan on sen kaukaisuus alkukirkosta. Tässä hän on hyvässä kirkkohistoriallisessa seurassa.

    Idea alkukirkon tapaisesta seurakunnasta on inspiroinut tuhansia ja tuhansia vapaakirkko seurakuntia, sellaisia jotka tällä hetkellä ovat suurin leviävä kristinuskon seurakuntamuoto. Se inspiroi myöskin perinteellisiä herätysliikkeitä.

    Samalla tavalla hän hyökkää dogmaattista opinmuodostusta vastaan. Katsoen sen olevan esteenä maalikko – ja hengenjohtoisen seurakunnan syntymiselle.

    Sadinmaa on oikeassa kaikessa siinä mitä hän sanoo hänen omista lähtökohdistaan katsoen. Ongelma on siinä ,että voiko tällä lailla ajatteleva toimia järjestäytyneessä laitoskirkossa? On päivän selvää että ev lut kirkko ei voi romuttaa organisatiotaan ja siirtyä karismaattisesti johdettuun seurakunta muotoon.

    Onko tällaisten ajatusten levittäminen kirkolle vaarallista vaiko hedelmällistä ,on kysymys jolle suomalaisessa kirkkohistoriassa on esimerkkejä.

    Kun perinteelliset herätysliikkeet syntyivät ,niin ne olivat protestiliikkeitä laitoskirkkoa kohtaan. Heidän seurakulttuurinsa alkoi elää rinnakkaiselämää kirkon kanssa. Aluksi kirkolla oli vaikeuksia niiden suhteen ja kävi niiden kimppuun , mutta pitkän päälle juuri herätysliikkeiden riveistä nousi papiston enemmistö. Nyt ne ovat olennainen osa Suomen Kirkkoa vaikka niillä onkin omat oarganisationsa.

    En usko sitä ,että Sadinmaan parannussaarna saa aikaan kansanliikettä herätysliikkeiden tapaan. Syynä on se että hän ainoastaan kritisoi kirkon toiminnan mutoja , mutta että hänellä ei ole sellaista hengellistä sanomaa joka saisi ihmisiä kerääntymään yhteen .

    Mielestäni olisi hyvä jos kirkko sietäisi tällaista huutavan ääntä erämaassa ja yrittäisi kohdata hänen kritiikkiään sen sijan että vaistovaraisesti yrittäisi päästä eroon siitä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jukka Kivimäki sanoo:

      Kai Sadinmaan kirjoituksen ja kommenttisi Markku Hirn luettuani jäin pohtimaan, kumpi olisi evankeliumin sanomalle ja Kai Sadinmaalle itselle parempi ratkaisu, se että hänet sidotaan vaiko se että hänet vapautetaan.

      Jotenkin kallistun vapautuksen kannalle, vaikka hän ei sitä itse pyydä. Silloin hänellä olisi vapaus jatkaa omalla sarallaan ilman ev.lut. kirkon pappisviran iestä hartioillaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    On kiinnostavaa seurattavaa, tuo miten kirkko on täysin pulassa. Monet aiemmat virasta erottamiset laittaa pohtimaan, sitä oliko ne oikeutettuja, jos hän voi painvirassa jatkaa. Toisaalta Kai taistelee pappeutta vastaan ja toisaalta hänen sanomallaan on merkitystä ainoastaan kirkon pappina. Kai jättää sivuun kokonaan kirkon järjestyksen, jossa on oltava tietty hierakia, jotta toimintaa voi johtaa. Paljon Kain asiassa on ihan oikeaa kritiikkiä, mutta hän ei tuo esiin rakentavia vaihtoehtoja, joihin voisimme yhdessä pyrkiä ja niihin kirkkoa hajottamatta yhdessä siirtyä. Jos kirkon organisaatio purettaisiin ja pappeus lakkautettaisiin niin kirkkoa ei enää olisi. Mitään ei jäisi jäljelle.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      “Kai jättää sivuun kokonaan kirkon järjestyksen, jossa on oltava tietty hierakia, jotta toimintaa voi johtaa.” Järjestelmä edellyttää joidenkin valtasuhteiden määrittelemistä. Kysymys lienee siitä, sidotaanko valta henkilöön itseensä vai hänen asemaansa järjestelmässä. Vihkimykseen perustuva pappeus antaa jonkinlaisen vallan – ainakin arvovallan – sellaisellekin papille, jolla ei ole mitään asemaa kirkon järjestelmän osana. Toisaalta se jättää vastaavan arvovallan maallikoiden ulottumattomin. Tätä Kai Sadinmaa nähdäkseni vastustaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kai Sadinmaa sanoo:

      Pekka Veli Pesonen, miten oikein luet vastaukseni? Sanonko jossain että pappeus pitää lakkauttaa?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jukka Kivimäki sanoo:

      Kai Sadinmaan kirjoitit: “Pappeus tulee ymmärtää ainoastaan työnjakokysymyksenä. Erityistä papiksi vihkimistä ei tarvita.” Turha tästä on saivarrella Kirkkolain 5 luvun 1 § 1 momentissa todetaan: “Evankeliumin julistamista ja sakramenttien jakamista varten kirkossa on pappisvirka, joka saadaan papiksi vihkimisessä.”

      Olet kuitenkin itse juuri tuossa vihkimysvirassa ja ilmeisesti pidät siitä kynsin hampain kiinni. sen sijaan että jatkaisit toimintaasi ns. yleiseen pappeuteen pohjautuen.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Sitten ollaan kai samaa mieltä siitä, että papin kuuluu olla erityisesti mahdollistaja. Olen kovasti ihmetellyt juuri tuota, että seurakuntalaisilla on yleensä hyvin rajalliset mahdollisuudet osallistua kirkon hengelliseen toimintaan. Seurakuntalaisille annetut tehtävät on yleensä jotain avustamista asioissa , joita viranhaltijat muutenkin voisivat itse aivan hyvin hoitaa. Tämmöinen osallistuminen ei tuo mitään muuta lisäarvoa, kuin osallistumisen ilon. En itse osaa edes sellaisista tehtävistä iloita. Ilokseni olen seurakunnassa, jossa pyritään jo toimimaan toisin.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari Paukkunen sanoo:

    Luterilaisesta kirkosta erotetut papit, (Lähetyshiippakunnassa nykyään, sekä yksi tästä ajasta kuoleman kautta poistunut) joutuivat Kain lailla vastaamaan piispalle. Nämä papit vetosivat luterilaisen kirkon tunnustukseen ja oppiin puolustaessaan itseään ja pappislupaustaan tuomiokapitulin ja piispan syytöksiä vastaan.

    Kannattaa lukea netistä näiden pappien vastaukset kapituleille.

    Piispallinen kaitsenta on suhteellista kun puhutaan luterilaisen kirkon tunnustuksesta ja kirkon opista.

    Kuka tai mikä tätä hajaannusta hallitsee?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Messu oli alkamassa ja kysyin missä papit luuraa. Edessä istui vain pari tyyppiä meitä vastapäätä. Siinähän ne on sinun edessäsi, oli vastaus. Voikos pappi olla ihan tavallisissa vaatteissa messua suorittamassa ja siten jopa samaistua seurakuntaan?

      Näköjään se kävi aivan hyvin. Silti en havainnut näiden pappien arvostuksen olleen yhtään vähäisempää seurakunnan keskellä, kuin täälläkään. Pikemminkin päinvastoin. Heitä arvostettiin ehkä jopa enemmän. Sen näki seurakuntalaisten asenteesta. Nämä papit olivat suuria johtajia, joiden työalaa oli johtaminen ja mahdollisimman monien tehtävien delegoiminen muille. Heiltä ei odotettu senkaltaisia tehtäviä, kuten sielunhoitoa ym. He saivat rauhassa keskittyä olennaiseen. Asioita ei tarvinnut yrittää hoitaa kiireessä, vaan he saivat mahdollisuuden paneutua tehtäviinsä. Jonain tämänkaltaiseksi toivoisin pappeuden muuntuvan joskus kirkossamme.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Kyllä edelleenkin tarvittaisiin jonkin sortin opettajia. Nyt näiden mahdollisten suut tukitaan sillä mitä on tullut luvanneeksi, tahtoneeksi ja tunnustetuksi. Toki maallikkoudessa on oikeaan katsovia Herramme todistuksen huomaajia ja samalla seuraajia.

    Näin koulunsa käynyt ei voi käyttää tietojansa kaikessa mahdollisuudessa edelliseen katsoen.

    Seurakunnassa tietysti tulisi olla kysymys opetuksesta ja hengellisestä tiennäytöstä.

    Kai Sadinmaan vastaus on hyvä kun ei vielä parempi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Väisänen sanoo:

    Vanhurskauttamisasiaa blogisti ei vastauksessaan avannut enempää mutta on sitä itsekin tullut katsottua: Taustana on Lutherin ripin malli minkä katumuksen sisältö on oikeasta Uskosta syntynyt synnintunto.

    Vaivahan tässä on päästetyn asian kestävyys kuin pysyvyys ajan kanssa muutoksessa seuraavaan epäuskon hetkeen saakka kun inhimillisesti Ihminen usein on sivuuttanut Ihmisarvoisen katumuksen ja syyllisyyden prosessin.

    No, oikeamielistyykö vaikko vanhurskautuuko Ihminen sanojen eri tavalla kirjoittamisella.

    Oikeamielinen sana hyvin johdattaa meidät prosessiin muutoksessa mihin täytyy sisältyä aito katumus ja syyllisyyden huomaaminen jotta parantuminen olisi pysyvää.

    Näin paras on kirjoittaa Ihminen vanhurskautuu, tai oikeamielistyy kosketuksessa Jumalaansa mikä tarkoittaa uskossa muutosprosessiin suostumista.

    Kun kirjoitetaan Ihminen vanhurskautetaan on asia epäselvästi ilmaistu oikean uskonkin kautta koska parantuminen oikeamielistyneeksi on joltinen prosessi ja harvoin hetken hujaus vaikkakin sitten saadusta Oikeasta Uskosta, ja edellinen Armosta.

    Vanhurskautetuksi tulemisen mahdollisuus lupauksissa Oikean Uskon hedelmissä omistamisessa sallittuna lahjana kirkon opetuksessa tarvitsee vielä huomion saarnan tai puheen tähän johdattavassa kehyksessä.

    Puuttuva palanen on synnistä muistuttaminen perisynnin seurauksena mitä ilman emme voi tai saa elää päivän töissä, ajatuksissa, tai vaikkapa kirjoittaessa.

    Synnistä muistuttaminen sopii hyvin Armon asiaan kun meille kerrotaan Kristuksen tähden saavamme kaikki synnit uskoessamme anteeksi, ja näin olevan vanhurskauttamisen tiellä vaikkakin sitä emme tiedä lähtömmekään jälkeen.

    Mitään kausaalista yhteyttä enTheos mielessä synnillä, vielä perisyntiin sidottuna johdannaisena, ei pitäisi olla parannuksen asiassa jokaisen Ihmisen elämässä sen tarpeen huomatessaan muuten kuin alkaa käyttäytyä paremmin niin töissä kuin muutenkin mutta kirkon opetus ei symmetrisoi arkea vaan puhuu liikaa sen yläpuolelle asemoidusta hengellisestä totuusnäystä.

    Uskon hedelmät ovat tosia samaten kuin nopeat Uskoontulemisen kokemukset. Kuitenkin Ihmisellä elämisen lainalaisuudet saaduissa Jumalan lahjoissa tuottavat samanlaista parantumista synnistä olkoon se hyvinkin erilaista Ihmisen suostuessa prosessiin parantumisessaan.

    Näin kysymys vanhurskautetuksi tulemisesta ymmärtämisessä vaikko oikeamielistymisprosessiin tulemisesta suostumisessa on tärkeä kysymys kirkon jäsenille.

    Tiedä sitten Kai Sadinmaan ajatuksia.

    Kuitenkin Jumalan suurten lahjojen mitätöinti Luomisen kahdeksannen päivän silloin Ihmisen anomalian erijatkuvuudessa perisyntinä on Kirkolta kardinaalivirhe.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kai Sadinmaa sanoo:

      Pekka, vanhurskauttamisoppi tulee omana blogitekstinä myöhemmin. Olen siitä kyllä jo aiemmin kirjoittanut: https://www.kotimaa.fi/blogit/kirkon-on-luovuttava-vanhurskauttamisopista/

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Tämä olikin hyvä, ja olen varmastikin sen aiemmin nähnyt.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Kyllähän tässä tavalla samasta asiasta kirjoitetaan, otatte vain laajemman spektrin vaivoissa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Sillä perusteella vanhurskauttamisopin hylkääminen, että ihmiset ei sitä ymmärrä on sama asia, jos hylkäämme Jumalan samasta syystä. Vanhurskauttamisoppi kun pyrkii kuvaa juuri Jumalan sitä ominaisuutta, jota ihmisen on vaikeinta käsittää. Eli miten Jumala suuressa pyhyydessään voi rakastaa syntikurjuudessaan elävää ihmisraukkaa. Jopa kuolemaan tämän puolesta mitä hirveimmällä tavalla. Kuitenkin samalla tietäen, että kaiken sen kidutuksen keskellä hänellä oli koko ajan mahdollisuus ilmaista oma todellinen valtasuuruutensa. Ei, kyllä se menee yli jokaisen ihmisen ymmärryksen yli. Jos yritämme tehdä Jumalasta ja vanhurskauttamisopista ymmärrettävän , niin silloin emme ymmärrä mistä niissä oikeasti on kyse.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Mielestänne Jeesuksen sanoilla, kyseisen Ihmisen huomioimisella, ja Jeesuksen rakkauden osoituksella vaivasta kärsivää kohtaan ei ollut merkitystä kun Jeesus lisäksi kehotti vastaisuudessa katsomaan paremmin. Tähän Jeesus uskoi kyseisen Ihmisen kohdalla.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Vanhurskauttamisopin pitää nimenomaan tulla ymmärrettäväksi.

      Tässä ajassa meilla ei Jeesusta ole näyttämässä esimerkkiä Ihmisen sisintänsä huomaamiseen. Siksi meidän tulee haluta huomata ja ymmärtää ajanpaikkamme mahdollisuudet Itseämme koskien parannuksen tekemiseen elämässämme.

      Kun tämän haluamme ylentää Itsemme ulkopuolelle on asia vastuumme pakoilemista, ja Jumalahan lupaustensa mukaan siunaa hyvätahtoiset aikeemme.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    ”Vanhurskauttamisopin pitää nimenomaan tulla ymmärrettäväksi.” (Pekka Väisänen)

    Juuri näin, mutta samaan aikaan pitää ymmärtää, ettei sitä kaikista teologisista pohdinnoista huolimatta voida ymmärtää, jos Jumalan Sanaa yritetään muuttaa, jotta se voitaisiin ymmärtää.

    Armo on ihmiselle mahdoton käsite, koska itse elämä opettaa toista, eli ”sisä saa mitä tilaa”, jota voisi myös syyn ja seurauksen laiksi kutsua. Elämää ja oppia ei pidä sekoittaa. Vanhurskauttaminen on Paavalilla niin selkeästi ilmaistu, ettei sitä voi kukaan sen paremmin kertoa, jos sitä ei hänen kirjeistään ymmärrä, niin siihen ei pysty kukaan muukaan. Luther pääsi lähelle ja oivalsi, mistä Paavali kirjoitti ja sen jälkeen koko sen aikainen maailma meni sekaisin, eikä Luther halunnut Kirkkoa halkaista, vaan sen teki Jumalan Sana. Miksi uskonpuhdistus oli niin iso juttu? Tuota kannattaa tutkia ahkerasti, niin saattaa oppi vanhurskauttamisesta myöskin avautua.

    ”Mitä me siis sanomme esi-isämme Aabrahamin saavuttaneen lihan mukaan? Sillä jos Aabraham on teoista vanhurskautettu, on hänellä kerskaamista, mutta ei Jumalan edessä. Sillä mitä Raamattu sanoo? “Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”. Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi; niinkuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja: “Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt! Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä!” Room.4:1-8

    Kyse on jumalattoman vanhurskauttamisesta, ei hurskaan vanhurskauttamisesta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Samuel Kettunen sanoo:

      Voimme siis todeta, että luterilaisella kirkolla on tässä ainutlaatuinen aarre. Jos se hylätään, menee kaikki muukin. Tämän toi hyvin esille Luther. Paine tosin siihen on ollut aina kova, “luterilaiset” sai maksaa siitä aikanaan jopa hengellään Paavin kirkon ja saman mielisen maailman taholta. Mikä on tässä ajassa se yhdistävä tekijä, sitä kukin voi kaikesta päätellä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kosti Vasumäki sanoo:

      Kuten Ismo toteaa, “se on Jumalan teko, että me uskomme Kristukseen”. Se, että me olemme uskosta vanhurskaaksi tulleet ilman tekoja, tämä lahjavanhurskaus pitää painua meidän päästämme sydämeen, sillä eihän se muutoin meitä auta. Emme tule autuaiksi “naapurin uskolla,” emmekä pelkällä pään tiedolla. Paavalihan toteaa: Vai ettekö tunne itseänne, että Jeesus Kristus on teissä? Ellei, niin ette kestä koetusta (2Kor13).” Eikö usko ollut sikäli individualistinen myös Paavalilla. Kristus hänessä.

      Paavali sai myös Jumalan armosta ristin nauloineen, jotka Kristus tuo myös meille uskon myötä astuessaan sydämeemme ja jokaiselle tarpeen mukaan. Ristin, jota me emme kukaan syntisen luontomme johdosta tahdo vapaaehtoisesti kantaa. Risti, ahdistus, kärsimys, mutta kätkeytyneenä uskossa Jumalan salattu viisaus. Risti ja kiitos! Ahdistuksissa vähitellen opittu ja uudestaan joudumme aina tätä opettelemaan, eikä valmista tule yhtä vähän kuin se, että tulisimme synnittömiksi.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kosti Vasumäki sanoo:

      …nyt tuli eri paikkaan, johon tarkoitin. Siirrän toiseen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    No miten kaima ymmärrät sen, että samaan aikaan kun olet jumalaton ja syntinen, olet myös pyhä ja vanhurskas?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Varmaankin teoriassa tuon omaksuminen on helppoa, mutta entä käytäntö? Järjellä on mahdoton käsittää sitä ristiriitaa, että omassa sisimmässä näkee ja kokee päinvastaista jatkuvasti. Kaikenlaista sellaista, josta kuuluisi tulla hyljätyksi. Eli tietää varsin hyvin olevansa suuri syntinen. Silti on kuitenkin samaan aikaan todellisesti pyhä ja puhdas ja omistaa sen Vanhurskauden , joka Jeesuksella on. Minulla ainakin on jatkuva kamppailu oman heikon uskoni kanssa tuon omaksumisessa. Järki ei siinä ole pysynyt pitkään aikaan mukana.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Virta sanoo:

    Kaksi kysymystä, joihin voi vastata kyllä tai ei. Jos vastaa kyllä, niin asia on sillä selvä. Jos vastaa ei, niin voi perustaa oman kirkon. Nyt ei vastattu ollenkaan. Jos kapituli hyväksyy nämä kyllä-vastauksiksi ja sitoutumiseksi kirkon tunnustukseen, niin Helsinkiin voi perustaa uuden kirkon.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Näyttää siltä, että papin virka-asema on hyvin suojattu, joten pappi ei kovin helpolla pappeuttaan menetä. Riittää kun pitää itsensä pykälä viidakossa itsensä kuivilla, niin on mahdollista jatkaa kirkon arvojen vastaista toimintaa rauhassa. Jopa tehdä sitä kirkon nimissä ja valtuuttamana.

    Ilmoita asiaton kommentti