Vastapiispa

b2ap3_thumbnail_VastaPaavi.jpgLucian Pulvermacher (kuvassa), eli hänen paaviutensa Pius XIII, oli mielenkiintoinen hahmo. Hänen paavikautensa kesti vuodesta 1998 hänen kuolemaansa (2009) saakka.

(Ihmisethän varsin yleisesti luulevat, että herrat Wojtyla ja Ratzinger olisivat tuohon aikaan ollut paaviuden ruumiillistumia, mutta oikeaoppiset katoliset tietävät kyllä, että katolisen kirkon oma "naispappeuspäätös" eli Vatikaanin 2. konsiili ajoi katolisen kirkon heresian tielle hyläten puhtaan opin ja tradition. Katolinen kirkko on siis sedevacantistien mukaan väärä kirkko, vaikka sen pitäisi kantaa oikeaa oppia ja evankeliumia, ja Vatikaanissa istuva "paavi" ei voi siten olla katolisen kirkon hengellinen johtaja. )

Pius XIII, alkujaan sen suuremman katolisen kirkon pappi, on sääntökuntataustaltaan kapusiini, joka on ironisella tavalla erittäin sopivaa, sillä kapusiinisääntökunta on aikanaan 1500-luvulla syntynyt sellaisten fransiskaanien toimesta, joiden mielestä Franciscuksen säännöstöä on syytä noudattaa tarkemmin kuin fransiskaanit tekivät. Sopivuus siis tulee tietenkin siitä, että nykyinen Vatikaanissa istuva, hereettisen kirkon paavi on ottanut paavinimekseen Franciscus. Harmillista, ettei Pius XIII elänyt nähdäkseen tätä ironiaa itse.

Railojen sulkeutuminen ei onneksi kuitenkaan ole kirkkohistorialle vieras asia. Hippolytus Roomalainen syytti aikanaan Pietarin seuraajia Zephyrinusta ja Calixtus ensimmäistä monarkianistisestä harhaopista, jonka mukaan Jumala itse tuli Kristuksena ihmiseksi. Olisihan se toki harha ajatella, että Jumala olisi vedetty alas ihmisten intohimojen ja kiusausten maailmaan, joten onkin järkevää perustaa oma paavius. Tämä skisma sai loppunsa jo ennen Hippolytuksen kuolemaa. Kuolema sinänsä oli traaginen, hän oli vainojen uhri yhdessä paavi Pontianuksen kanssa. Skismaatikko palasi kuitenkin kirkon helmaan.

Saas  nähdä, miten käy vastapiispan Suomessa. Risto Soramies on valittu piispaksi kirkon sisälle. Samalla kirkon sanotaan kantavan väärän kirkon tuntomerkkejä. Tilanne muistuttaa melkoisesti herra Lucian Pulvermacherin vastaavaa, joskin pikkuisen eri mittakaavassa, siis sillä tavalla katsoen että Pulvermacherin "emäkirkko" on pikkuisen isompi kuin tämä Suomen siion. Yhteneväisyyksiä on kuitenkin paljon. Soramies ja Pulvermacher ovat molemmat pappismiehiä (josta muuten syntyy mielenkiintoinen tilanne, tällä hetkellähän teknisesti piispa on piispan kaitsijana, kun Soramies ei tämän kirjoitushetkellä ole menettänyt pappisoikeuksiaan) ja kumpikin katsoo "emäkirkon" olevan heresian tiellä (naispappeuspäätös lie kai tosiaan sitten meidän lutkujen oma 2. konsiili).

Toivon että tämä Suomen toinen vastapiispa elämänsä aikana näkee skisman poistuvan. Tai idealisti minussa toivoo sitä. Skeptikko minussa kuitenkin uskoo, ettei näin tule käymään. Luulen muuten, että lapset ovat idealisteja, mutta myös että heitä ei paljoa tämä hässäkkä liikuta, kun ajan voi käyttää paljon paremminkin, kuten esimerkiksi olemalla kavereiden kaa.

Ja lopuksi olisi hauskaa, jos luterilaiset piispat ottaisivat myös sellaisia juhlavia nimiä.

20 kommenttia

  • Risto Auvinen sanoo:

    Näin se on Pauli – se on taitolaji esiintyä kirkkona olematta kirkko olemalla riittävän lähellä kirkkoa jota ei pidä kirkkona.

    Tulee mieleen Ciceron viisaus: vaikeampaa kuin olla hyveellinen, on näytellä hyveellistä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Martti Vaahtoranta sanoo:

    Tota noin – huomautan tässä, kun kerran minustakin puhutaan, että me ymmärrämme Kirkon jatkuvuuden ensi sijassa Jumalan uskovan kansan ja yhteen kokoontuvan lampaiden lauman jatkumona, joka näkyy Kirkon tuntomerkeisssä.

    Sen tähden meistä ei ole ongelmallista yhtäältä pitää kirkollista valtakoneistoa varsin kauas sen varsinaisesta tehtävästään langenneena järjestelmänä, jonka kanssa meillä ei ole juurikaan mitään positiivista tekemistä, ja toisaalta meitä Lähetyshiippakuntana herttaisessa uskonyhteydessä uskollisten Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenten ja pappien kanssa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Risto Auvinen sanoo:

    Martti Vaahtoranta kirjoitti: ”Me ymmärrämme Kirkon jatkuvuuden ensi sijassa Jumalan uskovan kansan ja yhteen kokoontuvan lampaiden lauman jatkumona, joka näkyy Kirkon tuntomerkeisssä.”

    Tuo on sellainen missourilainen ”punktuaalisen apostolisuuden” määritelmä, jossa seurakunta tuntomerkkeineen tupsahtaa ikään kuin ”tyhjästä” olemassaoloonsa helluntain ihmeestä ammentaen, sen sijaan että seurakunnan elämä ”johdetaan” armon välikappaleiden kautta Pyhän Hengen läsnäolosta apostolisessa ja historiallisessa kirkossa.

    Armonvälikappaleiden käytöstä kirkon apostolisen ja historiallisen jatkumon ulkopuolella ei ole koskaan seurannut mitään hyvää. En usko, että hyvää koituu tässä lähetyshiippakunnan tapauksessakaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Martti Vaahtoranta sanoo:

    Risto Auvinen,

    harjoitat ”eisegeesiä” eli luet teologiaani sisälle asioita, joita en ole sanonut ja joita en ole edes ajatellut sanoa.

    Se ”uskova seurakunta”, josta puhun ”jatkumona”, ei suinkaan – ei tietenkään – ole mikään punktuaalinen ”sanatapahtuman ajaton ja paikaton aktualisaatio”, vaan näkyvän kansan historiallista vaellusta juuri noita ulkonaisia armonvälineitä Herralta Kirkon kautta saadun viran hoidossa ja uskovien kaikkinaisessa huolenpidossa käyttäen.

    Tätä olemme yrittäneet kerta toisensa jälkeen sanoa – että olemme, elämme, uskomme ja toimimme siinä pelastushistoriallisessa jatkumossa, jossa jo joskus kauan sitten puhuttiin ”lähetyshiippakunnasta”. Selvittänet, koska ja missä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pauli Lindeberg sanoo:

    Kyllä tässä apostolisen jatkumon asiassa minusta on keskeistä juuri se, että Lähetyshiippakunta perustetaan ”kirkon sisälle”, sillä näin voidaan ajatella että se nimenomaan on osa jatkumoa, eikä joku ulkoapäin huuteleva porukka. Samanlaista ajattelua on Pulvermacherin ym. porukassa, sedevacantismissa. Lähetyshiippakunnassa vain on konkreettisemmin läsnä se ajatus, että se on se linnake joka säilyy, kun tämä ”kirkollinen valtakoneisto”, Suomen Vatikaani, murenee omaan mahdottomuuteensa. Tuhkasta nousee Feeniks, tai Kari Peitsamon sanoin vedestä nousee kasvi. Samalla, koska Säätiössä on varjeltu muodollisesti apostolista jatkumoa siten, että sen ensimmäiset papit olivat (ja toistaiseksi ovat) saaneet vihkimyksensä ev.lut. piispoilta, ja siten voidaan sanoa, että kyseessä on sama jatkumo, ja käytetään samoja armonvälineitä ja tunnusmerkkejä, joskin Lähetyshiippakunnan näkemyksen mukaan oikein.

    Minusta siinä on reilusti kikkailun makua, mutta se on vain minun mielipiteeni. Ja saman henkilön mielipide on myös se, että Lähetyshiippakunnassa ei varsinaisesti harmitella sitä, että ev.lut. kirkko on ajettu tilanteeseen, jossa se joutuu ottamaan kantaa ja todennäköisesti myös toimimaan suhteessa vihmimiensä pappien toimintaan eri piispan ja hiippakunnan piirissä. Siitä seuraa mahdollisuus päästä käyttämään sellaisia taikasanoja kuin ”luopumus”, ”ajojahti”, ”todelliset kristityt” ja ”vaino”. Kaikki ovat jo olleetkin esillä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Risto Auvinen sanoo:

    ”Minusta siinä on reilusti kikkailun makua, mutta se on vain minun mielipiteeni.”

    Eikä vain kikkailua, vaan myös jonkinlaista viekkautta. Se on minun mielipiteeni.

    Henkilöseurakuntien rakentaminen ei ole koskaan tapahtunut sen kirkon mandaatilla tai siunauksella, josta lähetyshiippakunta haluaa apostolisuutensa näennäisesti derivoida. Mielestäni on virheellistä sanoa, että lähetyshiippakunta olisi syntynyt ”kirkon sisälle”.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pauli Lindeberg sanoo:

    No on se minustakin jollain tapaa virheellistä, mutta on siinä sellainenkin näkökulma että Lähetyshiippakunnan seurakunnat ova lähtöisin pappivetoisista jumalanpalvelusyhteisöistä, joista ensimmäiset on kyllä muodostettu kirkkomme siunauksella. Piispa Rimpiläinen vihki Juhana Pohjolan siihen työhön. Sitten tätä apostolista jatkumoa haetaan sitäkin kautta, kun Walter Obare kävi vihkimässä ensin Arne Olssonin ja sitten Matti Väisäsen piispoiksi. Sittemminhän kävi niin, siis Olssonin vihkimyksen jälkeen, että 2005 Luterilainen Maailmanliitto erotti Obaren johtotehtävästä joka hänellä LML:ssä oli, ja perään vuonna 2006 Missouri-synodi nimesi Obaren kunniatohtoriksi (Doctor of Divinity, honoris causa). Aikamoinen sattuma että osuivat tuolla tavalla peräkkäin nuo asiat.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pauli Lindeberg sanoo:

    On muuten olemassa sellainenkin kuin Standerbarmin rovastikunta (en ole aivan varma onko sanan ”prosti” tai eng. ”deanery” käännös rovastikunta vai vaikkapa dekaanikunta), joka on irtaantunut Norjan kirkosta mutta katsoo olevansa se ”oikea” Norjan kirkon tradition jatkaja. Aika hauskaa että sen piispa Börre Knudsen oli myös mukana vihkimässä Arne Olssonia. Näin se traditio siirtyy.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juha Kajander sanoo:

    Armonvälikappaleiden käytöstä kirkon apostolisen ja historiallisen jatkumon ulkopuolella ei ole koskaan seurannut mitään hyvää.

    Ai jaaha. Ja ketkä sitten edustavat sitä apostolista ja historiallista jatkumoa?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Martti Vaahtoranta sanoo:

    ”Ja ketkä sitten edustavat sitä apostolista ja historiallista jatkumoa?”

    Ne, jotka opettavat, niin kuin apostolit opettivat ja uskovat, niin kuin vanha Kirkko uskoi. Ne, jotka pitäytyvät Raamatussa.

    Ilmoita asiaton kommentti