Vastaan ottavaa eli reseptiivistä ekumeniaa

Olin marraskuussa Uppsalassa symposiumissa, jossa pohdittiin yhden ekumeenisen liikkeen keskeisen pioneerin, arkkipiispa Nathan Söderblomin antia nykypäivän kirko(i)lle. Tohtoriopiskelija Sara Gehlin puhui Söderlomista ja nykyisin aika suosituksi tulleesta ”reseptiivisestä ekumeniasta” eli "vastaan ottavasta ekumeniasta", jonka peruskysymys on, mitä voimme oppia toisilta kirkoilta ja kristillisiltä perinteiltä. Ykseys ei Gehlinin mukaan ole muodissa ja se sekoitetaan helposti yhdenmukaisuuteen. Maailman kristillisyyden moniääninen kuoro on silti yhä tavoitteena. Mikä on toiminnan rooli kirkkojen ykseyden edistämisessä? Tämä ajankohtainen kysymys pohditutti myös ekumeenisen liikkeen pioneereja. Mitä on reseptiivinen ekumenia? Roomalaiskatolisessa teologiassa termi on ollut muodissa jo toistakymmentä vuotta. Se johtaa meidät hengellisyyteen, ”hengelliseen ekumeniaan” (spiritual ecumenism), NS:n ekumeenisen näyn ytimeen.

Vastaan ottavan (reseptiivisen) ekumenian vahvuus on sen yksinkertaisuudessa. Kysymys ei siis ole ylpeästi siitä, mitä muut voivat oppia meiltä vaan nöyrästi se, mitä me voimme oppia toisista kristillisistä traditioista. Oppiminen on ensisijaista opettamiseen nähden. Kyse on nöyrästä oppimisprosessista, perustavasta haasteesta uskovalle. Pääpaino ei ole kirkon ulospäin suuntautuvassa näyssä vaan voimien hakemisesta sisältä päin: Johannes Paavali II:n kutsu ekumeniaan sydänten muutoksen kautta. Katolisen Paul Murrayn mukaan korjaavassa ekumeenisessa oppimisessa sydän onkin tärkeämpi kuin sydän kuin pää.

Hengellisyys oli keskeistä myös NS:lle ekumeenisessa ajattelussa: kristillinen elämä ilmenee ja ulottuu kristillisten instituutioiden tuolle puolen. Kristinuskon perusta on hänelle persoonallinen valinta seurata Kristusta. Kirkon ruumiin ja sielun välillä on jännite, jossa NS kehittää teologiansa.

Reseptiivinen ekumenia tuo tähän puoleen Nathan Söderblomin ajattelua korjausliikkeen: se ei aseta instituutiota ja hengellisyyttä vastakkain. Se ei toteudu riippumatta rakenteista vaan niiden sisällä. Sydänten kääntyminen sisältää potentiaalin muuttaa koko kirkon kokonaisuus. Hengellisyys on kirkolle kokonaisuutena kuuluva lähtökohta. Puhe ”ekumeenisesta talvesta” on kestänyt jo varsin pitkään. Kysymys kuuluukin, onko sovitettu erilaisuus enin, mitä voimme toivoa? Murrayn mukaan sovitettu erilaisuus ilman rakenteellista ykseyttä ei voi koskaan toteutua. Tämän ovat huomanneet myös mm. Euroopan protestantit, jotka pohtivat oman rakenteensa tiivistämistä, jotta voisivat olla uskottavampi ekumeeninen keskustelukumppani uusien partnerien kanssa.

Onko rakenteellinen ykseys sitten NS:n näkemyksen vastainen? "Evankelinen katolisuus" on hänelle uskonnollisen vapauden malli, ekumeeninen tila, jossa kaikki tunnustukset voisivat elää vapauden ilmapiirissä ilman tunnustuksellista yksimuotoisuutta. Tietämys toisista traditioista syventää tietämys omasta traditiosta. Kyse on kristinuskon hengellisestä rikkaudesta ammentamisesta. Tässä mielessä NS:n ajattelua voitaisiin siis kehittää myös rakenteellisen ykseyden suuntaan, kun otetaan huomioon kirkko-opillinen kehitys, joka korostaa paikalliskirkkoa ehtoollista viettämään, Sanaa kuulemaan ja rukoilemaan kokoontuvana yhteisönä kirkon perusyksikkönä.

Ekumeeninen kehitys, joka on korostanut ekumeenisia organisaatioita kirkkoyhteisöinä on jo edistynyt NS:n federatiivisen ekumeenian tuolle puolen - esimerkkinä Porvoon kirkkoyhteisö ja Luterilainen maailmanliitto - tai myös reformoitu maailmankommuunio - kirkkoyhteisönä. Reseptiivinen, vastaan ottava ekumenia erottaa kolme ekumenian kehitysvaihetta: 1) Life and work, elämän ekumenia, 2) faith and order –liike, totuuden ja dialogin ekumenia, 3) reseptiivinen, vastaan ottava ekumenia – ekumeenisen kentän kokonaisvaltaisuus. NS:n painottama federatiivinen ekumenia on tässä valossa hieman yksipuolista. Toisaalta on myös osuvasti huomautettu, että nämä kaikki vaiheet ovat sisäkkäisiä ja että "vastaan ottava ekumenia" ei tuo keskusteluun sinänsä mitään perustavasti uutta, vaikka painopiste voi olla muuttunut. Kyse on ennen muuta menetelmän valitsemisesta, nöyryydestä ja toisilta oppimisesta.

"Vastaan ottava ekumenia" merkitsee Gehlinin mukaan uusien tapojen löytämistä, jotta ekumeeniset aloitteet eivät kadota voimaansa vaikeuksien keskellä. Painottaessaan hengellisen ulottuvuuden merkitystä se kannustaa itsekriittiseen nöyryyteen ja toisiltamme oppimiseen. Reseptiivisen ekumenian viesti on radikaali: se on ehkä yhtä välttämätön kuin NS:n viesti aikanaan. Kuoro ei ole yksiääninen: kun kaikki pääsevät ääneen, syntyy musiikkia.

Olemme oppineet myös luterilaisina jo varsin paljon toisilta kirkoilta, yhteisestä hengellisestä perinnöstä: ikonit, rukoukset, kirkon universaalisuus, hengellinen ohjaus, uudet tavat tavoittaa ihmisiä, ilo ja into, lämmin yhteisöllisyys ja vieraanvaraisuus, armolahjat, vapaaehtoistyön merkitys, syvällinen teologinen työskentely, liturginen rikkaus ja sanan teologian yhdistyminen hiljaisuuden viljelyyn jne. Pastoreiden FB-ryhmässä on keskusteltu työntekijävaihdon edistämisestä Suomen seurakuntien välillä mutta myös kansainvälisesti. Se on yksi tapa oppia konkreettisesti toisilta. Mm. Porvoon kirkkoyhteisön kirkon ovat meille avoimia tässä suhteessa - luterilaisten kirkkojen lisäksi esimerkiksi Englannin ja Walesin kirkot sekä Skotlannin episkopaalinen kirkko. Toinen tapa on ystävyysseurakunta- ja ystävyyshiippakuntatyön mahdollistamat kontaktit tai teologinen stipendivaihto, jonka mahdollisuuksista saa lisätietoa täältä: http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp?open&cid=Content3B96E6

Kirjoittaja

Tomi Karttunen

Minut vihittiin papiksi v. 1994 ja väittelin v. 2004 Dietrich Bonhoefferin teologiasta. Seurakuntapappivuosien ja lyhyen yliopistoperiodin jälkeen olen vuoden 2008 joulukuusta toiminut teologian ja ekumenian johtavana asiantuntijana Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa. Olen myös systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa sekä dogmatiikan dosentti Helsingin yliopistossa.