Varkaita Helsingin seurakuntayhtymässä?

Helsingin seurakuntayhtymän yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtajan Kaisa Raittilan kolumni ilmestyi tänään (18.1.18) Kotimaan paperiversiossa ja Kotimaa24:ssä. Laitan sen myös liitteeksi tämän tekstin perään,  jotta kokonaisuus pysyy lukijoiden silmissä. Otan kopin muutamasta Kaisan esittämästä ajatuksesta:

KR: Lööpissä on hiippakuntani tuoreen piispan naama. Kallion kirkkoherrana hän on toiminut kohtuullisuuteen velvoittavan matkustussäännön vastaisesti ja ollut huomiota herättävän huolimaton tositteiden säilyttämisessä.

HK: Miksi tätä kohtuuttomuutta ja huolimattomuutta on Kallion seurakunnassa ja seurakuntayhtymässä katsottu läpi sormien? Jos ensimmäinenkään kuititon kuluerä ei olisi mennyt tarkastuksessa läpi, niin viranhaltija olisi aika nopeasti omaa kuvettaan kaivaessaan hoksannut, että hei, tämä peli ei vetele, eihän mulla ole varaa tällaiseen.

Muistan, kun noita First Card-luottokortteja jaettiin seurakunnissa kuin tikkareita ikään. Kenen lienee ollut idea tunkea kyseisiä kortteja leväperäisesti vähän joka kouraan, yhtymän vai kyseisen korttifirman? Itse en huolinut moista  korttia lainkaan. Onneksi sitä ei sentään ollut pakko ottaa vastaan!

Mitä taas Teemu Laajasaloon tulee, niin olen ymmärtänyt, että hänellä ei viime päivinä ole ollut kovinkaan paljon ymmärtäjiä. En minäkään hyväksy tuollaista luottokortin vingutusta, jos asia on niin kuin lehdissä on kirjoitettu. Mutta ymmärtää minä tuota parjattua miestä toden totta tahdon! Mitenkö se on mahdollista? Yksinkertaisesti asettumalla hänen asemaansa, miettimällä, miltä minusta itsestäni tuntuisi tuossa samaisessa tilanteessa. Pahalta tuntuisi, suorastaan viheliäiseltä! Hajoaisin.

KR: Kirkon työntekijät ovat aiheesta ahdistuneita. Väärinkäytösepäilyn varjo osuu myös heihin. Vielä vaikeammalta heistä tuntuu perustella seurakuntalaisille tiukkoja säästöjä, kun johtaja ei ole euroista tarkka.

HK: Väärinkäytösepäilyn varjo osuu aivan varmasti joka ainoaan Helsingin seurakuntayhtymän työntekijään nyt, kun vihjailet, että kirkossa varastetaan työnantajalta useammin aikaa kuin rahaa. Onko tällaista asiaa kenties tutkittu jossakin?

Minulla on hytinä, että hengellisessä työssä olevilla ja työhönsä tosissaan suhtautuvilla työntekijöillä ei juurikaan ole vapaa-ajan ongelmia. Kun tällaisessa työssä kysyy itseltään, että olenko jo tehnyt tarpeeksi, niin sisäinen ruoskija oitis ilmoittaa, että älä unta näe: Eihän tuo riitä alkuunkaan!

Väitän, että riittämättömyyden tunne on kirkon työssä yleisempi olotila kuin ajatus, että ähäkutti, tässä minä nyt vain lorvin firman piikkiin.

Kun aloitin työni Helsingin Vanhankirkon seurakunnassa vuoden 1980 alussa, me papit teimme 6-päiväistä työviikkoa. Kas kummaa, kun silloin viikossa ehti saada jotakin aikaankin. Siirtyminen 5-päiväiseen työviikkoon tuntui vaikealta, sillä lisääntynyt vapaa-aika lyhensi papiston yhteisen arkiaherrusajan kolmesta päivästä yhteen.

Heikko palkka, huonot työajat ja töitä yli voimien. Pelkkä ammatinvalintakysymys, ajattelin nuorena kutsumustietoisena  papin planttuna. Joku kollegoista oli jo tuolloin sitä mieltä, että papin duuni on varsinainen koiranvirka. Well, meillä kuitenkin oli virka. Tänä päivänä nuorilla teologeilla monilla ei ole sitäkään.

KR: …että kirkossa varastetaan enemmän aikaa kuin rahaa.

HK: Joidenkin mielestä aikakin on rahaa. Samasta varastamisen kieltävästä käskystä on kyse. Eikö ole aika tylyä pitää seurakuntien työntekijöitä konnina, niin helposti kuin termit kirkollinen ja rikollinen voivatkin mennä vaikkapa lukihäiriön myötä sekaisin? Eikö niissä käskyissä puhuttu jotakin myös siitä, että lähimmäisestä ei tulisi antaa väärää todistusta?

Toimintakulttuurinmuutos on vienyt paljon aikaa, rahaa ja voimavaroja. Se on merkinnyt monenlaista pelkoa ja epävarmuutta. Jos yhtymässä on varkaita, niin mitäpä tämä muutosruljanssi on parin vuoden aikana mahtanut varastaa ennen muuta työntekijöiltä ja seurakuntalaisilta? Jotakin luovuttamattoman tärkeätä se on tainnut ryövätä myös teiltä muutosurakan keulakuvilta...?

 

Kaisan kolumni kokonaisuudessaan:

https://www.kotimaa.fi/artikkeli/kolumni-kirkossa-varastetaan-tyonantajalta-useammin-aikaa-kuin-rahaa/

9 kommenttia

  • Salme Kaikusalo sanoo:

    Mitä tuo ajan varastaminen tarkoittaa käytännössä? Tarkoittaako se sitä, että kirkon työntekijät lorvailevat työaikana ja toimittavat kenties omia asioitaan tai kertovat tekevänsä etätöitä kotona, mutta tekevät jotain muuta kuin kirkon työtehtäviä?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Minä olen nähnyt jossain työpisteessä aforismin: Jos sinulla ei ole mitään tekemistä, älä tee sitä täällä! Aikavaras tulee työpisteeseen jaaritellen niitä näitä vie huomiostasi ainakin osan ja käsillä olevasta työtehtävästä. Jos jaarittelun lomassa saat jotain tehnyä, niin todennäköisesti joudut kohta tekemään kaiken uudestaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Minun kielikorvani sanoo, että aikavaras ja ajan varastaminen eivät ole yksi ja sama asia. Aikavarkaita ovat erilaiset asiat, kun taas Kaisa Raittilan mainitsema ajan varastaminen on ihmisen omaa toimintaa, rinnastaahan Kaisa kolumnissaan ajan varastamisen rahan varastamiseen (sic!).

    Aikavarkaita ovat vaikkapa tällaiset jutut: http://www.suhdesoppa.fi/itsetuntemus/tunnista-aikavarkaat/

    Minä en myönnä varastaneeni aikaa TYÖNANTAJALTANI, mutta työni takia / varjolla kyllä kaikilta läheisiltäni, ennen muuta perheeltäni. Kun perhe oli kotona, minä en ollut. Olin töissä, sillä käytännöllisesti katsoen seurakuntapappi on naimisissa seurakuntansa kanssa.

    Kun nyt näin eläkkeellä mietin asioita taaksepäin, huomaan, että fiksumpaa olisi ollut asettaa oma perhe etusijalle. Mutta olisinko silloin kestänyt ilkeää puhetta siitä, että tuo pappi ei anna kaikkeaan työssään?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Miten väärin olen voinutkaan lukea Kaisa Raittilan kolumnin, kun hän Kotimaa24:n uutisessa selittää tekstiään:

    ”Raittila painottaa, että kolumnin kärki osoitti luottamushenkilöihin, joita hän itsekin edustaa.

    – Työntekijät eivät voi mitään sille, miten raha talousarviossa jaetaan tai että työntekijöitä on paljon. Haluan siis herätellä meitä luottamushenkilöitä pohtimaan rahankäytön rajoja ja sitä, kuinka isoa työntekijäjoukkoa meillä on varaa ylläpitää.”

    En millään ilveellä tai edes parhaalla tahdollanikaan löydä alkuperäisestä kolumnista riittävän selkeää viittausta luottamushenkilöihin. Kyllä minä luin tekstin niin, että syyttävä sormi osoittaa yhtymän työntekijöitä…

    Mitä mieltä muut lukijat ovat?

    Tallennettakoon Kaisan kootut selityksetkin tähän, niin pysytään tuonnempanakin kärryillä. Tai sitten pudotaan kunnolla rattailta…

    https://www.kotimaa.fi/artikkeli/kaisa-raittila-kolumnistaan-pienten-seurakuntien-ylityollistetyilla-on-oikeus-loukkaantua-sanoistan/

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jari Haukka sanoo:

    Hyvä HK,

    Hienoa että otit asian esiin. Varkaaksi syyttäminen oli aika raju kommentti Kaisa Raittilalta. Ehkä sitä on syytä pohdiskella hieman tarkemmin.

    Aika usein ns. henkisen työntekijällä, siinä missä hengellisellä työläiselläkin, saattaa ajatus livahtaa muuhun kuin työhön. Mieleen saattaa juolahtaa vaikkapa kotona odottavat lumityöt kesken kokouksen, vaikka kokouksen työjärjestys toki määrää mitä saa ajatella työajalla. Syyllistyykö silloin varkauteen? Vai onko kyseessä vain näpistys, jos juolahdus oli lyhyt? Mikä lienee raja tässä. Ehkä työnantajalla voi olla vaikeuksia näytön hankkimiseen ajan anastuksesta.

    Ehkä tulevaisuudessa joku ajatustenlukijalaite panee aikanäpistäjätkin järjestykseen ja takaa työnantajalle yksinoikeuden työläisen aivoihin työajalla.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jari, kirjoitit:”Aika usein ns. henkisen työntekijällä, siinä missä hengellisellä työläiselläkin, saattaa ajatus livahtaa muuhun kuin työhön. Mieleen saattaa juolahtaa vaikkapa kotona odottavat lumityöt kesken kokouksen, vaikka kokouksen työjärjestys toki määrää mitä saa ajatella työajalla.”

    Ajattelulleen on annettava aihetta askarointiin. Jos alitajunnalla ei ole mitään tehtäviä hoidettavanaan, se tietysti vaeltaa aina sinne, missä sillä kulloinkin on mukavinta.

    Minä pyöritin päässäni työhön liittyviä asioita. Esimerkiksi seuraavan sunnuntain saarna muhi mielessäni perjantaihin asti, sitten aloin kirjoitusprosessin. Oli hyvää aikaa kirjoittaa, sillä perjantai oli vapaapäiväni. Eihän puhetyöläiseltä kysytä, milloin hän on tekstin tehnyt. Kuulijat kyllä erottavat heti, onko puheen / saarnan kanssa nähty vaivaa vai onko menty yli sieltä, missä aita on matalin. Eli arvostaako puhuja kuulijoitaan vai hukkaako vain näiden aikaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Papin työ on verrattain samanlainen kuin yliopisto-opettajan, jolla on kokonaistyöaika. Varsinaisia paikallaolotehtäviä yliopiston tiloissa on vähemmän kuin muuta työtä, joka ei näy ulkopuolisille: luentojen, seminaarien valmistelu, opiskelijoiden kirjallisten töiden ohjaus ja tarkastaminen, kokoukset, oman tutkimuksen teko jne. Stubbin mainitsemaa kesälomaakaan ei ole, vaan on velvoitettu työpaikalle milloin vain tarpeen vaatiessa – ja niitähän löytyy.

    Silti on totta, että aikavarkaita esiintyy niin kirkon työntekijöissäkin kuin yliopistossa. Itse seurakuntaneuvoston jumalanpalvelustomikunnan pj:nä ja aiemmin kesäkanslistina törmäsin ikävään tosiasiaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121