Seurakuntien lastenohjaajia koulutettiin pitkin 1900-lukua erilaisin kurssein. 2000-luvun alussa koulutus muuttui 3-vuotiseksi ammatilliseksi perustutkinnoksi. Se antoi kelpoisuuden sekä kuntien varhaiskasvatuksen että seurakuntien lapsityön tehtäviin ja vastasi suurin piirtein sitä, mitä lähihoitajan koulutus, sillä erolla, että kasvatusala siirtyi sosiaali- ja terveysministeriön alaisuudesta opetus- ja kulttuuriministeriön toiminnan alaisuuteen.
2000-luvun lastenohjaajaopinnot sisälsivät runsaasti halukkaille myös seurakunnallisia aineita. Oli 30 oppitunnin mittaisia opintokokonaisuuksia raamattutiedosta, kirkon tunnustuksesta, muista uskonnoista, kirkkovuodesta, hartauksien pitämisestä jne. Niiden varassa seurakuntaan töihin haluava sai eräänlaisen katekumeenin peruskoulutuksen.
Ammatillisen reformin myötä tutkinto uudistui Kasvatus- ja ohjausalan perustutkinnoksi. Siihen tuli kaksi valinnaista opintokokonaisuutta, joista toinen käsittelee varhaiskasvatusta yhteiskunnan varhaiskasvatuksen piirissä (20 opintopistettä) ja toinen toimintaa evankelis-luterilaisen kirkon toimintaympäristössä (25 opintopistettä).
Jälkimmäinen on sisällöllisesti 20 opintopisteen osalta sama kuin edellinen, mutta lisäksi siihen on varattu 5 lisäpistettä seurakunta-asioihin tutustumiseksi. Näiden puitteissa opiskelijan tulisi omaksua itselleen tieto Raamatun keskeisestä sisällöstä, kirkkovuodesta, hartaudesta, luterilaisen kirkon käsityksistä ja muista sellaisista. 5 opintopistettä vastaa noin 2 opintoviikkoa. Siihen sisältyy myös työssäoppimista, anteeksi koulutussopimusjaksoa.
Seurakunnallinen tietous on siis opinnoissa viety minimiin. Mutta itse puhtaasti yhteiskunnallisen varhaiskasvatuksen sinänsä tärkeiden sisältöjen oppimisen osalta sisällöt on rajattu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Tämä on täysin poikkeuksellinen ratkaisu suomalaisessa koulutusmaailmassa.
Yksi ongelma on se, että kun entinen koulutus tarjosi sisällöllisiä tietoja, sen saattoi suorittaa vaikka hindu. Nyt tämä mahdollisuus on suljettu pois opintokokonaisuuden määritelmän perusteella. Asia on ongelmallinen uskontosisältöjä koskevan muissa koulutuksissa torjutun tunnustuksellisuuden näkökulmasta.
Kun edellisen opetussuunnitelman piirissä koulutettiin esimerkiksi ortodokseja, helluntailaisia ja islaminuskoisia tietyt sisällöt opetussuunnitelman muunnoksin mahdollistaen omissa varhaiskasvatuksen yhteisöissään, nykyinen on rajattu vain luterilaisille, tosin ilman mitään asiallista luterilaista tietosisältöä.
On tultu tilanteeseen, jossa seurakuntien lastenohjaajiksi aikovat eivät saa kuin rippeen entisen koulutusjärjestelmän tutkinnon tieto-osista ja opiskelevat käytännössä yleisiä yhteiskunnan sinänsä tarpeellisia varhaiskasvatuksen tietoja, mutta jossa tutkinnonosa on määritelty tunnustuksellisesti ja muita rajaavasti.
Kyseessä on kompromissi, josta olen kuullut Opetushallituksen neuvotteluissa ilmaisemana kantana, että kouluttakoon kirkko itse, jos tarvitsee työntekijöitä ja lukenut edellisen kirkolliskokouksen esittelystä, että asia on oikein hyvässä järjestelyssä. Edellinen kanta on kiinnostava, koska ammatillisen reformin perusteluna esitettiin työelämän tarvetta.
Ammatillisen reformin vaikutuksia ei ole vielä tutkittu. Siitä on julkisuudessa esitetty väitteitä, että se vähensi lähiopetuksen määrää ja heikensi ammatillisen koulutuksen tasovaatimuksia. Nämä ovatkin uskottavia väitteitä sen perusteella, että esimerkiksi Pisa-tuloksissa Suomi on jatkuvasti 2000-luvulla mennyt koulutuksen tasossa alaspäin. Yleensä työelämäpalaute ammatilliselle oppilaitoksille on ollut, että opiskelijoille oppilaitoksen antama taitotaso on heikentynyt. On myös akateemista tutkimustietoa siitä, että koulutuspolitiikan yleinen linjaus oppilaitosfuusioista ei ole ollut taloudellisesti tuottavaa ja lisäksi suuremmat oppilaitokset ovat aiheuttaneet opintoaikojen pidentymisen: https://yle.fi/uutiset/3-12061841
Mainitut ilmiöt eivät luonnollisestikaan ole aivan samaa asiaa koskevia, mutta ilmentävät yleistä kehityssuuntausta, jossa laadullinen kehittäminen merkitsee asiasisältöjen vähentämistä ja jossa koulutustason nosto tarkoittaa sitä, että kohta tohtorintutkinto voidaan ostaa netistä.
Miksiköhän tämä aihe on niin herkullinen, että jatkuvasti on jotain tapetilla?
Lauri Lahtinen:
”Miksiköhän tämä aihe on niin herkullinen, että jatkuvasti on jotain tapetilla?”
Tähän on varmaankin tuhat ja yksi syytä olemassa. Luulisin kuitenkin suurimpien syiden oleva niitä, joista täälläkin on viimeaikoina eniten keskusteltu. Lasten hyväksikäytön salaaminen ja peittely, ehkäisykielto, seurakuntaopin exclusiivisuus (”vain me”), hoitokokoukset, tiukka yhteisökuri, ”höpösynnit”, liikkeen johtamistavat ja -kulttuuri, sulkeutuneisuus. Muutamia mainitakseni.
Lienee siksi niin herkullinen, koska tässä me keskitymme toisten asioiden käsittelyyn eli toimimme ulkokultaisesti. Asian oikeellisuutta ei historiassa eikä nyt mitenkään todista suuri ”huuto”.
Isä meidän rukouksen pyyntö ”päästä meidät pahasta” pitänee ensisijaiseti rukoilla omasta pahuudesta vapautumisen puolesta.
Miksiköhän sinä pyrit väheksymään tätä aihetta, jonka piirissä on henkisesti rikkimenneitä miehiä ja naisia?
Lauri Lahtinen:
“Miksiköhän tämä aihe on niin herkullinen, että jatkuvasti on jotain tapetilla?”
Tähän on varmaankin tuhat ja yksi syytä. Luulisin kuitenkin suurimpien syiden olevan juuri niitä, joista täälläkin on viimevuosina eniten keskusteltu. Lasten hyväksikäytön salaaminen ja peittely, mallikkorippioppi, ehkäisykielto, exclusiivisuus, hoitokokoukset, yhteisökuri, höpösynnit, johtamistavat ja -kulttuuri, sulkeutuneisuus. Muutamia mainitakseni.
Miksi aihe on herkullinen?
Minusta ainakin siksi, että yhden herätysliikkeen osa kuvittelee olevansa ainut oikea seurakunta maan päällä.
Esoteeriset seurakuntaopit ovat lähes aina joutuneet silmätikuiksi, jos eivät muuten niin historian saatossa.
Miten vl-liike on esoteerinen? Eksklusiivinen se kyllä on.
Pitkään hyvin eksklusiivinen piiri muutuu herkästi myös esoteeriseksi ja elämän realiteeteille vieraaksi. Vanhoillislestadiolaisuudessa siihen viittaavia piirteitä ovat: yksittäiset ulkoiset synniksi leimatut asiat (meikkaus, permanentti, tv, kulttuurin vieroksunta), sukulais- ja perherippi, hoitokokoukset, liikkeestä alkunsa saaneet hurmahenkiset lahkot, tulkinta pohjoisesta maasta Pyhän Hengen lepäämispaikkana jne. Näissä kokemus ohittaa historian, Raamatun ohjeet ja terveen järjen.
Ja muuta kummallista Suomessa ei ole?Lapsellista touhua!
Lauri, mikä tässä mielestäsi on lapsellista touhua? Sekö, että jotkut yhteisössä ahdistuvat ja haluavat irtaantua siitä, vaiko se, että joku kokee velvollisuudekseen kirjoittaa siitä?
Lauri Lahtinen:
”Ja muuta kummallista Suomessa ei ole?”
Lauri, maailmassa monta on kummallista asiaa,
se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa. 🙂
Tämä SRK -lestadiolaisuus, jonka yhteydestä irrottautumisesta TL kirjoittaa, on yksi näistä hämmästyttävistä ja kummastuttavista asioista. 🙂
Asia ei ole mikään herkullinen, vaan tosi, tooosi surullinen. Kaikki tämä julkisuus tarkoittaa sitä, että takana on paljon kärsimystä.
Kiitos Topille arvokkaasta teoksesta, joka on toivon mukaan auttamassa vl-liikkeen ihmisiä ja liikkeestä lähteneitä ymmärtämään toisiaan tilanteessa, jossa joku päättää lähteä liikkeestä pois.
Useimmiten liikkeen sisällä irtaantumisen syyksi nähdään yksiselitteisesti syntimaailman houkutukset ja maailmanrakkaus. Itselleni on ollut iso yllätys se, että niin moni liikkeen jättänyt on tehnyt ratkaisunsa ihan muista syistä, enimmäkseen kokemistaan ikävistä kokemuksista liikkeen parissa.
Tuleekohan tämän kirjan suosio olemaan yhtä suuri kuin Rauhalan Taivaslaulu-kirjan? Kuulin juuri, että yhdessä kirjastossa sen kirjan jonotuslistassa on edelleen yli 100 lukijaa ja toisen kirjaston yli 60 lainaajaa. Kirja on saanut myös useita ”palkintoja”.
En minäkään tunne ketään lestadiolaisuudesta irrottautunutta, joka riekkuisi maailman syntibileissä. Kaikki viettävät tavallisen nk kirkkouskovaisen elämää, kasvattaen lapsiaan ja lapsenlapsiaan samassa hengessä.
Yksi yhteinen piirre heillä on se, että aina tavatessa puhe kääntyy lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin ja ahdistukseen seuroissa ja puhutteluissa. Asioita vatvotaan yli kuusikymppisinä. Todella vahva ote liikkeellä ihmiseen, siis nimenomaa liikkeellä ja sen määräyksillä ja tavoilla.
May, jotkut riekkuvatkin, mutta ehkä harvemmat. Se kirkkouskovaisuus taitaa olla omilla irtaantuneilla lapsillani aika passiivista laatua. Lapsiaan haluavat kasvattaa kunnolla, mutta kun elämäntavat ovat muuttuneet, lasten elämäänkin tulee uusia sitältöjä.
Joku irtautunut toimittaja on todennut, ettei vanhoillislestadiolaisuudesta pääse irti koskaan. Sitä kai nämäkin uutiset, blogit ja keskustelut todistavat. Lapsuuskoti ja sen uskonnollisuus kulkevat aina mukana.
Minusta on erittäin tärkeää yrittää säilyttää suku- ja vanhempainrakkaus kaikkien irtaantuneiden ja irtaantumattomien kesken.
Minusta esimerkiksi ihmisen hyväntahtoisuus ei liity tiukasti uskontoon, vaikka uskovaisina syntiä vältetään ja kristillistä rakkautta pideättän tärkeänä.
Minulla on tähän koskettava esimerkki. Minulla on aika tuore diagnoosi vakavasta sairaudesta (jos et ole kuullut ja kiinnostaa, kts. http://sairaanrakaselama.blogspot.fi/ ).
Olen varsinaisen ammattini ohella kuvataitelija. Minulla on ollut kahdella kurssilla opettajana etabloitunut kuvataiteilija, jolla on käsittääkseni äärivasemmistolainen kotitausta ja joka on mielestäni ateisti. Yhden pitkän filosofisen kuluessa omakin vakaumukseni vanhoillislestadiolaisuus tuli esiin. Viime kurssin lopussa olimme muutaman muun kurssilaisen ja henen kanssa tekemässä yhteistaideteoksen erääseen galleriaan Berliinissä ja olin kesällä hänen väitöstilaisuudessaan.
Taiteilija oli äskettäin Facebookin kautta kuullut sairastumisestani ja lähetti oikein kannustavan viestin. Myöhemmin hän lähetti minua oikein syvältä koskettavan ehdotuksen. Hän sanoi, että voisimme mennä yhdessä katsomaan jonkun näyttelyn, jotta saisin muuta ajateltavaa. Voi mitä lähimmäisenrakkautta! Hän tuntuu muutoinkin suhtautuvat ihmisiin asiallisesti – joskin joskus viehättävän poikamaisesti – antamatta heidän henkilökohtaisten vakaumusten vaikuttaa suhteisiin. Todella rehti mies!
Sallittaneen pieni analyysi. Irtautuneita on kahta laatua. Erotettuja ja omsta aloitteesta irtautuneita.
Jokainen aikuinen ihminen tehdessään näin ratkaisevaa toimenpidettä, varmasti harkitsee tarkkaan, mitä siitä seuraa. Jos ei ole harkinnut on todella onneton. Silloin, kun on tultu hoitohommassa erottamisen asteelle, niin sitä on edeltänyt prosessi, joka ei varmasti ole vain päivän vanha. Ei kukaan herää aamulla ja hups, tänään en enää kuulukkaan siihen porukkaan. Olen erotettu tai itse lähtenyt.
Jos on niin voimakas liima, joka pitää kiinni, että irtirepäisyssä jää ainaki kolmanne sinne, niin on pakko kysyä: Mikä voima repii irti? Eihän tässä ole mitään järjen hiventä, jos tässä syyllistetään vain organisaatio.
Joskus pitäisi jonkin tehdä kirja niistä tyytyväisistä ja autuaallisesti ajasta erkaantuneista ovatko he olleet rikkirevittyjä ja katkeria koko systeemille.
Itse olen käynyt läpi tällaisen prosessin tosin esikoisuudessa. Mietin rukoillen mitä seuraa, jos jään ja mitä jos lähden. Lähteminen oli kuitenkin se vaihtoehto, joka jäi paremmaksi harkinnassa. Irtautumiskohta jäi araksi joksikin aikaa ja tarvitsi rukoustaistelua ja jotain toimenpiteitäkin, mutta nyt olen tasapainossa sen asian kanssa. Siksi en hyväksy asian tällaista käsittelyä, koska sielunhoitaminen ei ole kollektiivihommaa. Niin, että asiat hoidetaan julkisuuden kautta ja saatetaan koko systeemi pahaan huutoon. Nämä asiat tulevat varmasti vielä vastaan, koska jokainen kivi pitää kerätä mitkä on heitetty.
Juuri äsken tein sinulle, Lauri, kysymyksen tästä, mutta taidatkin vastata siihen juuri tällä analyysilläsi, joka ei ollut vielä näkyvillä kysymystä tehdessäni.
Olen samaa mieltä, että irtaantuminen on vaikea ja pitkä prosessi useimmille, eikä se tapahdu yhdellä klikkauksella. Siltikin vielä ihmettelen kantaasi, ettei näistä asioista saisi julkisuudessa kirjoittaa, mieluummin vaieta.
En tiedä tarvitsitko sinä vertaistukea irtaantumisvaiheessa tai sen jälkeen, mutta itse näkisin että vertaistuki on monille hirmutärkeää työstäessään tätä kipeää asiaa ja siksi siitä on hyvä kirjoittaa. Itsekukin voi ottaa itselleen toisten vastaavista kokemuksista sen minkä kokee itselleen hyväksi ja avuksi. Siksi on hyvä, että vertaistukea on mahdollista saada ja tuntea saavansa, vaikkapa kirjan sivuilta.
Taas meinaa lähtee revittelyn puolelle kirjoittelut… Kaikki ei todellakaan ole kovinkaan yksipuolista. Lähes aina puhutaan, miten vl piireistä lähteneet kärsivät koko elämänsä yhteisössä koettujen vääryyksien alla. Monet kirjoittelevat että ainut syy lähteä pois RY.n porukoista on ”kärsityt vääryydet”.
Minä itse lähdin 26 vuotta sitten, 15 vuotiaana ns. maailmaan, RY.n piireistä. Syynä ei kuitenkaan ollut mitkään dramaattiset seksuaalisuus jutut tai muutkaan vastaavat. En kärsi tuosta missä nuoruuteni vietin, perheeni mukana. Itse jo tuolloin teini poikana uskalsin kyseenalaistaa asioita ja miettiä omilla aivoilla. En kokenut yhteisöä omakseni ja syitä siihen on muutamia, ei niistä nyt sen enempää.
Joku kirjoitteli että kaikki ex-lestadiolaiset ”viettävät ns.kirkkouskovaisen elämää”. Mitäs tuo sitten tarkoittaa? Minulla on erittäin paljon sekä nykyisiä että entisiä, ystävä ja tuttava piirissäni. Suurin osa existä elää ihan normaalia suomalaisen elämää, elämää jossa kirkolla tai uskonnolla/uskolla ei ole juurikaan merkitystä elämään. Jos nuoruudessa on jossain kärsitty ne eivät nykyelämään juuri vaikuta millään lailla, Itseni lisäksi tiedän muutaman joka liikkuu muissa kristillisissä piireissä, toiset hyvin aktiivisesti, toiset vähemmän. Suurin osa on ajan kuluessa käsitellyt kärsimänsä vääryydet, eivätkä ne vaikuta millään tavoin arjen keskellä. Lestadiolaisen yhteisön aiheuttamista ”vääryyksistä ja kärsimyksistä kirjoitellaan siihen tyyliin, kuin missään muualla ei olisi jotenkin saatu kokea samaa, kuitenkin elämän totuus on kai kuitenkin se että meistä jokainen on jossain elämänsä vaiheessa joutunut/saanut kokea vääryyttä. Toiset ovat kokeneet sitä jossain hengellisessä yhteisössä, toiset koulu tai työyhteisössä, jotkin jossain poliittisessa yhteisössä, jotkin jossain paremmin toimeen tulevien yhteisössä, kuka missäkin. On vaan hyvin helppo ns.ulkopuolelta huudella että siellä ne joutuu kärsimään, ei muisteta sitä että itsekkin on varmasti koettu jotain samaa. Ei uskalleta sanoa sitä, eikä varsinkaan missä on tullut nokkiin, ettei omalta tai jo taakse jääneeltä yhteisöltä mene maine. Jokainen meistä elää kuitenkin hiukan muiden aiheuttamien paineiden alla. Jos yhteisö, oli se mikä tahansa golfklubi tai vastaava, jossa toimimme, ei vastaa odotuksiamme, me vaihdamme sen johonkin toiseen. Eikö niin?
Olisi hienoa jos me kaikki, kirkkomme johtohenkilötkin, uskaltaisivat sanoa asiat totuuden mukaisesti, ei vääristellen totuutta jostain yhteisöstä. Se on mielestäni kristillistä toimintaa ettei musta maalata muita, ainakaan jos ei henkilökohtaisesti tunne asiaa. On toki väärin että toiset ovat saaneet kärsiä vl yhteisössä, mutta kyllä me kaikki olemme saaneet jossain yhteisössä kärsiä vääryttä. Ja ehkä on hyvä muistaa että kaikki me kuulumme samaan yhteisöön, suomalaisiin.
Simo, olen pitkälti samaa mieltä siitä mitä kirjoitit. On sanottu, että mitä nuorempana irtaantuu, sitä helpompaa se on. Minäkin irtaannuin jo nuoruusvuosina ja koen, että se oli hyvä ja oikea päätös. Eikä päätös edes tuntunut kovin vaikealta silloin, kun havaitsi mihin suuntaan liikkeen opetus oli menossa. Lestadiolaisuus kulkee/on kulkenut suvuttain ja luulenkin, että irtaantuminen on kaikista vaikeinta vahvaan vl-sukuun syntyneille sosiaalisen verkoston vuoksi. Minä ainakin luulen ymmärtäväni, kuinka vaikeaa irtaantuminen voi joillekin olla juuri tästä syystä.
Vilkaiskaapa, mikäli kiinnostaa, YLE:n elävästä arkistosta Hannu Karpon dokumentti ”Syntisin silmin”. Sain tutustua lähemmin yhden siinä haastatellun kanssa, joka kertoi usein kokemuksistaan, tuntemisistaan ja elämästään hyvin kiihkottomasti. Noin vuosi sitten sain olla saattamassa häntä haudan lepoon ja muistotilaisuudessa pääsin juttusille toisen Hannu Karpon haastatteleman miehen kanssa.