Varhaiskasvatuksen henkilöstöongelma liittyy myös seurakuntien lapsityön koulutukseen

Seurakuntien lastenohjaajia koulutettiin pitkin 1900-lukua erilaisin kurssein. 2000-luvun alussa koulutus muuttui 3-vuotiseksi ammatilliseksi perustutkinnoksi. Se antoi kelpoisuuden sekä kuntien varhaiskasvatuksen että seurakuntien lapsityön tehtäviin ja vastasi suurin piirtein sitä, mitä lähihoitajan koulutus, sillä erolla, että kasvatusala siirtyi sosiaali- ja terveysministeriön alaisuudesta opetus- ja kulttuuriministeriön toiminnan alaisuuteen.

2000-luvun lastenohjaajaopinnot sisälsivät runsaasti halukkaille myös seurakunnallisia aineita. Oli 30 oppitunnin mittaisia opintokokonaisuuksia raamattutiedosta, kirkon tunnustuksesta, muista uskonnoista, kirkkovuodesta, hartauksien pitämisestä jne. Niiden varassa seurakuntaan töihin haluava sai eräänlaisen katekumeenin peruskoulutuksen.

Ammatillisen reformin myötä tutkinto uudistui  Kasvatus- ja ohjausalan perustutkinnoksi. Siihen tuli kaksi valinnaista opintokokonaisuutta, joista toinen käsittelee varhaiskasvatusta yhteiskunnan varhaiskasvatuksen piirissä (20 opintopistettä) ja toinen toimintaa evankelis-luterilaisen kirkon toimintaympäristössä (25 opintopistettä).

Jälkimmäinen on sisällöllisesti 20 opintopisteen osalta sama kuin edellinen, mutta lisäksi siihen on varattu 5 lisäpistettä seurakunta-asioihin tutustumiseksi. Näiden puitteissa opiskelijan tulisi omaksua itselleen tieto Raamatun keskeisestä sisällöstä, kirkkovuodesta, hartaudesta, luterilaisen kirkon käsityksistä ja muista sellaisista. 5 opintopistettä vastaa noin 2 opintoviikkoa. Siihen sisältyy myös työssäoppimista, anteeksi koulutussopimusjaksoa.

Seurakunnallinen tietous on siis opinnoissa viety minimiin. Mutta itse puhtaasti yhteiskunnallisen varhaiskasvatuksen sinänsä tärkeiden sisältöjen oppimisen osalta sisällöt on rajattu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Tämä on täysin poikkeuksellinen ratkaisu suomalaisessa koulutusmaailmassa.

Yksi ongelma on se, että kun entinen koulutus tarjosi sisällöllisiä tietoja, sen saattoi suorittaa vaikka hindu. Nyt tämä mahdollisuus on suljettu pois opintokokonaisuuden määritelmän perusteella. Asia on ongelmallinen uskontosisältöjä koskevan muissa koulutuksissa torjutun tunnustuksellisuuden näkökulmasta.

Kun edellisen opetussuunnitelman piirissä koulutettiin esimerkiksi ortodokseja, helluntailaisia ja islaminuskoisia tietyt sisällöt opetussuunnitelman muunnoksin mahdollistaen omissa varhaiskasvatuksen yhteisöissään, nykyinen on rajattu vain luterilaisille, tosin ilman mitään asiallista luterilaista tietosisältöä.

On tultu tilanteeseen, jossa seurakuntien lastenohjaajiksi aikovat eivät saa kuin rippeen entisen koulutusjärjestelmän tutkinnon tieto-osista ja opiskelevat käytännössä yleisiä yhteiskunnan sinänsä tarpeellisia varhaiskasvatuksen tietoja, mutta jossa tutkinnonosa on määritelty tunnustuksellisesti ja muita rajaavasti.

Kyseessä on kompromissi, josta olen kuullut Opetushallituksen neuvotteluissa ilmaisemana kantana, että kouluttakoon kirkko itse, jos tarvitsee työntekijöitä ja lukenut edellisen kirkolliskokouksen esittelystä, että asia on oikein hyvässä järjestelyssä. Edellinen kanta on kiinnostava, koska ammatillisen reformin perusteluna esitettiin työelämän tarvetta.

Ammatillisen reformin vaikutuksia ei ole vielä tutkittu. Siitä on julkisuudessa esitetty väitteitä, että se vähensi lähiopetuksen määrää ja heikensi ammatillisen koulutuksen tasovaatimuksia. Nämä ovatkin uskottavia väitteitä sen perusteella, että esimerkiksi Pisa-tuloksissa Suomi on jatkuvasti 2000-luvulla mennyt koulutuksen tasossa alaspäin. Yleensä työelämäpalaute ammatilliselle oppilaitoksille on ollut, että opiskelijoille oppilaitoksen antama taitotaso on heikentynyt. On myös akateemista tutkimustietoa siitä, että koulutuspolitiikan yleinen linjaus oppilaitosfuusioista ei ole ollut taloudellisesti tuottavaa ja lisäksi suuremmat oppilaitokset ovat aiheuttaneet opintoaikojen pidentymisen: https://yle.fi/uutiset/3-12061841

Mainitut ilmiöt eivät luonnollisestikaan ole aivan samaa asiaa koskevia, mutta ilmentävät yleistä kehityssuuntausta, jossa laadullinen kehittäminen merkitsee asiasisältöjen vähentämistä ja jossa koulutustason nosto tarkoittaa sitä, että kohta tohtorintutkinto voidaan ostaa netistä.