Missä ovat ja miten voivat esikoislestadiolaiset naiset? Vanhoillislestadiolaiset naiset esittelevät kotejaan ja näkemyksiään naistenlehdissä. He voivat valita, irrottautuvatko liikkeestä, kokevatko perinteisemmän naisen roolin omakseen vai haluavatko he muuttaa liikettä. He voivat halutessaan toimia pappeina. Naisten välinen solidaarisuus liikkeen sisällä on liikuttavaa. Ja kaikesta voi puhua myös julkisesti. Vanhoillislestadolaisuudesta irtautuneista kootaan kirjaa.
Useille ihmisille lestadiolaisuus, vanhoillisuus tai esikoisuus, sama asia. Vuonna 2000 lestadiolaisten yhdistysten edustajat oli kutsuttu koolle yliopistolle uskontotieteen laitoksen kutsumina. Koska perinteet ja opetusten painopisteet vaikuttivat niin samanlaisilta, joku kysyi, eivätkö he voisi tehdä yhteistyötä. Muut kieltäytyivät vaivautuneesti tarjouksesta, paitsi Rauhan Sana-ryhmä olisi harkinnut asiaa.
Vanhoillislestadiolaisuus on suurin ryhmistä, sen jälkeen tulee esikoislestadiolaisuus. Jäsenmäärää on vaikea arvioida, koska on jäsenmaksun maksaneita (joiden määrä on ilmeisesti laskussa) ja niitä, jotka ovat mukana, mutta eivät ole virallisesti jäseniä. ”Kirkkohistoriassa esikoislestadiolaisia on kuvattu esikoisten seurakunta-käsitteen ja rigorististen, yksinkertaisten elämäntapojen korostajana. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, miten esikoiset vaalivat Laestadiuksen opetuksia. Esikoislestadiolaisuus on useille vielä tuntematon.” (Paneelialustuksesta 6.3.2000).
Esikoisuutta leimaa erityisesti naisiin kohdistuvat tavat. Niitä kuvataan niin, että ”yhtenäiset tavat eivät pelasta ketään, mutta ovat osa hengellistä identiteettiä.” Vielä siihen aikaan kuin minä kävin seuroissa 1990-luvun loppupuolella naisilla oli pitkät hiukset, ne pidettiin kiinni, ei käytetty meikkiä eikä koruja, ei värjättu hiuksia eikä otettu kiharoita. Naiset käyttivät hametta ja huivia ainakin seuroissa. Vanhoillisten seurat näyttävät minusta naisten suhteen niin vapaamielisiltä. Lapsena jossain vaiheessa pidin hametta koulussa joka päivä, liikuntatunneille sain vaihtaa tarvittaessa housut, ja kuljin pakkasellakin huivi päässä niin, että otsaa palelsi. Seuroissa miehet hoitivat kaiken julistuksen ja laulunjohtamisen (ilman säestystä). He hoitivat enimmäkseen myös sielunhoidon. Saarnaajia ei koulutetttu, heidät valittiin nöyryyden ja esimerkillisen elämän perusteella. Hallintoa hallitsivat miehet. Naisille oli määritelty sopivat ammatit, ja opiskelun ja työn edelle meni äitiyden kutsumus, jos Luoja katsoi parhaaksi antaa lapsia.
Teologian opintojeni aikaan veimme kummilapsellemme lahjaksi ristin, ja saimme kuulla kotona juhlassa korvat punaisina saarnaajan ilmiselvästi meille osoitettua puhetta korujen maailmallisuudesta. Konfirmaatiomessussa edelleen esikoislestadiolaiset saarnasivat toisilleen synnit anteeksi ennen ehtoolliselle menoa. Eikö ehtoollinen olekaan kaikille yhteyden ateria, kiitosateria, muistoateria ja anteeksiantamuksen ateria? Niin olen pappina sadoille rippikoululaisille opettanut.
Kun luin teologiaa 1994-2000, kanssani opiskeli samaan aikaan kolme esikoislestadiolaista miestä. Yksi ei jatkanut maisteriksi saakka, yksi irtaantui liikkeestä ja toimi pappina eläkkeelle siirtymiseensä saakka. Yksi ensin erotettiin saarnavirastaan, ja pappina toimiessaan hän itse erosi liikkeestä. Hän on kertonut, että opillisten eroavaisuuksien, erityisesti sakramentti- ja seurakuntaopin tähden hän ei voi palata liikkeeseen edes nyt eläkkeellä ollessaan. Erään saarnaajan poika valmistui papiksi, tavatessani hänet hän sanoi, ettei käy seuroissa eikä häntä pyydetä sinne puhumaan. Eräs paikallisseurakunnassa toimiva ”tavallinen” miespappi on joidenkin esikoisten eräänlainen luottopappi. Hän kertoi, että hän pitää kyllä puheensa toimituksissa, ja siihen perään saarnaaja puhuu oman opetuksensa päälle.
Mikäs minä olen vanhoja muistelemaan. Kotimaa-lehdestä toimittaja Jussi Rytkönen onkin todennut minulle, että tietoni eivät ole merkittäviä, koska enhän ole enää lestadiolainen. Jos jotain muutosta tapahtuu, se kiinnostaa. Niinpä, vanhoilliset ovat onnekkaita, erityisesti naiset, he ovat päässeet prosessiin! Kun julkaisimme toimitetun kirjan hyväksikäytöstä, saimme useita yhteydenottoja esikoislestadiolaisilta uhreilta ja selviytymässä olevilta. Käännyin usean hiippakunnassa ylimpien vaikuttajien puoleen, voisiko asialle tehdä jotain. Sain tietää, että esikoislestadiolaisuus perustuu yhdistystoimintaan. Sen sisältö on uskonnollinen, se on sisällöllisesti osa kirkon toimintaa, mutta kuten muidenkin yhdistysten suhteen, sen sisäisiin asioihin ei voi mennä puuttumaan ulkoapäin. Ellei keskustelu nouse julkiselle tasolle, ja sitä kautta asioita voida kommentoida julkisesti ja saada aikaiseksi keskustelua ja yhteisneuvotteluja.
Joulukuussa minutkin kutsuttiin esikoislestadiolaisista irtaantuneiden tapaamiseen, ”tuhlaajamessuun”. Sinänsä hyvä ajatus jakaa kokemuksia, ja onhan taustayhteisössämme myös paljon hyvää, ja ainakin se on antanut ajattelemisen aihetta ja virikkeitä läpi elämäni, mutta mistä nimitys ”tuhlaajapojat ja –tyttäret”? Sisältääkö se ajatuksen, että pitäisi kuitenkin palata ”esikoisten seurakuntaan, Jeesuksen opetuslapsistaan perustamaan seurakuntaan, johon kaikkia autuutta kaipaavia johdatetaan.” (paneelialustuksesta). On minuakin aika ajoin pyydetty, suostuteltu ja uhkailtu takaisin, että toivottavasti ainakin ennen kuolemaani saan armon palata… Mutta olisinko valmis tekemään parannusta pappeudestani. Pyytämään anteeksi, että sielunvihollinen perkele minut houkutteli väärälle tielle papiksi (kuten eräs yhteyttä ottanut esikoislestadiolainen kirkkovaltuutettu, Itsensä ”piispojen kaveriksi esittänyt” asian ilmaisi), ja onneton olen kaiken lisäksi vielä nainen!
Alkoholi kuuluu hyvinkin palstan keskusteluaiheeseen, semminkin kun lestadiolaisuus alkoi raittiusliikkeenä ja jokaisen kristityn on hyvä pysyä erossa viinasta, ellei muuten niin hyvän esimerkin takia.
Ymmärrän sosiaaliset/taloudelliset jne. syyt täysraittiuden suosimiseen, mutta en uskonnollisia. Raamatussa juodaan viiniä, Luther latki kaljaa, oliko Jeesus absolutisti?
Itse olen enemmän ukko-paavon linjoilla tässä(kin) asiassa.
Mikä Hengelle on murheeksi, on lihalle iloksi. Uskovassa kristityssä nämä kaksi käyvät sotaa toisiaan vastaan, toteaa apostolimme Paavali.
Esittämäni linja on uskoakseni raamatullinenkin, eikä tietenkään Ukko-Paavon linja.
Päihtyminen on UT:n mukaan syntiä eikä Pyhä Henki viihdy samassa sydämessä viinanhengen kanssa.
Pyhä Henki tuo rauhan, mutta viinan henki yleensä räyhän.
Uskovan on myös ajateltava minkälaisen esimerkin hän ympäristöönsä antaa. Oma kohtuullinen käyttö voi madaltaa kynnystä jonkun heikomman sisaren tai veljen kohdalla, kuten se yleensä tekeekin. ”Juohan sekin”.
Näin rakkauden kaksoiskäsky ohjaa uskovaa raittiuteen ja hyvään esimerkkiin heikompien lähimmäisten parhaaksi. Suomessa alkoholismi on kansansairaus ja vakava yhteikunnallinen haitta. Emmehän kukaan halua olla edes välillisesti edistämässä sitä!
Olla Kristuksen kirje maailmassa, ei minun mielestäni merkitse edes kohtuullista juopottelua.
Kun blogistin alkuteksti tarkasteli lestadiolaisuuttaa, pannaan tähän pätkä
ukko Laestadiuksen omaa tekstiä (www.laestadiustexter.se)
……Ja mitä ne (heränneet) vielä soimaavat sinulle, että sinä olet juonut
Herran kalkista ja perkeleen kalkista yhtenä päivänä, se ei ole tosi, ilmanki
sinä näet itse kirjasta eli Jumalan sanasta, että paloviina on paras Jumalan siunaus, mitä jo maassa löytyy.
Eihän Jumala kiellä tarpeellista ruokaa nautitsemasta;
joka parasta Jumalan viljaa haukkuu pirun paskaksi ja perkeleen
kalkiksi, se on itse perkeleestä.”
Katso, niin saarnaa rietas suruttomille….
Vaikka Katri aloittikin naisista, nämä viimeiset kommentit vie ajatukset
sen kysymyksen äärelle, että miten (lestadiolais)miehet voi ja jaksaa.
Varmasti myös miehillä on omat haasteensa yhteisöelämän paineissa.
Olli, sanoit ehkä juuri pointin: puhuin naisista, ja puhe kääntyy miehiin. Toki yleisemminkin naisten voimaantumiseen tarvitaan myös miehiä, miesten ymmärrystä asian tärkeydestä ja eduista ja että miehet ottavat naisten näkemykset vakavasti ja antavat tilaa päätöksenteossa. Mutta mitä ajattelevat naiset?
Liikkeen alkuvaiheissa naisia oli myös saarnatehtävissä: esim Johanna Paksuniemi kulki itsenäisesti saarnamatkoilla siinä missä miehetkin. Kun liike alkoi järjestäytyä, naiset putosivat pois saarnatehtävistä. Naisen tehtävä oli palvelu, synnyttäminen ja kotityöt, kuten siihen aikaan yleensäkin. Tosin edes naimattomia ei enää hyväksytty saarnaajiksi. Liikkeen sulkeutuneisuuden vuoksi tavat ovat pysyneet niin muuttumattomina. Laajempi vuorovaikutus ympäristön kanssa rikastuttaisi puolin ja toisin ja saisi pohtimaan asioita puolin ja toisin.
Alkoholi oli Lapissa suuri ongelma Lestadiuksen aikaan. Hän teki omana aikanaan kontekstuaalista teologiaa saarnaamalla ajankohtaisesta aiheesta ihmisten omalla kielellä. Aihe oli hänelle myös henkilökohtainen. Hänen isänsä käytti toisinaan liikaa alkoholia ja saattoi olla väkivaltainenkin.
Herätysliikkeillä on yleisesti ollut taipumus institutionalisoituessaan/laajetessaan tiputtaa naiset johtotehtävistä pois traditionaaliseen naisen rooliin. Tietoisesti on sitten myös vähätelty naisten roolia alkuvaiheen ”herätyksessä.” Lestadiolaisuudessa eräs keskeinen syy naisten siivoamiseen pois organisoituvan liikkeen johdosta oli suhteiden parantaminen Suomen evl kirkkoon. Kuopion piispana, sittemmin arkkipiispana oli Gustaf Johansson, joka ei ole tullut tunnetuksi erityisenä naisten emansipaation innokkaana kannattajana. On mahdollista, että Lapin 1800-luvun alkoholinkäyttöä on hiukan liioiteltu. Rovasti Laestadius otti itsekin ryypyn silloin, toisen tällöin aina siihen asti kunnes tuli ”uskoon”/koki sydämen ympärileikkauksen 1844-1845. Totta on, että Laestadiuksen isä oli ajoittain väkivaltainen ja taipuvainen alkoholismiin. Kiintoisaa on verrata Laestadiusta toiseen suureen herättäjään Paavo Ruotsalaiseen. Miesten suhde alkoholiin oli tyystin erilainen. Nähdäkseni herännäisyyderssä on ollut ajoittain taipumusta vähätellä Paavon ryypiskelyä. En usko, että 1800-luvun alun Pohjois-Savo erosi suuresti alkoholin käytön suhteen 1800-luvun puolivälin Ruotsin Lapista. Selittävät tekijät löytyvät muualta.
@ Vuokko Ilola
Hyvä Vuokko. Rupesin ääneen nauraa höröttämään, kun luin tään kommenttisi. Vaimo läästi juuri toisessa huoneessa Revlonia naamaan ja YSL.lää huuliin ja huusi mulle, että ”mitä se pappa siellä höröttää yksikseen”.
Tähän väliin sopii hyvin mainita, että tuttu kosmetologi nuoruuteni Lahdesta kertoi, että el naiset kävivät ahkerasti ja ostivat hyviä tuotteita, mutta mitään väriä ei saanut laittaa, jotta kukaan ei tietäisi hoidoista ja tri Bockinin hiusvettä käytettiin viljalti hiusten harmaantumisen estoon ja jos löysi täsmälleen hiustensa värin, saattoi sitäkin varovasti käyttää. Huvittavaa vai surullista?
@ Joona Korteniemi
Belgialaiset trappistimunkit panevat luostareissaan maailman parhaita oluita. Yksi parhaista on tumma ja tuhti pintahiivaolut nimeltään ”Orval”. Suosittelen. Minä saan sitä suoraan Hollannista poikani välityksellä. Suomeen ei tiettävästi tuoda trappistioluita, mikä on vahinko hyvän oluen ystävien näkökulmasta. Tässä ainakin belgialaiset uskonveljet ovat tehneet hyvää työtä.
@ Joona Korteniemi
Ja viina on viisasten juoma.
Näinhän se on, kuin Vuokko sanoo.