Kun vanhemmat kasvattavat lastaan, heille on useimmiten tärkeää, mitä arvoja, asioita ja millaisia asenteita he lapsilleen opettavat eri asioissa. Mitä ja millaista ruokaa lapseni on hyvä syödä, millaisiin vaatteisiin puen lapseni, millä leluilla hän saa leikkiä, kenen kanssa hänen on hyvä aikaansa viettää, mitä hänen on hyvä harrastaa, miten hänen tulee suhtautua muihin ihmisiin, siisteys, ulkonäöstä huolehtiminen ja suhtautuminen yhteiskunnallisiin asioihin ja ympäristöön. Uskonnollisilla vanhemmilla kaiken yläpuolella on hengellisten asioiden pitäminen kirkkaimpana johtotähtenä elämässä.

Vanhemmille tulee usein yllätyksenä ja jopa järkytyksenä se tosiasia, etteivät lapset aikuistuttuaan allekirjoitakaan heidän oppejaan sataprosenttisesti. Se lapsi, joka on kokenut liian terveellisen ruokavalion kaikessa tiukkuudessaan liian ahdistavaksi, pistää syömäpuolella ihan ranttaliksi heti kun omilleen pääsee. Lapsi, joka on puettu aina viimeisen päälle vanhempien valitsemalla tyylillä ja laadulla, valitseekin aikuisena itselleen Tarjoustalo-tyylin tai jonkun muun vähemmän arvostetun vaatemalliston.

Katsoin juuri ohjelmaa Etelä-Afrikasta. Siinä eräs haastateltava sanoi, että uusi sukupolvi ei ajattele samalla tavalla vanhan sukupolven kanssa, koska he ovat syntyneet vapauteen ja tämä asia on ollut maan politikoille yllätys, sillä he ovat ajatelleet nuorten tukevan heidän ajatuksiaan. Just tämä asia; omat kokemuksemme, oma elämämme, pistää meidät ajattelemaan ja toimimaan tietyllä tavalla myös kasvattaessamme uutta sukupolvea.

Joka on kokenut sodan, hänellä on oma kasvatustyylinsä ja sillä joka ei ole kokenut sotaa, puuttuu kasvatuksestaan jotain, mitä edellä mainitulla siinä on mukana. Esimerkiksi varautuminen pahimpaan; koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu ja on hyvä valmistautua pahimman varalle. Hyvä ja huono asia; hyvä on varautuakin, mutta hyvä on myös luottaa myönteisin mielin tulevaisuuteen, sekä haaveilla ja unelmoida, koska elämä käy muutoin melkoisen raskaaksi.

Aikuistunut lapsi katsoo perhealbumia ja arvostelee suupielet alaspäin omia lapsuudenkuviaan: ”metri liikaa kangasta joka vaatteessa”, ”kamalia kampauksia, miksi otsatukka on noin lyhyt?”, ”miksi olen noin pelokkaan ja aran näköinen joka kuvassa?”, ”Marimekkoa; YÄK!”, ”miksi mulla on kalsarit (legginsit) jalassa joulujuhlissa?”. Ja vanhemmat kuuntelevat lapsensa ruotimista sydän kipeänä, he kun ajattelivat aikoinaan tehneensä lapsensa kohdalla juuri niitä oikeita valintoja ja päätöksiä. Muut vanhemmat tekivät vääriä valintoja ja päätöksiä, eivät he, hehän olivat juuri niitä timangeja kasvattajia lapsilleen, jopa muutkin ihmiset tunnustivat asian olevan juuri niin.

Pahinta vanhemmalle on varmastikin kokea lapseltaan uskonnollisen arvomaailman hylkääminen. Sitä pelätään usein jos silloin kun lapsi on vasta alullaan vatsassa: pysyyköhän hän aina elämässään uskomassa? Sitä ei voi tietää, kun niin moni näyttää hylkäävän vanhempiensa uskonnon. Osa ei kuitenkaan hylkää, osa hylkää mielessään, mutta ei kerro siitä läheisilleen ja osa hylkää ihan reilusti sanoillaan ja myös tekemisillään.

Sama tapahtuu myös uskonnollisen yhteisön kanssa. Vanha kaarti yrittää siirtää oppimaansa uskontopakettia uudelle sukupolvelle, mutta sitä ei hyväksytäkään sellaisenaan. Asiat muuttuvat vaivihkaa ja sen huomaa vanha sukupolvikin, jos vain uskaltaa katsoa totuutta silmiin avoimen rohkeasti. Vain avoin keskustelu asioista niiden oikeilla nimillä vapauttaa ja auttaa rakentamaan yhteistä mukavaa tulevaisuutta.

Vanhaa kaartia halutaan kuitenkin suojella. Moni pitää ajatuksensa sisällään ja elämänsä näennäisesti ennallaan, jotta ei pahoittaisi vanhaan kaartiin kuuluvan sydäntä ja mieltä. ”Sitten kun vanhempani ovat mullan alla, uskallan puhua ja elää kuten ajattelen”, saa välillä kuulla seliteltävän omaa kaksoiselämäänsä.

Ajatus siitä, ettei halua pahoittaa vanhemman mieltä ja elää siksi näennäisesti heidän mielensä mukaisesti on toisaalta kaunis ajatus, mutta oikeasti epärehellisyyttä. Itse en toivoisi lasteni pelkäävän minua niin kovin, ettei voi olla ja elää eri arvomaailman mukaisesti edessäni. Vanhemman on hyväksyttävä ja kestettävä lapsensa itsenäistyminen ja mahdollinen eri arvomaailma, eikä välissä ole hyvä olla vaikenemisen ja pelon kulttuuria. Jos vanhempi ei hyväksy eikä kestä lapsensa kasvamista omaksi itsekseen, hän on tuskin tehnyt sitä itsekään, vaan on ja elää jonkun muun sanelemaa elämää. Löydä vanhempi minuutesi ja aikuistu ja anna lapsesikin löytää minuutensa ja aikuistua.

Yhteisö ja kansa: anna jäsentesi oppia historian virheistä ja hyljätä huonot sekä pitää hyvät asiat voimissaan. Uusi sukupolvi ei välttämättä tue yhteisönsä tai maansa päättäjien ajatusmaailmaa ja jotta yhteys sukupolvien välillä säilyy ja toimii, se vaatii avoimuutta ja rehellisyyttä. En jaksa nähdä mitenkään hyvänä sellaista ajatusta, että haudataan ensin vanha sukupolvi ja eletään sitten miten halutaan. Sekin on mahdollista, että jokainen elää avoimen rehellisesti elämäänsä tässä ja nyt, suostumatta pelkäämään ihan ketään.

Totuus ja rehellisyys tuntuu liiankin usein olevan se vaikein tie, mutta loppupeleissä se on kannattavin ja rakentavin. Siitäkin huolimatta, että se tietää usein kipeiden ja tuskallisten solmujen avaamista.

Totuus tekee vapaaksi. Myös vanha kaarti tarvitsee tällaista vapautta. Säästäessäsi heitä, tuletkin pitäneeksi heidät kahleissa. Onko se oikeaa rakkautta? Ei, sillä rakkaudessa ei ole pelkoa.

On hyvä ja ehdottomasti parempi, että kiintymys ja rakkaus pitävät ihmisten välejä yllä ja kanssakäymisen mahdollisena, kuin että sen tekee velvollisuus ja pelko.

Ole siis tulevana Uutena Vuotena 2015 oma itsesi ja käy pelkoa kohti avoimen rohkeasti, suo itsellesi ja läheisillesi vapaus avaamalla solmuja ja kahleita; se kannattaa, vaikka tekeekin alussa kipeää. Mitä tiukempi solmu, sen kipeämpää sen avaaminen tekee.

Minkä solmun taaksesi jätät, sen edestäsi myöhemmin löydät, jos et muuten, niin lapsesi tuo sen eteesi avattavaksesi. Tai sitten ongelmat siirtyvät sukupolvelta toiselle, jos niitä ei kukaan suostu näkemään ja avaamaan.

Minun lapselleni Marimekko on parasta ja lastenlapsilleni Tarjoustalo jyrää Marimekon mennen, tullen palatessa. Tämä on vain hyväksyttävä tosiasia. Jokainen ihminen on oman laulunsa arvoinen. Jos haluat lapsesi laulussa olevan hitustakaan omaa sävelmääsi, niin avoimuus ja vapaaehtoisuus ovat avainsanoja yhteiseen melodiaan. Pakko, painostus, väheksyntä, mitätöinti, pelottelu ja hyljeksintä tuovat vain riitasointuja mukaan. Unohda ne, ole vapaa ja anna muillekin vapaus!