Vammaiset henkilöt kysyvät maailman kirkoilta: ”Kaipaisitteko meitä, jos olisimme poissa?”

Kirkkojen Maailmanneuvoston (KMN) yleiskokouksen yhteydessä osallistuin ekumeenisen vammaisten henkilöiden vaikuttamisverkoston Edanin esikokoukseen. Osallistujia oli kaikilta mantereilta, ja saimme raportteja siitä, miten saavutettavuus ja esteettömyys toteutuvat eri puolilla maailmaa.

Edan perustettiin KMN:n yleiskokouksessa Hararessa 1998. Verkoston visio on Kaikkien kirkko kaikille, inklusiivisen yhteiskunnan ruumiillistuma. Verkoston tavoitteena on vammaisteologian kehittäminen ja vaikuttaminen sen puolesta, että sitä opetettaisiin teologisissa oppilaitoksissa.

Luomisen teologian näkökulmasta kyse on siitä, mitä Jumalan kuvana oleminen tarkoittaa. Yhdistämme helposti jumaluuden terveeseen ja vahvaan ihmiskehoon. Tästä syntyy hyvin kapea jumalakäsitys, jota vammaisuuden kanssa elävät voivat laajentaa.

Toisen uskonkappaleen näkökulmasta Kristus nousi kuolleista ja astui taivaisiin vammojensa kanssa. Kolmas uskonkappale käsittelee seurakuntaoppia. Uuden testamentin teksteissä seurakunnat ovat monimuotoisia yhteisöjä, joissa jäsenet ovat riippuvaisia toistensa lahjoista palvellakseen maailmassa.

Ilman vammaisia henkilöitä seurakunnilta puuttuu oleellisia osia. Kirkkojen Maailmanneuvoston asiakirja The Gift of Being nostaakin esille, että koska Luoja loi kaikki ihmiset kuvakseen, vammaisten henkilöiden inkluusio ei tarvitse erillisiä perusteluja.

Tässä yhteydessä yksi osallistujista esitti kysymyksen: ”Kaipaisivatko seurakunnat meitä, jos olisimme poissa?” Osallisuus on oikeus, ja seurakunnilla on velvollisuus järjestää elämänsä niin, että tämä oikeus toteutuu.

Mutta eivätkö keskinäisten suhteidemme seurakunnissa tulisi olla syvempiä kuin lain vaatimusten toteuttaminen?  Näemmekö toisenlaisissa ihmisissä lähimmäisiä, jotka ovat meille tärkeitä ja rakkaita, ja joita ilman omasta elämästämme jää jotakin puuttumaan? Olemmeko valmiit näkemään vaivaa ja muuttumaan niin, että myös heillä on samat mahdollisuudet osallisuuteen kuin muilla?

Kysymys on syvästi missiologinen. Yksi Uuden testamentin vahvimmista lähetystyön kuvista löytyy tuhlaajapojan vertauksessa. Kertomuksen huipentumassa kotiin palaavan pojan isä juoksee tätä vastaan, heittäytyy hänen kaulaansa ja suutelee häntä.

Vertaus löytyy evankeliumista, joka perustelee seurakuntayhteyden ulottamista ihmisiin, joita kuulijat ja lukijat eivät oikeasti kaivanneet. Luukkaan evankeliumissa ja Apostolien teoissa lähetystyö ei näytä yhdistäneen kirkkoa. Sen sijaan lähetystyöntekijä Paavali kumppaneineen aiheutti päänvaivaa ja hankalia teologisia ja yhteisöllisiä keskusteluja. Niissä jouduttiin ottamaan kantaa siihen, missä määrin kirkko oli valmis antamaan tilaa sopeutua uuteen. Kirkko joutui valitsemaan kenen kaltainen se halusi olla: yhteyttä kaipaavaan isän vai tuhlaajapojan itseriittoisen veljen?

Edanin kokous ja itse asiassa koko Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokous muistuttivat tässä yhteydessä kahdesta meidän aikamme lähetysteologisesta painotuksesta.

Ensimmäinen painotus on, että ne rajat, joita kirkon pitää ylittää, eivät välttämättä ole maantieteellisiä. Kaikissa yhteiskunnissa on ryhmiä, jotka tahallisesti tai tahattomasti ovat ulos suljettuja taloudellisista, sosiaalisista, etnisistä tai muista syistä. Mitä silloin merkitsee kaikkien kirkko kaikile?

Yleiskokouksessa kirkot haastettiin pohtimaan fyysisiä ja organisatorisia rakenteita, asenteita, kielenkäyttöä ja toimintatapoja niin, että Kristuksen rakkaus todella välittyisi kaikille.

Toinen lähetysteologinen painotus on se, että kukaan ei ole pelkkä vastaanottaja. Missio on monisuuntainen. Erityisesti on kuunneltava niiden ääniä, joilta puuttuu valta, asema tai etuoikeudet.

Vertauksessa tuhlaajapojan kotiinpaluun haastoi kotona olevan ja etuoikeutetun veljen itsetutkiskeluun ja kääntymykseen. Oliko hän valmis muuttumaan antaakseen veljelleen ihmisarvon ja tilan? Kaipasiko hän veljeänsä samalla tavalla kuin hänen isänsä?

Vaikuttamisverkosto Edanin esikokous kaikkine keskusteluineen oli innostava kokemus siitä, miten rikas kirkko on, kun monimuotoisuus toteutuu. Olemmeko valmiita antamaan tilaa lähimmäisille niin, että tämä olisi mahdollista?

Rolf Steffansson, Suomen Lähetysseuran toiminnanjohtaja

Kuvassa Steffanssonin vieressä Kirkkojen maailmanneuvoston uusi pääsihteeri, eteläafrikkalainen professori, TT Jerry Pillay.

Rolf Steffansson ja Jerry Pillay seisovat vierekkäin kokoussalissa.

 

 

2 kommenttia

  • Ilmari Karimies sanoo:

    Blogin otsikossa on eriskummallinen kysymys: ”Kaipaisitteko meitä, jos olisimme poissa?”. Jos jotakin ei olisi, sitä olisi vaikea kaivata. Ihannetodellisuudessa vammaisuudesta tuskin olisi tietoakaan, eikä sitä kaivattaisi. Joka väittää, että kysesssä on jokin toivottava ja oleellinen asia, voi vammauttaa itsensä. Minä en ainakaan kaipaa vammaisuutta. Paavalin kirjeisiin sisältyy käsitys kristityn elämästä kilvoitteluna ja kilpajuoksuna, ja kuntoutus on juuri tällaista kilvoittelua. Jos vammaisuuden ihannointia perustellaan mallilla, jossa toinen palvelee toista, se on toisen persoonan saattamista toisen välineeksi kysymättä, mikä on tälle todella hyvää.

    Toinen erikoinen väite on tuhlaajapojan veljen pitämistä etuoikeutettuna. Veli jää isän luo tekemään tuottavaa työtä, johon isän omaisuus, josta tuhlaaja poika ottaa osansa, oletettavasti perustuu. Hän ei saa vuohtakaan juhliakseen ystäviensänsä kanssa. Tuhlaajapojalla on valtava omaisuus, jolla hän bilettää ja trävellaa. Hän on paljon etuoikeutetumpi, kunnes omaisuus loppuu. Silloin tuhlaajapoika pyytää anteeksiantoa, ymmärtää toimineensa väärin. Veljeä syytetään kovasydämisyydestä, ei etuoikeudesta. Katkeruuden kantaminen etuoikeutettua kohtaan on kertomuksen valossa syntiä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Samuel Kettunen sanoo:

    Kirkon tulisi puhua asioista oikeilla nimillä, kuten abortin suuresta syntitaakasta kansakuntien päällä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Missioblogi

    Missioblogi on moniääninen blogi, josta voit lukea kuulumisia kirkosta ja lähetystyöstä eri puolilta maailmaa. Sen kirjoittajat ovat Suomen Lähetysseuran tai sen yhteistyökumppanien työntekijöitä, jotka tuovat terveisiä etelän kasvavista kirkoista, ilonaiheista, ongelmista ja teologisesta keskustelusta sekä uskon, toivon ja rakkauden työstä kehittyvissä maissa.