Vammainen ihminen on Jumalan kuva
”Kenian metodistikirkko on kieltäytynyt siunaamasta käyttöön kirkkotiloja, jotka eivät ole esteettömiä”, totesi Anjeline Okola, Kirkkojen Maailmanneuvoston vammaisvaikuttamisverkoston koordinaattori 15. toukokuuta Helsingissä järjestetyssä keskustelutilaisuudessa. Okolan johtama verkosto tekee työtä, jotta jokainen kirkko ja seurakunta ymmärtäisi vammaisten ihmisten olevan seurakuntalaisia siinä missä muutkin ja yhtä kykeneviä myös luottamustehtäviin ja kirkon töihin. Työhön on monia eri keinoja.
Kirkkojen Maailmanneuvosto on tehnyt jo pitkään yhteistyötä teologisten tiedekuntien ja seminaarien kanssa etenkin Aasiassa. Nyt yhteensä 87 teologista oppilaitosta eri puolilla Aasiaa opettaa vammaisuuden teologiaa osana kirkon tulevien työntekijöiden pakollista opinto-ohjelmaa. Seurakuntalaiset katsovat mallia ihmisten väliseen vuorovaikutukseen työntekijöistä, ja kun työntekijä osaa kohdella vammaista vertaisenaan, muu seurakunta seuraa perässä.
Monet Anjeline Okolan esiin nostamat esimerkit ovat todella edistyksellisiä. Hiippakunnalliset vammaisedustajat jokaisen hiippakunnan päätöksenteossa, vammaiset seurakunnan vastuutehtävissä, vammaiset ihmiset työntekijöinä. Miten tätä muutosta voisi edistää Suomessa, josta pohjoismaiseen kirkon vammaistyön foorumiin osallistuu vain vammaistyön työalavastaavia eikä ainoatakaan vammaista ihmistä? Jossa ehtoollinen jaetaan liikuntarajoitteisille penkkiin työntekijöiden työn helpottamiseksi, vaikka rippikoulun sakramenttiopetukseen sisältyy aimo annos yhteisen alttarikaiteen ääreen kokoontumisen symboliikkaa? Jossa virsinumerot merkitään vain taululle seinään, muttei missään nimessä kerrota ääneen näkövammaisten ja ensikertalaisten virrenveisuun sujuvoittamiseksi, kun se rikkoo liturgian ja tekee liturgista juontajan?
Anjeline Okolan vierailu oli raikas tuulahdus vammaisuuden teologiaa ja sitä itsestään selvää sanomaa, että jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Jokaisella meistä on paikkamme seurakunnan menovinkkien kaikissa tilaisuuksissa eikä ainoastaan diakonian ystäväpalvelun avuntarvitsijoina tai seurakuntalehden ”apua ja tukea”-otsikon alle nivottuna.
Suomen kirkon kaltaisen runsailla resursseilla ja ammattitaitoisilla työntekijöillä ja seurakuntalaisilla yhteisön tulee pystyä päivittämään sekä ajatusmalleja että toimintatapoja. Avataan lokerot ja kutsutaan kaikki mukaan kaikkeen, oli kyse sitten sakramenteista tai hallinnosta, päiväkerhosta tai virantäytöistä. Kaikki saavat tulla.
Tytti Matsinen
Vammaisten henkilöiden oikeuksien asiantuntija, Suomen Lähetysseura
13 kommenttia
Tässä on hyvä pitää mielessä, että meidän ihmisten särkyneisyys on suhteellista. Itse ajattelen, että verrattuna siihen, mitä meistä lopulta tulee, olemme nyt kaikki eri tavoin rikkinäisiä ja ”vammaisia”:
Fil 3:” Mutta meillä on yhdyskuntamme taivaissa, ja sieltä me myös odotamme Herraa Jeesusta Kristusta Vapahtajaksi, joka on muuttava meidän alennustilamme ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi sillä voimallaan, jolla hän myös voi tehdä kaikki itselleen alamaiseksi.
Lopulta olemme kaikki täysin terveitä, ja Jumalan kuva meissä on kirkastunut iankaikkisesti.
Miksi jätätte mielenterveyskuntoutujat koteihinsa yksin omiin oloihinsa?
Tämä on hieno asia, että vammaiset otetaan mukaan aktiiviseksi tekijöiksi Keniassa. Ovat esimerkkejä suomalaisillekin kirkkokunnille. Kaikki ei toki pysty kaikkeen, mutta mukaan ottaminen sitä huolimatta on jo tervetuloatoivottamista. Jos henkilö ei itse voi, hänellä voi olla avustaja sijaiskätenä.
Jokainen on tärkeä luomaan toimivaa yhteisöä, ja avartamaan näkökulmia. Kuitenkin vammaisilla on negatiivisia mielikuvia syntynyt. Olemme täällä Suomessa evankeliumin varjossa, sillä meihin suhtaudutaan passiivisesti, eikä meille anneta muuta roolia kuin olla avun kohteena. Rotuhygienian ajalta asti on määritelty meitä kirkoissakin. Olemmeko kelvollisia Jumalan kuvaksi ja vaikkapa synnyttäjiksi? Samoin mielenterveyden kanssa taisteleviakin on määritelty. Ja yhä määritellään yhteiskunnassa. Nykyaika on tuonut takaisin ajatuksen siitä, annetaanko arvoa tällaisen elämälle vai eikö? Pelätään avuttomuutta itsessämme ja jos näemme vaikeasti vammaisen, säälimme sekä haluamme itselle eutanasian mahdollisuuden, ettei siihen tilaan itse joutui. Muistuttaa 30-lukua hieman. Asenneilmapiiri on muuttumassa takaisin kylmäksi. Jumalakuvaksi ei nähdä, vain se heikkouden mahdollisuuden joutua itse riippuvaiseksi muista. Te olette jo. Ette pärjää ilman toista ihmistä. Sitä kutsutaan verkostoitumiseksi. Moni asia tapahtuu toisen ihmisen avustamana.
Keskinäisessä seurustelussamme antakaamme paljon anteeksi yhteisen rauhan vuoksi. Tunnustuskirjat
Kirjoittaja
Missioblogi
Missioblogi on moniääninen blogi, josta voit lukea kuulumisia kirkosta ja lähetystyöstä eri puolilta maailmaa. Sen kirjoittajat ovat Suomen Lähetysseuran tai sen yhteistyökumppanien työntekijöitä, jotka tuovat terveisiä etelän kasvavista kirkoista, ilonaiheista, ongelmista ja teologisesta keskustelusta sekä uskon, toivon ja rakkauden työstä kehittyvissä maissa. Tuoreimman Missioblogin on kirjoittanut Lähetysseuran missiologian erityisasiantuntija Kati Kemppainen.
Katsotaanko tässä blogissa näihin vammaisiin, joiden oloja pitäisi parantaa ja joihin suhtautumisen pitäisi käytännössä parantua ja muuttua, kuuluvan myös mielenterveyskuntoutujat?
Ilmoita asiaton kommentti