Välttämätön kärsimys

Miten kummallinen ja outo voikaan olla tämä uskon luoma maailmankuva, joka järjettömyydessään ei mitenkään voi avautua ilman uskoa. Kärsimys on yksi niistä asioista, joihin suhtautumien vetää tiukan rajan näiden kahden maailmankuvan välille. Toisten mielestä Jumala ei voi olla hyvä, koska Jumala sallii kärsimyksen. Uskon elämässä kärsimys kertoo aivan päinvastaisesta. Juuri niissä Jumalan hyvyys tulee uskon elämässä todelliseksi. Muut haluaisivat Jumalan vapauttavan kaikesta kärsimyksestä, mutta usko ei voi elää ilman kärsimyksiä. Usko vie tilanteisiin joissa kärsimys tulee vastaan varmasti. Se joka haluaa valita Jumalan tahdon tien, joutuu varmasti kohtaamaan suuria kärsimyksiä. Mitä enemmän saa olla Jumalan käytössä, niin sitä kovemmat kärsimykset joutuu kohtaamaan. Jumalan hyvyydestä ei kukaan tietäisi mitään jollei kärsimystä olisi. Uskovan elämässä niihin suhtautuminen muuttaa suhtautumisen koko elämään. Myös lähimmäisiin. Kärsivän vierellä jaksaa olla jos on käynyt itse läpi kovan kärsimyksen koulun. Paavali sanoi jopa mielistyneen heikkouteen, hätään ja vainoihin. Ei kai ole ihme jos muut pitävät meitä täysin kaistapäisinä.

52 kommenttia

  • Kosti Vasumäki sanoo:

    Rististä, kärsimyksestä ja evankeliumin voimasta.

    ”Risti, joka sinulla on sairaassa ruumiissasi ja raskasmielisessä luonteessasi, on terveellinen ja kun tiedät kuka on sen sinulle antanut, niin tiedät myös hänen kantavan raskaimman osan kuormastasi. Näin opit, mitä risti ja kärsiminen on, ja miten välttämättömän tarpeellisia ne ovat syntisille, jotka pyrkivät löytämään elämän tien. Ja, että jokaisen Herran Kristuksen seuraajan täytyy ottaa joka päivä ristinsä kannettavakseen. Tämä on useimmille syvä salaisuus.

    He heittävät ristin kauas luotaan ja tahtovat päästä Jumalan valtakuntaan viettäen lihalle ja verelle (omalle langenneelle luonnolleen) mukavia päiviä. Mutta se ei käy päinsä, niin kuin kaikkien pyhien esimerkki ja koko Raamattu opettaa. Omasta kokemuksestasi tämän tiedät ja voit opettaa ristin tarpeellisuutta muille, jotka tahtovat sen ottaa vastaan, mutta niitä on kaikkina aikoina vain harvoja.

    Tie ei käy korkealla, ei kukkien ja ruusujen yli, vaan usein pimeän laakson läpi, jossa Herra valollaan ja Hengellään meitä johdattaa,vaikka emme aina ymmärrä hänen isällistä johdatustaan.” Hän on voimallinen viemään meidät kaiken pimeyden ja kaikkien vaikeuksien läpi taivaaseen.

    (Jonas Lagus: Evankeliumin ääni ) – sen eräästä kirjeestä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Jumala on salannut itsensä maailmalta. Mitään todistetta Hänen olemassaolostaan ei voida löytää.

    Hän on salannut myös kirjan jossa ilmaisee itsensä ja tahtonsa. Sitä pidetään mitättömänä kirjana, jota ei yleensä lueta eikä tutkita. Sen tekstejä pidetään vanhentuneina ja väitetään niiden olevan vain suullista perimätietoa ja ihmisten käsityksistä parin tuhannen vuoden takaa. Jo ennen ajanlaskun alkua kirjoitettuja filosofien tekstejä samalla kuitenkin arvostetaan ja luetaan. Niiden alkuperää , eikä sisältöä ei ole kukaan epäilemässä. Miksiköhän juuri Raamattu poikkeaa luotettavuudessaan muista vastaavista ja jopa vanhemmista teksteistä?

    Jumala on salannut myös ne jotka ovat löytäneet tien Jumalan valtakuntaan sisälle. Tämä saa aikaan uskovassa paljon kärsimystä, josta muu maailma ei tiedä mitään.

    Kristittyjä pidetään viheliäisenä joukkona, jota ei arvosteta. Kristittyjä vainotaan ja tapetaan jatkuvasti monissa maissa.

    Lisäksi Jumala on salannut työnsä uskovien sydämissä. Usein Jumala kätkeytyy myös omiltaan ja jättää heidät ikää kuin oman onnensa nojaan. Jopa niin että uskova joutuu suuriin epäilyksiin oman uskonsa kanssa. Juuri silloin, kun uskova kokee Jumalan olevan kaukana. Jumala onkin lähellä. Usein juuri sen kärsimyksen kautta ja kanssa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kosti Vasumäki sanoo:

    Pekka Veli, oivaltavasti toteat kirjoituksessasi mm. tuon, että ”usein Jumala kätkeytyy myös omiltaan ja jättää heidät ikää kuin oman onnensa nojaan.” Näin asia tuntuu olevan. Tuossa Laguksen kirjeessä lienee kysymys juuri siitä. Blogisi aihe on hyvin haastava ja meitä jokaista syvältä koskettava.

    Palaan vielä hieman tuohon Laguksen kirjeeseen. Siinä mielestäni on hyvin kuvattuna uskon yksinkertainen harjoitus ristin alla, jota ilman usko eikä luottamus Jumalaan voi kasvaa. Kenelle tuo kirje on lähetetty. Ehkäpä meille kaikille, jotka ristin alla tavalla tai toisella vaellamme. Tuossa kuvataan henkilöä, joka kasteen kautta on saanut uudestisyntymisen peson. Lieneekö hän sen hukannut, emme tiedä. Mikäli näin on tapahtunut hän on sen kuitenkin uudestaan Jumalan armosta löytänyt, uskosta vanhurskaaksi tullut kasteen armoon palannut ja joutunut vaikean ristin alle.

    Hengen todistus on kadonnut ja korpitaival alkanut ja jatkunut kenties hyvinkin pitkään, jolloin matkaeväinä ovat risti ja Jumalan sana ilman näkemistä ja tuntemista. Ei näy valoa, vaan pimeys. Miten pimeydessä vaelletaan ilman valoa. Tässä tapauksessa tuo valo on usko, josta kokemuksesta tiedämme, että se horjuu epäuskon painaessa päälle, eikä sanastakaan saa oikein otetta. Ristin pimeässä yössä.

    Tässä ei pidä antaa epäuskolle periksi, vaan luottaa lujasti Jumalan varmaan lupaukseen ja johdatukseen ilman tuntemisia, vaikka edessä olisi pelkkä mahdottomuus, kuten israelilaisilla punaisen meren rannalla Herran kätkiessä häneen uskovilta armokasvonsa. Tie aukenee ennemmin tai myöhemmin, kun sitä uskossa kärsivällisesti jaksamme odottaa. Vaikka emme aina jaksakaan. Mikä sitten neuvoksi? On aivan kauheaa, kun risti painaa, eikä sitä jaksa enää kantaa ja Jumala ei vastaa. Usko ei siis pysy, ellei sitä koetella, jolloin me voimme ymmärtää myös ristin tarpeellisuuden. Tosin vaikea tuota ”ristinteologiaa” on ymmärtää, kun sen kohteeksi joutuu, joka Herraan Kristukseen uskoo.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Aamen! Veljet!

    On myös hyvä muistaa, ettei usko ole Jumalan Voimavaikutuksissa, eli niissä kokemuksissa, mitä niin monesti etsitään, kun aloitetaan kysymällä: ”Miten Jumala on muuttanut sinua?” Näin kysyen helposti kiinnitetään katse niihin muutoksiin, mitä uskovassa ihmisessä on voinut tapahtua, eikä Kristukseen.

    On inhimillistä, että me kiinnitämme katseemme siihen mitä Jumala saa ihmisessä aikaan, mutta todellisuudessa, ne ovat sivuseikka, sillä Jumala riisuu meitä pois juuri siitä, että katsomme vain itseemme ja lähimmäisiin ja siihen mitä Jumalan voimavaikutukset saavat aikaan.

    Jumala antaa meille Ristin sen tähden, että kuolisimme Kristuksen kanssa ja nousisimme myös ylös Hänen kanssaan. (Tämä on Hengellistä ja pitää ymmärtää myös niin.) Ihmisen teot ovat kuolleita, niissä on mullan ja astian maku. Kristuksessa eläminen ennenkaikkea sen ymmärtämistä, että olemme Jumalan luomia ja sellaisinaan Pelastettuaja Kristuksen tähden. Voimme lopettaa kaiken suorittamisen, sillä ne vievät ilon ja rakkauden elämästä. Kristuksessa taas on täydellinen ilo ja rauha, kun taas maailmassa ahdistus ja ja ainainen kärsimys. Kristitty ei ole tämän maailman lapsi ja kahtaalla käyminen on raskasta. Maailman melske ja pauhu ei saisi meitä pelottaa, sillä täydellinen Rakkaus karkoittaa pelon. Olkaat rohkeat Kristuksessa!

    Kun ihmiseltä loppuu voimat, niin Jumala on lähellä Kristuksessa.

    Paavali kirjoittaa: ”Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä.”

    Ja vielä meidä tulee ottaa vakavasti, mitä Herran enkeli sanoi Paavalille: ”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa”.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kosti Vasumäki sanoo:

    Entä onko tarpeellista ristin alla ikävöidä uskossa lapsenoikeutta? Luther ymmärsi uskon ahdistettuna uskona, kuten tiedämme. Niin ahdistettuna, että hän kerran oli viikon vuoteenomana ristin pimeässä yössä. Lienee häneltä ollut Jumala tuolloin kadoksissa, jonka vasta hänen vaimonsa sai näkyviin pukeutumalla muistiin. Luther kysyi: Kuka on kuollut. Tähän Katariina vastasi. Jumala on kuollut, jolloin Luther virkosi ja nousi ylös vuoteesta. Tämä tuli mieleeni, kun olen lukenut tuota Jonas Laguksen kirjaa Evankeliumin ääni.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Yksi parhaista opeistani tuli, kun eräillä kesäjuhlilla sain henkilöltä, jota en ollenkaan tuntenut, pyynnön tulla syksyllä puhumaan Riihimäelle. Olin silloin aivan kuivilla. Mikään ei ollut sanassa avautunut ja sanoinkin siihen, ettei minulla ole mitään jakamista, jollei sitä anneta. Pitkä aikaa olin jo kärsinyt hengellisestä kuivuudesta. Pyytäjä kertoi silti heti juhlapaikalle tullessaan nähneensä minut ja sai siinä kehotuksen kutsua juuri minut.

    Jäin tuota kutsua ihmettelemään. Syksyllä sitten soitin ajoissa, ettei mitään sanottavaa ole annettu. Jälkeenpäin sain kuulla, että langan toisessa päässä oltiin aivan varmoja , että kuitenkin tulisin. Sana annettiin vasta sinä päivänä, kun piti illalla olla puhumassa. Vasta työstä palatessa avasin Raamatun ja siinä se oli. Oli se riemullinen kokemus kun Sana uudelleen avattiin ja sain lähteä ajamaan Riihimäkeä kohti.

    Yksi suuri uskovan kärsimys on juuri tuo hengellinen kuivuus, johon joskus elävät kristityt joutuvat, jossa mikään uskonelämän alue ei aukea. Kaikki ovet on kiinni, eikä mistään saa mitään otetta. Ei siinä käsitä lainkaan sitä, että nyt on kyse aivan erityisestä Jumalan koulusta ja huolenpidosta, jossa vahvistetaan uskoa. Sillä käsiin ei siinä jätetä mitään muuta, kuin se, että tyhjänä saa kurottautua Mestarinsa puoleen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Juuri näin ! Tuota on vaikea edes sanoittaa, kun Jumala alkaa riisumaan ihmistä, niin Hän vie ihmisen pimeään ja tyhjään paikkaan, jossa saa vain odottaa ja odottaa…

    Ei ole mitenkään mukavaa, kun Jumala silittää päänahkaa, niin, että verinahka paljastuu. (Tämä on taas sitä hengellistä, joka pitää ymmärtää myös siten.) Kun Jumala sitten tulee esiin, niin Hän lohduttaa yli ymmärryksen käyvällä Armolla ja sanoo, sinä olet minun… Näin saamme vahvistusta, itse Kristukselta, joka on kuitenkin aina luonamme, vaikka emme sitä aina ymmärrä.

    Uskon kilvoitusta varten Hän meitä kouluttaa ja vahvistaa, ettei meille niin huonosti kävisi, että ajautuisimme pois Armosta.

    ”Niin on Jumalan kansalle sapatinlepo varmasti tuleva. Sillä joka on päässyt hänen lepoonsa, on saanut levon teoistaan, hänkin, niinkuin Jumala omista teoistansa. Ahkeroikaamme siis päästä siihen lepoon, ettei kukaan lankeaisi seuraamaan samaa tottelemattomuuden esimerkkiä. Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija; eikä mikään luotu ole hänelle näkymätön, vaan kaikki on alastonta ja paljastettua hänen silmäinsä edessä, jolle meidän on tehtävä tili.

    Kun meillä siis on suuri ylimmäinen pappi, läpi taivasten kulkenut, Jeesus, Jumalan Poika, niin pitäkäämme kiinni tunnustuksesta. Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä. Käykäämme sentähden uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan. Hebr.4:9-16

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kosti Vasumäki sanoo:

    Kuten Pekka Veli totesi, tuo hengellinen kuivuus on meidän kaikkien riesana. Ismon kanssa olen samaa mieltä tuosta Jumalan riisumisesta ja sen sanoittamisen vaikeudesta. Eräs esimerkki siitä on Paavo Ruotsalainen ja hänen ristintiensä.

    ”Kaksi vuotta ennen Paavon kuolemaa hänen ystävänsä kävivät häntä tapaamassa. Paavo istui vuoteellaan ja muutamat hieroivat hänen hartioitaan, ja hän huusi! ”Voi, voi, minä vaivun syvään liejuun, syvät vedet käyvät minun sieluuni. Hän tuskaili pitkään. Jos hän ruumiin puolesta kärsi sietämättömiä tuskia, eikä hänen sieluansa vaivattu vähempää. Sen hän toi julki sanoessaan: Minulla ei ole muuta esille tuotavana kuin syntiä ja häpeää, ellei Vapahtajani verinen ansio armahda minua:” Lopuksi hän sanoi luulevansa, että hänen on kuoltava: Tiedän että Vapahtajani elää… Voi mitä koulua se olikaan.” (Olavi Tarvainen 1967)

    Paavo lienee tuskissaan lainannut Psalmia (69:3) ”Minä olen vajonnut syvään, pohjattomaan liejuun, olen joutunut vetten syvyyksiin, ja virta tulvii minun ylitseni.”

    Tämä tie, ristin tie on meidän kaikkien osana, jotka uskomme Herraan Kristukseen, kuten on todettu. Itse olen joutunut kirjaimellisesti maistamaan kuolemaa, että minun on kuoltava mutta Herra minua armahti, eikä hän minua vielä kuolemalle antanut. Näin se on. Meillä jokaisella on oma ristimme, jota meidän pitää kantaa joka päivä tavalla tai toisella. Älkäämme kuitenkaan antako periksi tuolle epäuskon synnyttäjälle, joka ahdisti Paavalia ja se sama enkeli ahdistaa myös meitä joka päivä. Näin usko joutuu koetelluksi, että se myös kasvaisi.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      Vasumäki: ”Paavo lienee tuskissaan lainannut Psalmia (69:3) ”Minä olen vajonnut syvään, pohjattomaan liejuun, olen joutunut vetten syvyyksiin, ja virta tulvii minun ylitseni.”

      Tämä tie, ristin tie on meidän kaikkien osana, jotka uskomme Herraan Kristukseen, kuten on todettu.”

      On se vaan hurjaa (ja kurjaa) tuo uskovaisten elämä. Onneksi ei tarvitse kuulua siihen joukkoon.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Niin, paljoiltahan siinä säästyy kun ei tähän joukkoon tule. Ei uskovana olo mikään helppo juttu todellakaan ole. Jos joku kuitenkin asiaa harkitsee, niin kehotan harkitsemaan sitä tarkkaan ja laskemaan kustannukset. Moni lähtee tälle tielle kevein askelin ja pettyy surkeasti, kun huomaakin, ettei tämä mikään kevyt polku ole. Polku on kapea ja liukas. Toiset luiskahtavat farisealaisuuteen, jossa omaa egoa halutaan korostaan omalla uskolla. Siinä muiden usko mitätöidään ja köykäiseksi havaitaan. Siinä syntyy kuvitelma oman uskon paremmuudesta ja – oikeudesta syyttää muita.

    Toiset luiskatavat polulta oman rehellisyytensä tähden. Huomatessaan etteivät täytä mitään uskovan mittaa ja he vetäytyvät pois. Vain harvat jäävät tielle kompuroimaan. He palaavat oikealle polulle aina uudelleen. Horjahtamiset puolelle ja toiselle on heille arkipäivää. Heidän luottamuksensa omaan kykyyn pysyä polulla on aikoja sitten kadonnut. He ovat huomanneet ettei edes oma usko riitä mihinkään. He eivät luota enää omaan uskoonsa, eikä kykyyn pysyä oikealla polulla. Sen sijaan heidän luottamuksena perustuu ainoastaan siihen vanhurskauteen jonka koko maailmankaikkeuden luoja on heille valmistanut, jo aikojen alussa. Joten heidän ei tarvitse epäillä, sitä onko uskon elämä tarpeeksi hyvää ja mallikasta. Sillä kun ei ole mitään merkitystä sen rinnalla mitä Jumala on asiasta päättänyt.

    On siis hyvin riemullista olla Jumalan lapsi ja omistaa hänen huolenpitonsa lapsestaan. Sen rinnalla kakki muut vaikeudet ovat höyhenen kevyitä. Vaikeuksien merkitys voi jopa kadota, silloinkin kun ne muuten voisivat inhimillisesti katsoen olla aivan ylivoimaisen raskaita.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      Sanot, että: ”On siis hyvin riemullista olla Jumalan lapsi ja omistaa hänen huolenpitonsa lapsestaan. Sen rinnalla kakki muut vaikeudet ovat höyhenen kevyitä.”

      Tuohan tarkoittaa sitä, että Jumalan lapsena oleminen ja hänen huolenpitonsa omistaminen on kaikkia muita vaikeuksia suurempi ja raskaampi, jos kerran kaikki muut vaikeudet ovat Jumalan lapsena olemisen rinnalla ”höyhenen kevyitä”.

      Kyllä elämä Jumalan lapsena on kovaa ja sitten vielä lopuksi kuollaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Kuolemassa uskova en joudu pettymään. Jos nimittäin käy kuitenkin niin, että mitään ei ole sen jälkeen, niin en jää sitä murehtimaan. Jos taas on niin, että kuoleman jälkeen tulee vastaan Jumalan kohtaaminen, niin olen varautunut siihen hyvin.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      Pekka: ”Kuolemassa uskova en joudu pettymään. ”

      Eipä joudu liioin uskonnotonkaan. Kyllä se tulee ihan joka ikiselle telluksentallaajalle kun aika on.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      Pekka: ”niin olen varautunut siihen hyvin”

      Juu, niin olen minäkin – valmiiksi jo tuhkattuna, niin ei tarvitse pirun enää vaivautua helvetin tulella.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Veli Pesonen

    En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.