Valtionkirkon puolustus

Suomessa ei ole valtiokirkkojärjestelmää eikä valtionkirkkoja. Termillähän varsinaisesti tarkoitetaan järjestelmää, jossa valtion elimet päättävät kirkon asioista. Viimeiset valtionkirkon rippeet poistuivat, kun tasavallan presidentiltä otettiin pois oikeus nimittää piispat vajaat parikymmentä vuotta sitten. Siitä huolimatta päivittäin Suomen luterilaisesta ja ortodoksisesta kirkosta käytetään mediakeskustelussa nimitystä valtionkirkko.

Sanojen merkitys muuttuu. Näin on käynyt monelle käsitteelle ja muutos on jatkuva. Katajanokan edunvalvontabunkkerissa olisi hyvä kiireesti nyt huomata, että on hyväksyttävä se, että valtionkirkolla tarkoitetaan perin juurin muuta kuin ennen. Nykyisin sillä tarkoitetaan erillislainsäädännöllä säädeltyjä kirkkoja, joilla on julkisoikeudellinen asema ja jäsentensä verotusoikeus sekä niiden suuruuteen ja historialliseen kehitykseen nojaava erityisasema. Nyt on aika puolustaa valtionkirkkoja, siis evankelisluterilaista ja ortodoksista kirkkoa, jotka ovat tähän asti mieluiten nimittäneet itseään häveliäästi kansankirkoiksi.

Ääripäät tapaavat toisensa kehällä. Kirkon ulkopuoliset vastustajat haluavat lopettaa kirkkojen erityisaseman, jotta niiden vaikutusvalta heikkenisi. Kirkon ”sisäpuolella” olevat vastustajat haluavat lopettaa kirkkojen erityisaseman, jotta ne voisivat kehittyä tiukkojen, oman pienryhmän tunnustusten omaksuvien oikeauskoisten ”jumalanvaltakunniksi”. Molemmat kehityslinjat ovat suomalaiselle yhteiskunnalle vahingollisia. Koko yhteiskunnan etu – todellinen win-win - on, että yliopistossa opetetaan ja tukitaan teologiaa korkean tason tieteellisin kriteerein, että seurakunnissa ja kouluissa opetetaan korkeasti koulutettujen opettajien voimin sekä uskontojen että oman uskonnon perusteita ja että kristillisessä yhteisössä ja koko yhteiskunnassa seinät ovat leveällä ja katto korkealla, jossa ”pienin yhteinen jaettava” yhdistää eikä erota. On kirkkojen ja koko suomalaisen yhteiskunnan etu, että kirkkojen hallinnossa, taloudessa ja toiminnassa noudatetaan julkisen yhteiskunnan pelisääntöjä ja ylläpidetään läpinäkyvyyttä. Suomen valtionkirkkojen historia on pitempi kuin minkään suomalaisen poliittisen ja hallinnollisen tai yhteiskunnallisen instituution. Kirkot ovat niin kiinteä osa suomalaista pitkän aikavälin arkitodellisuutta, että usein on vaikeata erottaa, vaikuttaako kirkko arkitodellisuuteen vai arkitodellisuus kirkkoon. Samalla tavalla kuin kaikki venäläiset ovat pohjimmiltaan ortodokseja riippumatta siitä, ovatko uskovaisia vai eivät, samalla tavalla - vaikka muuta väittäisimme - me suomalaiset olemme yhtälailla luterilaisia tai ortodokseja riippumatta, olemmeko kirkon jäseniä vai emme. Ja tämän saman korkean katon ja leveiden seinien sisälle mahtuvat tervetulleina myös kaikki ne, jotka tulevat muualta rakentamaan yhteiskuntaa maamme rajojen sisällä.

Ei ole siis mitään häpeämistä siinä, että käymme rinta rottingilla puolustamaan valtionkirkkoja siinä merkityksessä, jossa termiä ”valtionkirkko” nykyisin julkisessa keskustelussa käytetään!

29 kommenttia

  • Vesa Ahlfors sanoo:

    Risto Voipio: ”Kirkon ulkopuoliset vastustajat haluavat lopettaa kirkkojen erityisaseman, jotta niiden vaikutusvalta heikkenisi.”

    Pitäisikö sillä oikeastaan ollakaan mitään uskonnollisten ja hengellisten asioiden ulkopuolelle menevää vaikutusvaltaa? Jos pitäisi, niin miksi?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Risto Korhonen sanoo:

    ”… vaikka muuta väittäisimme – me suomalaiset olemme yhtälailla luterilaisia tai ortodokseja riippumatta, olemmeko kirkon jäseniä vai emme.”

    Emme ole. Toivottavasti tuo oli ajatusvirhe, eikä pöyhkeilevän ylemmyydentuntoinen julistus, jolta se valitettavasti kuulostaa.

    Olen kuulunut kirkkoon kymmeniä vuosia ja nyttemmin eronnut. Koskaan en ole ollut vakaumukseltani luterilainen tai ortodoksi, vaikka minut onkin aikoinaan kirkkoon liitetty.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Risto Voipio sanoo:

      Kaima hyvä. Lue se koko virke eikä vain jälkimmäistä osaa. Ja myös edeltävä virke. Silloin uskoisin ajatukseni avautuvan paremmin ja huomaat, ettei se ole ajatusvirhe eikä varsinkaan pöyhkeilevä eikä ylemmyydentuntoinen.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Risto Korhonen sanoo:

      Luinhan minä koko kirjoituksen, ja nyt vielä uudelleen mainitsemasi kohdat. Mutta minä kun satun olemaan sitä mieltä, että luterilaisuus ja kristinusko yleensä eivät ole maailmankatsomuksina kovin kummoisia. Vaikutuksellaan, etenkin historiallisesti, niillä ei totisesti ole aihetta rinnan röyhistelyyn. Minun ikäluokassani (n. 50 v) hyvin suuri osa ajattelee näin, ja nuoremmista vieläkin suurempi. Siksi pahastun siitä, että kirjoitat tuohon tyyliin ”meistä suomalaisista”.

      En tietenkään ota tätä henkilökohtaisesti 🙂

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouko Karjalainen sanoo:

    On varmaan luonnollista, että kirkon useimmat (entiset ja nykyiset) työntekijät puolustavat valtiokirkkoasemaa. Kysymys on kuitenkin lähinnä viivytystaistelusta. Fakta on, että kirkko joka tapauksessa tulee menettämään entisen asemansa ja putoamaan muiden uskonnollisten yhteisöjen joukkoon. Haluttiin sitä tai ei. Kyse on korkeintaan joistakin vuosikymmenistä.

    Historiallisella perinteellä on oma arvonsa. Mutta myös painolastinsa. Kirkko on liian usein mielletty valtion haarakonttoriksi tai itse esiintynyt sellaisena. Jo Lutherin perusvirheitä oli esivallan mieltäminen kirkon suojelijaksi. Suhteesta tuli liian läheinen. Valtiokirkkoasemasta luopuminen mahdollistaa aikanaan kirkon selkeämmän itsenäisyyden ja kriittisemmän asenteen yhteiskunnallisten vallanpitäjien suuntaan samoinkuin vahvemman maallikkouden ja yhteisöllisyyden syntymisen sekä virkavaltaisuudesta irtautumisen.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Nähtäväksi jää, kuinka lut.kirkko selviää meneillään olevasta ryöpytyksestä kun sekä ulkoa- että sisältäpäin kaivetaan maata perustusten alta.

      Jos kirkko olisi sisältäpäin yhtenäisempi niin se ehkä kestäisi paremmin ulkopuolisen hyökkäilyn.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Eero Polsa sanoo:

      Ei Kristuksen Kirkko kaadu meidän mielipiteidemme vuoksi ja meidän hyväksymistä pyytäen. Kristuksen Kirkko ja vielä maailman laajuisena kirkko ei itsenään kaipaa meidän mielipiteitä. Se ei seiso meidän ihmisten varassa. Se kutsuu seuraamaan ristiä. Voi ihan reippaasti sanoa että se seisoo kalliolla ja se kallio on Kristus. Sitä syljetään ja nauretaan pilkaten, mutta kerran se näyttä voimansa sitä halveksiville. Kristuksen kirkko on huonojen ja heikkojen apu. Välistä voi näyttää tämän näkyvän kirkkon toiminta vähäiseltä ja heikolta, sen työtekijät taitamattomilta ja avuttomilta, mutta sittenkin heidän kanssaan on Kristus. Siellä työn uupumuksen keskellä saa tuntea miten Jeesus kantaa ja siunaa työn. Jeesus ei etsi vahvoja ja itsestään varmoja, mutta haluaa ja kaipaa kuitenkin heitä luokseen. Monet ovat haastaneet Jumalan omilla asenteillaan ja mielipiteillään, ehkä myös varmoilla julistuksillaan ettei Jumalaa ole. Ihmettelen sitä mittasuhdetta joka on pienen ihmisen ja Jumalan välillä, Jumalan joka on luonut kaiken näkyväisen ja näkymättömän. Ihminen ei paljoa paina, se häviää jo täällä kuin hiekanjyvänen Saharaan, saati sitten kun ajattelemme avaruutta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Manu Ryösö sanoo:

    Valtaistuimen ja saarnatuolin liitto on ollut kautta historian vaarallinen yhdistelmä. Hengellisellä kielellä ilmaistuna vaarana on lain ja evankeliumin sekoittuminen. Maallisella kielellä voidaan todeta, että em. sekoituksessa menetetään molempien tahojen toisiaan tervehdyttävä itsenäisyys. Valtaistuimen ja saarnatuolin liitossa uskonto sekoittuu osaksi valtapolitiikkaa ja valtapolitiikka osaksi uskonnonharjoittamista.

    Kun maallinen ja hengellinen regimentti pidetään toisistaan erillään, kristillinen kirkko voi toimia valtiollisen moraalin peilinä. Vastaavasti valtiollisen vallan johtava ja kirkkokunnista erillinen asema yhteiskunnallisena lainsäätäjänä, pitää uskonnolliset yhteisöt nöyrinä. Tämä rajaus suojelee niin sanotulta menestyksen ja kunnian teologialta (so. valtaorientoituneelta uskonnollisuudelta). Aidot kristilliset kirkot eivät menetä suolaansa silloinkaan, jos ne joutuvat ajoittain kärsimään jopa uskonnonvapauden rajoituksista. Itse asiassa kristillisen kirkon elinvoima piilee valmiudessa kärsiä (Kristus-ruumiina) ajoittain myös epäoikeudenmukaista kohtelua. Kärsimys koettelee kirkon sanoman ja auttaa seurakuntia pysymään totuusyhteisönä. Kirkon olemukseen kuuluu näet totuusyhteisön luonne. Kirkkojen tulisi kasvaa samassa suhteessa kuin kansalaiset sisäistävät saman totuuskäsityksen, jonka ko. kirkko omistaa.

    Kristillistä kirkkoa ei tulisi kasvattaa ja johtaa sisällöllisellä kompromissipolitiikalla, sillä kirkko ilmaisee perusasiakirjoissaan lepäävänsä ilmoitustiedon pohjalla. Tämä tekee kirkosta erilaisen yhteisön kuin yhteiskunta. Kompromissit ja yhteisöllisten normien luominen äänestämällä on sen sijaan ominaista yhteiskunnalle. Aito kristillinen kirkko ei voi muodostaa oppiaan äänestystuloksilla. Hyvä yhteiskunta taas muodostaa lakinsa juuri näin. Nämä ovat molempien tahojen erityisominaisuuksia, erilaisia peruslähtökohtia, joita ei sovi sekoittaa. Näin maallinen ja hengellinen toimivat toistensa opponentteina ja peileinä, mutta vain pysyen toisistaan erillisinä. Parhaimmillaan ne ehkäisevät toinen toistensa piirissä säännöllisesti nousevaa vallanhimoa ja vauhtisokeutta.

    Minusta on tärkeää miettiä onko nyt taas nousussa uusvaltiokirkollisuus, joka jälleen sekoittaa lain ja evankeliumin, ilmoitususkon ja demokratian…?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Osmo Kauppinen sanoo:

      Käsittääkseni esimerkiksi Inkerin kirkko on hyvin pitkälti sopeutunut Venäjän valtiovallan toiveiden mukaisiin kannanottoihin. Suomessa kirkko on ollut kriittisempi monessa asiassa valtiovallan suuntaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Manu Ryösö sanoo:

      Käsittääkseni Inkerin kirkko ei ole esim. suhteessaan homoseksuaalisen elämänvan torjuttavuuteen sopeutunut Venäjän valtion lainsäädäntöön, vaan edustaa itsekin sitä torjuvaa kantaa. Kirkolla voi olla valtion kanssa yhdensuuntainen em. elämäntavan torjuva kanta yhteiskunnan kanssa, mutta kirkossa perusteet haetaan Raamatun ilmoituksen pohjalta. Yhteiskunta hakee nämä normit äänestyksillä. Usein normit ovat silti yhdensuuntaisia. Ristiriitatilanteitakin toki ajoittain ilmenee. Silloin kysytään kirkon valmiutta kärsiä jopa rangaistuksia vallitsevan yhteiskunnan taholta, jos se havaitsee seisovansa ilmoituksensa luovuttamattomien normien takana. Tästä Inkerin kirkolla on kokemusta aivan lähihistoriassa (esim. kokoontuminen Jumalan sanan äärelle, vaikka yhteiskunta se torjui).

      Tässä on nähdäkseni kaksi Jumalan asettamaa regimenttiä. Jonkin suljetun yhteisön kuten esim. vapaamuurariuden sekoittaminen osaksi yhteiskuntapolitiikkaa on ymmärtääkseni kristinuskon vastaita.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Osmo Kauppinen sanoo:

      Kyllä minä luulen, että siellä Venäjällä on viisainta noudattaa valtion käskyjä. Muuten saattaa kirkko olla pian entinen kirkko.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Manu Ryösö sanoo:

      Inkerin kirkon lähihistoriassa on toki jouduttu elämään kymmenien vuosien ajan ateistisen neuvostoyhteiskunnan sorron alla. Sinä aika uskovia tapettiin ja moni veikkasi Inkerin kirkon olevan pian entinen kirkko. Toisin kuitenkin kävi. Sanalleen uskollinen kirkko säilyi vainojenkin keskellä, mutta voittamattomaksi luultu ateistinen neuvostoyhteiskunta meni sen sijaan menojaan.

      Nyt Inkerin kirkko saa taas elää yhteiskunnallisesti tunnustettuna ja arvostettunakin yhteisönä Venäjällä. Tämä on osoitus siitä, että kirkon kannattaa aina rakentaa olemuksensa Raamatun sanan ilmoitustotuuden pohjalle. Tämä on historiassa koeteltu perusta. Valtaistuimen ja saarnatuolin sekoittava liitto on sen sijaan malli, jonka jäljet pelottavat. Siinä kirkot ovat usein liittoutuneet väkivaltakoneistojen kanssa ja lianneet kätensä. Tämä on valvomisen paikka kaikissa uskonnollisissa yhteisöissä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Osmo Kauppinen sanoo:

      Olen viime aikoina lueskellut kirjoja Putinin Venäjästä. Näyttää siltä, että kovinkaan paljon ei muutosta ole neuvostovallan aikaan nähden tapahtunut, ainakaan valtakoneiston toiminnan suhteen. Joten en nyt vielä alkaisi jumaloida ja kristillistää sikäläistä yhteiskuntaa. Voi tulla vielä ”itku pitkästä ilosta”, kuten suomalainen sananlasku sanoo.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Manu Ryösö sanoo:

      Minkään yhteiskunnan jumalallistamiseen ei liene tarvetta. Kiitollinen toki saa olla Jumalalle siitä, että esim. Inkerin kirkko saa nykyään toimia vapaasti venäläisessä yhteiskunnassa. Tunnustusta voi toki antaa myös yhteiskunnallisille päättäjille, kun kirkon työrauha turvataan. Valvomaan meidät on aina kutsuttu.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Vesa Ahlfors sanoo:

      Osmo Kauppinen: ”Olen viime aikoina lueskellut kirjoja Putinin Venäjästä. Näyttää siltä, että kovinkaan paljon ei muutosta ole neuvostovallan aikaan nähden tapahtunut, ainakaan valtakoneiston toiminnan suhteen. Joten en nyt vielä alkaisi jumaloida ja kristillistää sikäläistä yhteiskuntaa.”

      Siellähän nykyiset valtaapitävät ovat halunneet ottaa myös kirkon ”apupojikseen”, ja kuten yleensä aina menneisyydessä ja vähän joka puolella maailmaa, kirkko on ollut enemmän kuin valmis sellaisiin tehtäviin. Katsoo yleensä sellaisella vahvistavan asemaansa ja saavan lisää vaikutusvaltaa myös ns. maallisiin asioihin. Vertaa Raamatun Ilmestyskirjan 17. ja 18. luvun kuvaukset ”Suuresta Babylonista.”

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Manu Ryösö sanoo:

      Inkerin kirkon historia osoittaa, ettei kristillinen kirkko ole suinkaan aina ollut valmis yhteiskunnan apupojaksi. Esim. Aatami Kuortin muistelmat tai Maria Kajavan elämänkerta (Pitkä taival) kertovat kristillisen kirkon valmiudesta kärsiä uskonsa tähden. Lukuisat marttyyrikirkon tänäkin päivänä kulkevat tätä samaa tietä. Itse Inkerin kirkon pastorina yritän kunnioittaa edellä mainittuja uskon esikuvia. Kysymys ei ole siitä, että marttyyrius olisi itsetarkoitus. Kysymys on siitä, ettei totuudenpuhujille yleensä makseta, vaan siitä joutuu itse maksamaan. – Varhaisen kirkon kasvu perustui tälle valmiudelle. Kirkollisuutta on siis moneen junaan. Valtaistuimen ja saarnatuolin sekoittaminen johtaa pääsääntöisesti totuudesta luopumiseen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Paavo Eero sanoo:

    En nyt aivan ymmärrä, ettäkö seremoniaalisista rippeistä ”pääseminen” on ollut viimeinen selkeyttävä todistus irtaantumisessa valtiosta, siinäkö kaikki olikin. Onhan esim. kirkon oma lainsäädäntötyö yhä viime kädessä eduskunnan käsissä, julkisyhteisönä toimimisen vastikkeena ja tullut mm. perustuslaillisen arvioinnin huoltamaksi jo meidänkin aikana. Nyt aivan ajankohtainen on eduskunnalle jätetty kansalaisaloite, jossa on kysymys samaa sukupuolta olevien avioliittolaista. No, jos tämä ”kansankirkko” saisi aivan yksin päättää, tuskinpa valtiovallan mahdollisista uusista ”julkisista yhteiskunnan pelisäännöistä” huolimatta kirkko noin vain taipuu luopumaan kristillishistoriallisesta ymmärryksestään avioliitosta. Mitä vaihtoehtoja valtiovalta tarjoaa kirkolle, mikäli laki eduskunnassa hyväksytään. Eli nyt jos koskaan, voidaan hyvinkin kysyä, haluammeko olla valtionkirkko?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Osmo Kauppinen sanoo:

      Ymmärtääkseni valtiovalta ei ole sidottu kirkon kantaan avioliittokysymyksessä. Sillä lienee valta tehdä laki sellaiseksi kuin tahtoo. Kirkko taas voi itse päättää, keitä se vihkii avioliittoon. Tosin juridisesta vihkimisoikeudesta voisi kirkko ihan hyvin luopua ja keskittyä vain avioliiton kristilliseen siunaamiseen. Ei kirkolta edellytetä nykyisenkaltaisessa tilanteessakaan omista perusteistaan luopumista.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Paavo Eero sanoo:

      Näinhän on, mutta samalla taitaisivat viranomaisasema ja tarve virkasuhteista kaikkiaan, mennä kirkossa ns. uusintakäsittelyyn – Oiskohan tuohon kaikkeen sentäs jo valmiutta?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Osmo Kauppinen sanoo:

      Kirkon viranomaisoikeuksista taitaa enää olla jäljellä vain avioliiton esteiden tutkiminen ja rajoitettu (omien jäsenten) avioliittoon vihkimisoikeus. Tuovatko nämä niin suuren lisäarvon kirkolle, että niistä on pidettävä kiinni viimeiseen asti? Sitä olisi syytä miettiä. Pikemminkin tällaisesta ”viranomaisasemasta” tulevat mieleeni koomikkoryhmä Alivaltiosihteerin kirjat, mm. ”Virallisuus kannattaa aina”.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jori Mäntysalo sanoo:

      Osmo, valtionkirkkojen papit voivat myös kirjata vauvat väestötietojärjestelmään. On se nyt jonkinlainen etu, että voidaan tarjota ”palveluketjua”. Toki tästä huolimatta koko ajan useampi jättää ketjun käyttämättä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Kiviranta sanoo:

      Erinomainen termi tuo palveluketju. Olet oivaltanut jotakin oleellista kirkosta. Kirkko palvelee, sekä yksittäisiä jäseniään että samalla tekee palveluksia valtiolle.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Osmo Kauppinen sanoo:

      Jori. Eikö se ole ihan sama, kuka sen vauvan kirjaa väestötietojärjestelmään, seurakunnan kanslisti vai joku muu kanslisti? Kunhan tulee kirjatuksi. Maistraatissa on kuitenkin tiedot kaikista, oli sitten kirkon jäsen tai ei. Mutta eihän kirkko voi oikein toimia, ellei sillä ole rekisteriä jäsenistöstään.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jori Mäntysalo sanoo:

      Osmo, onhan siitä etua että pappi voi saman tien hoitaa paperisodan. Vaikka ei se sota nyt oikeastaan ole kuin yksi A4-paperi ja siinäkin muistaakseni valmiiksi maksettu postimaksu. Mutta kun kirkon jäsenyys kiinnostaa aivan äärimmäisen vähän — suuntaan tai toiseen — on näinkin pienellä asialla merkitystä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Kiviranta sanoo:

      Mitä Jori ajat tällä takaa? Onko sinusta huono asia, jos asiat voidaan hoitaa joustavasti?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Osmo Kauppinen sanoo:

      Jori. Ei meillä Porissa ainakaan pappi niitä tiedostoja kirjoittele ja lähettele, vaan seurakuntien keskusrekisteri ja käytännössä siellä kanslisti. Eikä minua yhtään haittaa sekään, jos sinua kiinnostaa kirkon jäsenyyts äärimmäisen vähän. Se on oma asiasi.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Osmo Kauppinen sanoo:

      Jorille ihan selvitykseksi, miten se paperisota tapahtuu: Ensin lapsen vanhemmilta tulee seurakuntatoimistoon pyyntö, että lapsi kastettaisiin. Teologipalaverissa sovitaan, kuka papeista menee toimituksen tekemään. Pappi ottaa yhteyttä vanhempiin ja sopii tapaamisesta. Vanhemmat tavataan ja sovitaan kastetoimituksen yksityiskohdista ym. tarpeellisesta. Vanhemmilta saadaan äidille mennyt viranomaislomake ”Lapsen tietojen ilmoittaminen”. Se on täydennetty vanhempien ilmoittamilla kummien nimillä ja lapsen nimellä. Kastejuhla pidetään vanhempien haluamassa paikassa (yleensä koti tai kirkko). Pappi kirjaa lomakkeeseen toimittaneensa kasteen ja vie lomakkeen keskusrekisteriin. Siellä huolehditaan tietojen lähettämisestä väestörekisteriin. Vanhempien halutessa kasteesta ilmoitetaan jumalanpalveluksessa, missä rukoillaan lapsen puolesta ja mahdollisesti lehdessä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jori Mäntysalo sanoo:

      Pekka: Korjasin sitä, että vain ja ainoastaan vihkiminen ja esteiden tutkinta olisi enää jäljellä viranomaistyyppisistä tehtävistä. Muitahan on sitten ainakin virkatodistuksen antaminen jäsenestä tai kuolleesta ex-jäsenestä. Ja hautauskin käytännössä katsotaan tuollaiseksi.

      Evlut kirkko on perustellut yhteisövero-osuutta mm. väestötietojärjestelmän ylläpidolla. Mutta onko se kirkolle epämukava velvollisuus, vai hyödyllinen järjestely jolla se pääsee palvelemaan jäseniä aavistuksen paremmin kuin vaikkapa katolinen kirkko?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Osmo Kauppinen sanoo:

      Virkatodistukset ovat häviävä luonnonvara. Sellaisia ei nykyajan tietoteknisenä aikana juuri enää tarvita. Sitäpaitsi niitä saa maistraatistakin. Sukuselvitykset sen sijaan työllistävät. Sellaisia tarvitaan kuolinpesän jaossa. Niiden tekeminen ja vanhat kirkonkirjat voisi aivan hyvin siirtää maistraattien hoidettaviksi. Eiväthän sellaiset seurakuntatyöhön liity. Vanhimmat kirjat ovatkin jo maakunta-arkistoissa ja mikrofilmattu. Haudan kaivuu ja peitto ei myöskään ole kirkollinen toimitus, jollainen on hautaan siunaaminen. Kaivuu ja peitto kuuluisi paremmin kunnalliselle viranomaiselle. Että sinne vaan näitä toimia siirtämään, niin jää väheneviä taloudellisia resursseja varsinaiseen seurakuntatyöhön. Tilanne on edessä ennemmin kuin luullaankaan.

      Ilmoita asiaton kommentti