Väliaikaista kaikki

Kuolemattomien ajatusten lähteitä ovat viisauden sanakirjat, aforismikokoelmat, elämää suurempi kirjallisuus, merkkihenkilöiden lausahdukset ja mitä niitä onkaan, näinhän me ajattelemme.  Kiusallista ehkä monelle, niitä löytyy myös meille kaikille tutuista ralleista ja puolivillaisista renkutuksista, niissä usein kosketellaan kansan syvimpiä tuntoja tavalla, joka jää elämään alitajuntaan, ilman että sitä oikeastaan huomaa. Tuli mieleen kun taas kerran kuulin miten elomme riemu ja rikkaus sekä muutama muu, totta tosiaan, väliaikaista kaikki on vaan. Ei auta vaikka hurma viinin mieltämme nostattaa, sekin on väliaikainen.

Koronakriisi on pannut seurakunnallisen elämän uusiksi, sen me tiedämme, ilman enempää luettelointia. Poissa on ennustettavuus, monet osallistumisen tavat on aina etukäteen varmistettava, onko vai eikö. Olen pandemian aikana, sattumaa tai ei, poikennut useiden muiden seurakuntien messuissa ja nähnyt monia väliaikaisratkaisuja. Sattuman Villeä tämä ei  suuremmin vaivaa kun ei muutenkaan tiedä, miten juuri täällä tai tuolla on ennen toimittu, ikiomia ryhmiä ja toimintamuotoja kaipaavia se vaivaa sitäkin enemmän. Nyt kun toisten ihmisten läheisyyttä eniten kaipaisi, sekin viedään.  Ja kun parempaa jo odottaa tulevat vain uudet tartuntalukemat, kasvamaan päin.

Yhä useammin on pandemian aikana noussut mieleen minulle läheisen Juhani Rekolan kuvaus kristillisen kirkon syntyhetkistä, vierashuoneen tapahtumista ja pian alkavasta  kaaoksesta, kun kaikki näytti olevan lopussa. Hyvä on, myönnetään että vertailu tähän päivään ontuu, mutta tuossa vierashuoneessa on jotakin, siellä uudesta liitosta ilmoitettiin ja vierashuoneisiin ei ole tarkoitus jäädä. Kaiken palaamista ennalleen seurakunnissa toivotaan, mutta entä jos näin ei käy? Uusi normaali voi olla jotain aivan muuta ja sen kanssa on elettävä. Siihenkin olen löytävinäni Rekolalta vastauksen kun hän kirjoittaa välttämättömästä kärsimyksestä.

Taannoisella lyhytaikaisella kulttuuriministerillä oli sana hallussaan. Hän sanoi moneen kertaan miettineensä, miten juuri sortovuosien aikana syntyi valtava määrä suurta taidetta ja samalla sitä, mikä olisi sopiva määrä sortoa että taide-elämä voi mahdollisimman hyvin.  Sekasortoista tilannetta ei kirkkoomme kukaan toivo eikä mistään sellaisesta näytä merkkejä olevankaan. Alussa me silti vielä olemme siinä, että pandemia-ajan  tähänastiset  kokemukset todella saataisiin vahvistamaan kirkon ydintehtävää. Mitä olemme oppineet, mitä uusia polkuja olemme jo löytäneet, mitä turhaa voi jäädä syrjään.  Valmiiksi ei seurakunta tule koskaan, keskentekoinen se on ja siksi jää,  siinä sen vahvuus sillä vain keskentekoisessa on elämää.  Millainen pitäisi ulkoisen uhan olla, että se saisi kirkkomme seisovia vesiä liikkeelle,  pitäisikö sen olla suuri vai riittäisikö sopiva?

En minä vaan tiedä, siksi tässä ääneen kyselenkin. Kirkkoa jäytävän avioliittokysymyksen käsittelytapa tuoreena mielessä.

 

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Kiitos kirjoituksestanne; katsomatta tarkemmin hengellistä asiaa elämässämme sen eri mahdollisissa ymmärryksissä eri suuntien uskontotuuksissa, muistatteko kuka, nyt edesmennyt lauluntekijä salanimellä, kirjoitti laulun, ”Ei taivaasta varata voi pöytää”.

    Lainaisin tekstiä enemmänkin mutta vihkonen on nyt katsomatta paikassa mistä sitä en huomaa.

    • Viimeisessä säkeistössä asiaa katsottiin heikon muistin avittamana seuraavasti: ”Kun nyt siellä killistelet pilven päällä muistaa vanhaa hepulaa, sä lähempää näät tähdet kuin me täällä, pistä oven väliin pari palikkaa”.

      Näin uskomme Kristukseen Jumalassa yhteisössämme on usein omansa eivätkä teologiset preesensit substansseissa ole suoraan kirkkomme statuksesta todistettuna nousevaa huomaamista uskon asioissa tavalliselle seurakunnan rivijäsenelle.

  2. Eikö nyt perin omituiseksi ole osoittautunut se seikka, että kirkon ja kristillisyyden pääasia, se ihanuus, että jumala uhrasi poikansa, koituikin sitten juutalaisvihan aiheuttajaksi ja syyksi, vainoksi ja kansanmurhiksi, panetteluksia, halveksunnaksi ja hävitysvimmaksi.
    Siitä tuli anteeksiantamaton Kristuksen murha ja jopa jumalan murha, vaikka sen piti pelastaa kristikansa ikuisesta helvetistä.

    Anteeksi vain, mutta tämä ei mahdu minun oikeuskäsityksiini.

    Kuten ei sekään, että äitikirkko on myös kristuksen morsian, joka tarkoittaisi sitä, että äiti voisi olla pojan morsian. Kun lisäksi kirkkoon kuuluu tietysti paljon miehiä, niin tapahtukoo heille sukupuolen vaihdos, että voivat olla morsian? Vai riittääkö siihen henkinen kastraatio, mitä ikinä se sitten lieneekään.

    Huomion arvoinen lienee myös se seikka, että kuolemasta onkin tullut elämä, että kuolema ei ole kuolema, vaan taivaallinen syntymä. Ikuinen elämä. Ja toisaalta sanonta, pitää syntyä vedestä ja hengestä, henki se on joka eläväksi tekee.
    Tiedämme hyvin, että kuollut ei enää hengitä, joten kuolema ei ole elämä, ja vaikka hauta olisi vetinen ei se kuitenkaan synnytä. Se on äidin kohtuvesi, josta synnytään ja vedetään elämän henki.

    Näin oma oppi kumoaa oman opin, eikä siihen tarvita edes antikristusta. Vähän ajatusta ja pohdistaa, niin käteen ei jää muuta kuin ihmettelyä, että kaikenlaista sitä onkin ollut .

Kirjoittaja

Kuntsi Kaarlo
Kuntsi Kaarlo
Pohjoisesta Kymenlaaksosta Sipooseen kulkeutunut sotaorpo ja sosiaalipsykologi, ylitarkastaja mm., musiikin ja poliittisen historian harrastaja, seurakuntien luottamusmies, eurooppalainen