Väliaikainen vihkimys? Väliaikainen piispan virka?

Luterilaisen kirkon päätunnustuksen Augsgurgin tunnustuksen mukaan (CA V) kirkon virka kuuluu kirkon perusrakenteeseen yhtä lailla kuin sana ja sakramentit, joiden tarjolla pitämistä virka palvelee. Kukaan ei kirkossa "saa julkisesti opettaa eikä hoitaa sakramentteja ilman asianmukaista kutsumusta [rite vocatus]". Tämä "rite vocatus" tarkoittaa piispan suorittamaa vihkimystä (lat. ordinatio) sanan, rukouksen ja kätten päälle panemisen kautta. Apostolit itse antoivat ohjeen ja huolehtivat siitä, että kussakin seurakunnassa on "presbyteeri", "vanhin" (Apt. 14:23, lat. "ordinanassent illis per singulas ecclesias presbyteros"). Ut:ssa mainitaan myös "piispat (episcopum) ja diakonit (diaconis)" (Fil. 1:1 "episcopis et diaconis" eli "kaitsijat ja palvelijat" ; 1 Tim. 3:2 "episcopum"; Tit. 1:7 "episcopum"), eli viran kolmisäikeisyys alkoi hahmottua. Kuhunkin virkaan vihittiin (lat. ordinatio), jotta saataisiin siihen virkaan tarvittava Pyhän Hengen lahja eli karisma.

Uuden testamentin mukaan kirkon virkaan siis vihitään kätten päälle panemisen ja rukouksen kautta. Tämä merkitsee Hengen ja Jumalan voiman välittämistä Jumalan kansan johtajille ja vanhimmille. Apostoliseen perintöön kuuluvaa virkaan vihkimistä (Apt. t. 6:6; 14:23; 1 Tim. 4:14; 2 Tim 1:6) kutsuu kirkkoisä Tertullianus "ordinaatioksi". Myös Cyprianus kutsuu sakramentaalista virkaan vihkimistä ordinaatioksi. Vihkimyksen vaikutus on Pyhän Hengen lahja, joka antaa hengellisen valtuutuksen viranhoitoon (vrt. 1 Tim. 4:14: "Älä lyö laimin armolahjaa, jonka sait silloin, kun vanhimmat profeettain sanojen perusteella panivat kätensä sinun päällesi" tai 2 Tim. 1:6: "Siksi muistutan sinua, että puhaltaisit täyteen liekkiin Jumalan armolahjan, jonka sait silloin kun minä panin käteni sinun päällesi.").

Näin ollen vihkimys piispan, papin tai diakonin virkaan on elinikäinen. Se liittyy kirkon tehtävään, joka on apostolisen evankeliumin julistaminen aikojen loppuun asti - sanoin ja teoin, kukin vihkimyksensä mukaisessa kutsumuksessa yhteiseksi parhaaksi ja koko Jumalan kansaa palvellen. Augsburgin tunnustuksen mukaan kirkko pysyy aina eivätkä "helvetin portit sitä voita". Pyhän Hengen lahjaa ei anneta vain määräajaksi, vaan se on pysyvä kutsumus ja vihkimys, vaikka viranhoidosta voidaan myös vapauttaa esimerkiksi sairauden ja ikääntymisen vuoksi - tai, jos sisäinen kutsumus on sen kanssa ristiriidassa. Viransijaiseksi ei vihitä, jos ei ole tarkoitus jatkaa tietyssä vihkimysvirassa senkin jälkeen. Pappisvirka säilyy, vaikka papin virka eli tietyn papin tehtävän hoitaminen päättyisikin.

Esimerkiksi kirkon tulevaisuuskomitean ehdotus piispan viran määräaikaisuudesta herättääkin tästä näkökulmasta kysymyksiä. Kuten avioliittoon vihkiminen on elinikäinen: "Minkä siis Jumalan on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako", Matt. 19:6, yhtä lailla vihkimys kirkon eri virkoihin on elinikäinen. Myös käytännöllisesti ajatellen on epätarkoituksenmukaista ja hämmennystä aiheuttavaa, jos esimerkiksi on samaan aikaan piispoja samalla alueella, jotka molemmat esimerkiksi olisivat parhaassa työiässä. Kirkon historian aikana hieman tämän tyyppinen tilanne on johtanut skismoihin ajatellen esimerkiksi 1300-1400-luvun suurta länsimaista skismaa, jolloin oli pahimmillaan kolme Rooman paavia.

Luther itse käytti piispan virkaan vihkimisestä termiä "ordinaatio" ja piti sitä selvästi omana virkanaan. Se että piispan virka Saksassa poistui ja palautettiin sikäläisiin maakirkkoihin vasta 1918 johtui siis ajan olosuhteista, "hätätilasta". Ruotsi-Suomessa tilanne oli erilainen. Niinpä Laurentius Petrin kirkkojärjestyksessä 1572, joka loi pohjan meikäläiselle luterilaiselle traditiolle, todetaan, että piispan virka perustuu Pyhän Hengen työhön. Sillä on raamatullinen perusta Uudessa testamentissa. Sitä pidetään hyödyllisenä, välttämättömänä ja lopullisena osana kirkon perusrakennetta. Piispan viran nähdään olevan maailmanlaajasti orientoitunut ja pysyvän aikojen loppuun asti. Tämä ymmärrys loi osaltaan pohjaa myös sille, että luterilais-anglikaaninen Porvoon kirkkoyhteisö tuli aikanaan mahdolliseksi. Myös muissa yhteyksissä se on antanut meille ekumeenista pääomaa ja auttanut näkemään kirkon viran hengellisen perustan ja tuen sille työlle, jossa pidetään esillä sovituksen ja armon sanomaa, joka on "saviastioissa", mutta jota kutsumusta virka eli Jumalan antama pysyvä kutsumus kannattelee.

6 kommenttia

  • Jari Haukka sanoo:

    Eikä tämää väliaikainen vihkimys ole ihan looginen. Käsittääkseni ev.lut. yhteisö pitää nykyään papin työtä ihan tavallisensa työnä joka ei edellytä mitään erityistä vakaumusta? Eikö joku oikeuden päätöskin vahvista, että pappi ei työtä tehdessään harjoita uskontoa?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Tammisalo sanoo:

    Kun pappi vihitään, saa hän pappisvirkansa loppuelämänsä ajaksi. Kuitenkaan esimerkiksi tietyssä seurakunnassa oleva paimenvirka ei kestä ikuisesti. Työpaikat vaihtuvat ja eläkkeellekin jokus jäädään, jos eletään ja terveenä pysytään. Teologien virat, etenkin johtavien telogien, pitäisi ehdottomasti saada määräaikaiseksi. Jos nimittäin siihen kutsuttu henkilö ei hoida esimerkiksi piispan tai kirkkoherran virkaansa hyvin tai paimentamansa lauman parhaaksi, pitäisi tehtävään valita uusi henkilö. Virkaa voi valitettavasti hoitaa ns. vasemmalla kädellä tai muutoin kehnosti. Jos henkilö ei tee rikkeitä virassaan, on häntä todella vaikea saada virastaan väistymään, jos viranhaltija ei sitä itse halua. Laumalla tulee olla mahdollisuus ilmaista tyytymättömyytensä tilanteeseen. Jos esimerkiksi kirkkoherran virka avattaisiin uudelle hakukierrokselle vaikka viiden vuoden määräaikaisuuden jälkeen ja virassa olevalle paimenelle annettaisiin automaattisesti vaalisija, tulisi hyvin virkaansa hoitanut henkilö valituksi. Jos taas tyytymättömyyttä olisi ilmassa, voisi joku muista hakijoista syrjäyttää virkaa hoitaneen henkilön. Piispanvaali joka viides vuosi hiippakunnassa voisi sekin olla paikallaan. Minusta virkojen ja tehtävien määräaikaisuudet tulee erottaa virkojen teologisesta luonteesta, jotka sellaisinaan ovat elinikäisiä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Yrjö Sahama sanoo:

    Jos aiomme pysyä piispallisena kirkkona ja apostolisen suksession piirissä on pidettävä kiinni piispuuden pysyvyydestä. Tosin on piispattomiakin kirkkoja, myös luterilaisia, mutta piispanviran luonteeseen käsittääkseni välttämättä kuuluu viran pysyvyys ja piispuuden elinikäisyys. Eläkeläispiispathan ovat edelleen piispoja, samoin kuin eläkeläispapit ovat edelleen pappeja..

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Aihe on silläkin tavalla ajankohtainen, että pappien ja kanttoreiden ammattiliiton AKIn jäsenkyselyssä kysyttiin kantaa joidenkin virkojen määräaikaisiksi muuttamisesta. Kysyttiin ainakin kirkkoherran virasta. En muista aivan varmasti, mainittiinko piispan virka. Piispan viran määräaikaisuus olisi blogikirjoituksessa kuvatulla tavalla teologisesti ongelmallinen. Toisaalta jäihin edellinen paavikin ”eläkkeelle” mikä oli tietysti lähes sensaatiomaista historiallisesta perspektiivistä katsottuna. Nykyaikana sekin ymmärrettiin hyvin. Kirkkoherran virat ja ehkä muutamat muut virat voisivat olla määräaikaisia. Virkoihin hakeutuvien oikeusturva tulisi hoidettua siten, että asia on virkaa hakiessa tiedossa. Muutoin ei voi virkaa laittaa katkolle ellei virkaan tullessa se ole ollut lähtökohtana ja tiedossa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Piispan viran määräaikaisuus ei ole teologisesti niin ongelmallinen, kuin mitä se blogikirjoituksen perusteella näyttäisi olevan. Blogitekstissä on nimittäin sisäinen, looginen ongelma. Kirjoittaja perustelee sinänsä hyvin ja seikkaperäisesti kaksi asiaa: a) että kirkossa tulee olla kolmisäikeinen virka, ja b) että kaikkien näiden kolmen kohdalla ordinaation tulee olla elinikäinen.

    Kyseisten argumenttien suhteen teksti on vielä tukevalla maaperällä, vaikka varhaisen kirkon virkakäsitys ei ollutkaan lainkaan noin selkeä ja yhteneväinen, kuten jutun perustella voisi ymmärtää. Ei se ole sitä nykymaailmassakaan, koska edes Porvoon sopimuksen allekirjoittaneilla kirkoilla ei ole yhteneväistä virkakäsitystä, muista kirkoista puhumattakaan. Mutta noita kahta blogitekstin argumenttia en lähde kiistämään enkä kritisoimaan, enkä ole niistä oikeastaan edes eri mieltä. Ongelma nousee siitä, että noiden kahden argumentin pohjalta tehdään vielä kolmas johtopäätös: koska a) ja b) ovat totta (tai niiden tulisi olla), toteutuu myös c) eli se, että piispan on oltava eläkeikään saakka siinä tehtävässä, jota varten hänet vihittiin piispan virkaan.

    Miksi logiikka ontuu? Siksi, että painottaessaan viran kolmisäikeisyyttä ja kaikkien ko. virkojen elinikäisyyttä kirjoittaja rinnastaa piispuuden voimakkaasti pappeuteen ja diakonian virkaan. Näiden kahden viran edustajat eivät suinkaan aina palvele ko. tehtävässä loppuelämäänsä. Papit ovat ammattikuntana erityisen liikkuvia: monet heistä vaihtavat työsuhteitaan tai siirtyvät muihin ammatteihin, vaikkapa toimittajiksi, tutkijoiksi ja yritysmaailmaan – myös piispoiksi – eikä heidän pappeutaan kyseenalaisteta, vaikka tehtävä vaihtuisi. Samoin tekevät myös diakonit, myös sellaisissa kirkoissa, joissa käytännössä toteutuu kolmisäikeinen virka. Itse asiassa niissä kirkoissa diakonian virka on aika usein väliporras, josta siirrytään myöhemmin pappeuteen. Lisäksi teologeja vihitään jatkuvasti pappisvirkaan ilman vakinaista työsuhdetta, siis määräaikaisiin tehtäviin. Monet heistä siirtyvät työsuhteen päätyttyä toiseen (mahdollisesti määräaikaiseen) papin tehtävään tai johonkin muuhun työhön. Pappeina he pysyvät silloinkin, vaikka eivät olisi enää kirkon työssä.

    Siis yrittäessään alleviivata sitä, että piispan TEHTÄVÄN tulisi olla ”elinikäinen” kuten piispan VIRKA on, kirjoittaja rinnastaa piispan viran pappeuteen, mikä ei suinkaan edistä hänen tarkoitustaan vaan toimii itse asiassa päinvastoin. Jos argumenteista a) ja b) seuraa jotakin loogista koskien työsuhteita, sen pitäisi olla joko d) se, että myös piispojen ja diakonien tehtävien tulisi olla aina ja poikkeuksetta vakinaisia työsuhteita, kuten piispojen tehtävät tällä hetkellä ovat, tai e) se, että myös piispoilla voisi olla sekä vakinaisia että määräaikaisia työsuhteita, kuten papeilla ja diakoneilla nykyisin on.

    Lyhyesti sanottuna, kolmisäikeinen virkakäsitys ja elinikäinen ordinaatio ovat teologisesti perusteltavissa, ja kirjoittaja hyvin ne perusteleekin, mutta ne eivät sinällään anna minkäänlaisia teologisia perusteita sille, että piispojen tehtävien tulisi olla vakinaisia työsuhteita. Unohtaa ei pidä sitäkään, että meidän kirkossamme piispa voi nykyiselläänkin jättää tehtävänsä ja työskennellä jossain muulla, vaikka työsuhde onkin vakinainen.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Juha kirjoitti hyvin asiaan liittyvästä problematiikasta. Itsekin ajattelen, että meillä on kolmisäikeinen virka. Kaikkiin virkoihin on vihkimys. Jos piispan virka ajatellaan elinikäisenä (tai eläkkeelle saakka) ja muita ei, tarkoittaa se sitä, että piispan viran vihkimys olisi jotenkin erityisempi kuin virkojen. On siinä tietysti erityispiirteinä paimenvirka (joka tosin papillakin) ja ykseyden vaalijan virka. Mielenkiintoisia kysymyksiä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Tomi Karttunen

    Minut vihittiin papiksi v. 1994 ja väittelin v. 2004 Dietrich Bonhoefferin teologiasta. Seurakuntapappivuosien ja lyhyen yliopistoperiodin jälkeen olen vuoden 2008 joulukuusta toiminut teologian ja ekumenian johtavana asiantuntijana Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa. Olen myös systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa sekä dogmatiikan dosentti Helsingin yliopistossa.