Suomen evankelis-luterilaisen kirkon maallistuminen on pisteessä, jossa moni kristitty ei voi enää hyvällä omallatunnolla viettää ehtoollista kotikirkossaan. Silti herätysliikkeissä toistetaan mantraa kirkkoon jäämisestä. Kun näitä selityksiä verrataan Raamattuun, ne paljastuvat kestämättömiksi.

Onko kirkossa pysyminen kuuliaisuutta Jumalalle vai pelkkää ihmispelkoa? Punnitaanpa argumentit Raamatun valossa.

Myytti 1: ”Tämä on isien kirkko, eikä kirkosta ole koskaan ennenkään erottu”

• Perustelu: Ajatellaan, että kirkosta lähteminen on moderni keksintö tai historian pettämistä. Väitetään, että mennete sukupolvetkin kestivät kirkon kriisit lähtemättä.
• Miten se törmää Raamattuun: Tämä on historiallinen ja teologinen harha. Koko luterilainen kirkko syntyi siitä, kun Martti Luther ja uskonpuhdistajat heitettiin ulos roomalaiskatolisesta kirkosta, koska he pitäytyivät Raamattuun. Raamattu ei käske vaalimaan seiniä tai organisaatioita, vaan totuutta. Jeesus nuhteli niitä, jotka korottivat perinteet Jumalan sanan yläpuolelle: ”Te hylkäätte Jumalan käskyn ja noudatatte ihmisten perinnäissääntöjä” (Mark. 7:8). Jos ”isien kirkko” luopuu isien uskosta, siitä lähteminen ei ole luopumusta – se on uskollisuutta.

Myytti 2: ”Eroaminen rikkoo seurakunnan ykseyden”

• Perustelu: Kirkosta eroamisen väitetään rikkovan kristittyjen yhteyden ja synnyttävän luvatonta hajaannusta.
• 
  Miten se törmää Raamattuun: Tämä perinteinen pietistinen kirkkokäsitys – jossa todellinen kirkko on vain liikkeen sisäinen ”pyhien yhteisö” suuren raunioituneen kirkon sisällä – on ajanut liikkeet umpikujaan. Käytännössä herätysliikkeet ovat jo ajautuneet pois kansankirkon todellisesta osallisuudesta ja yhteisestä ehtoollispöydästä.Johannes antaa tähän äärimmäisen vakavan varoituksen: ”Jokainen, joka harhautuu pois eikä pysy Kristuksen opissa, on ilman Jumalaa; joka tässä opissa pysyy, hänellä on sekä Isä että Poika. Jos joku tulee teidän luoksenne eikä tuo mukanaan tätä oppia, älkää ottako häntä kotiinne älkääkä tervehtikö häntä” (2. Joh. 1:9–10). Jos virallinen kansankirkko hylkää Kristuksen opin, pietistinen varjokirkossa kyyristely ja instituutioon rahoittaminen tekee kristitystä osallisen tähän luopumukseen. Paavali kysyykin: ”Mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä?”(2. Kor. 6:14). Jos yhteys on poikki käytännössä, miksi ylläpitää valheellista kulissia?Myytti 3: Pietistinen harha – Osallisuus on jo menetetty

Perustelu: Herätysliikkeissä ajatellaan usein, että kirkossa voidaan pysyä, kunhan vain vetäydytään omiin messuyhteisöihin ja seuroihin turvaan maallistumiselta.

Myytti 4: ”Kirkko on sekakansaa (vehnä ja rikkaruohot)”

• Perustelu: Jeesuksen vertauksen (Matt. 13) varjolla väitetään, että seurakunnassa täytyy sietää mitä tahansa oppia ja elämäntapaa viimeiseen tuomioon asti.
• Miten se törmää Raamattuun: Jeesus sanoi selvästi: ”Pelto on maailma” (Matt. 13:38) – ei seurakunta. Seurakunnan sisäisestä elämästä Raamattu opettaa täysin päinvastoin: ”Erottakaa paha joukostanne” (1. Kor. 5:13) ja varoittaa antautumasta ”vierasjuhtaiseen valjakkoon uskottomien kanssa” (2. Kor. 6:14).

Myytti 5: ”Olemme suolana kansankirkon maallistumista vastaan”

• Perustelu: Uskotaan, että uskovien läsnäolo jarruttaa kirkon mätänemistä sisältäpäin.
• Miten se törmää Raamattuun: Raamattu ei tunne strategiaa, jossa hengellinen yhteisö pelastetaan jäämällä keskelle harhaoppia. Päinvastoin, Jumalan sana varoittaa: ”Vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan” (1. Kor. 5:6). Kun rakenne maallistuu virallisella tasolla, käsky on ehdoton: ”Menkää pois heidän keskeltään ja erotkaa heistä” (2. Kor. 6:17).

Vastuunäkökulma: Perhe tarvitsee yhteisen kodin vauvasta vaariin

Kyse ei ole vain yksilön omastatunnosta, vaan vastuusta seuraavasta sukupolvesta. Kristityn perheenisän ja -äidin velvollisuus on tarjota lapsilleen turvallinen, terve ja raamatullinen hengellinen koti.

Jos perhe käy kirkossa, jossa isovanhemmat surevat opin murenemista, vanhemmat joutuvat väistelemään harhaoppisia ehtoollispöytiä ja lapset altistetaan maailmalliselle opetukselle, perheen hengellinen yhteys rikkoutuu. Perhe tarvitsee seurakunnan, joka on yhteinen koti vauvasta vaariin – paikan, jossa lapsi voi kasvaa kasteesta asti puhtaan sanan ravinnossa ja jossa vaari voi luottavaisin mielin painaa päänsä alttarikaiteeseen.

Kun inhimillinen pragmatiikka – pelko rahoituksen, kiinteistöjen tai maineen menettämisestä – ohjaa herätysliikkeitä, apostolinen periaate pysyy:

”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.” (Apt. 5:29)

Jos kansankirkko ei enää kykene olemaan uskoville koti, ja pietistinen eristäytyminenkin on jo tehnyt tehtävänsä, uskovien on uskallettava rakentaa ja etsiä aito seurakunta sieltä, missä Sana ja sakramentit säilytetään puhtaina.