Vakaumuksellisuuden vaurioituvuudesta

Luin oppineen ystäväni Tarja-Liisa Luukkasen blogin, siihen liittyvät tyrmistyneet kommentit sekä opiskeluajoilta muistiini palautuneen Matti Wirilanderin jatkokeskustelua harjoittaneen blogin asian tiimoilta. Koska minulla ei ole suoraan kumpaankaan tai niiden kommentteihin liittyviä näkökohtia, jatkan keskustelua hieman toisesta näkökulmasta.

Keskustelun aloittaneessa blogissaolin kiinnostunut asiasta tiedollisen kulttuurin näkökulmasta. On totta, että aihepiiriin liittyy myös poliittisia intohimoja.

En ole erityisen ilahtunut siitä, että maamme tiede- ja koulutuselämä on osittain myös poliittisesti ohjautunutta. Asiaa tuskin voinee välttää.

Mutta esimerkiksi ajankohtaisen tieteen rahoitusta koskevan keskustelun osalta olen sitä mieltä, että kun Opetus- ja kulttuuriministeriön henkilöstöbudjetti vuonna 2020 oli noin 35 miljoonaa ja Opetushallituksen 80 miljoonaa, en olisi kovin murheissani, jos tieteen rahoituksen vajaus korvattaisiin siirtämällä noista summista tieteelliseen tutkimukseen se, mikä siitä ollaan vähentämässä.

Eri poliittisissa puolueissa on erilaisia uskonnollisia vakaumuksia edustavia jäseniä. Työväenliikkeessä on myös voimakas kristillinen perinne.  Jakolinjat eivät kulje poliittisten puolueiden välillä.

Joskus tulin kunnianosoitetuksi pyynnöllä tulla puhumaan Iisalmen maineikkaalle työväentalolle. Saamani kritiikki oli jälkeenpäin, että olisi pitänyt puhua enemmän Jeesuksesta ja Raamatusta eikä David Gauthierin peliteoreettisesta etiikan teoriasta sille, joka kannattaa vapaata markkinataloutta.

Joskus on aivan fiksuksi todettu seuraavaa. Tunnus "Jeesus Kristus on Herra" on vastaus tilanteeseen, jossa sanottiin, että Keisari on Herra eli Kyrios. Mutta koska myöhemmin on tullut muita herroja kuten Kekkonen ja Fagerholm, voitaisiin ihan hyvin sanoa, että Jeesus Kristus on toveri, koska on turha hankkia Puusepänpojalle pelkän tittelin takia enemmän vastustajia kuin hänellä on jo paremmintietävissä piireissä.

On totta, että elämänkatsomustieto on ollut pikemminkin vasemmistolaisen maailmankatsomuksen tukema oppiaine, kun taas uskonnonopetus on ollut keskustassa ja oikeistossa suositumpi lähtökohta, joskin niidenkin piirissä esiintyy erilaisia kantoja asiaan.

Kantani on yksinkertaisesti se, että on vahingoksi koululle, mikäli tehdään oppiaineiden vastakkainasetteluja ja niitä rakennetaan korvaukseksi toiselle oppiaineelle. Erityisen huonoa koulun näkökulmasta on, jos jokin poliittinen tai ideologinen suuntaus esittää, mitä koulussa pitää opettaa. Koulussa tarvittaisiin sekä filosofiaa että uskonnonopetusta kaikille.

Kaikkia kilpailevia vakaumuksia voi syyttää ja pitää ihmiskunnan tuhon ja kärsimyksen syinä.

Kristillistä lähetystyötä syytetään perustellusti monista asioista. Historiankirjoista on helppo lukea Kaarle Suuren Euroopan kristillistämisen uroteoista, joiden myötä keskimäärin 3000 kasteesta kieltäytynyttä henkilöä päivässä tapettiin.

Natsi-Saksan hirmutekoja ja sen ideologian leviämistä Pohjoismaihin ja myös suomalaiseen tiedeyhteisöön ei tarvitse tässä erikseen luetella. Asian kannattaminen on lailla kielletty.

Mutta aatehistorialliset vaikutussuhteet ovat monisuuntaisia. Suomalaisen Tiedeakatemian historiassa osoitetaan hyvin, miten merkittävä osa suomalaisista johtavista tiedehenkilöistä oli sidoksissa kansallissosialistiseen Saksaan omana aikanaan ja miten taistolainen liike nousi tätä suuntausta vastaan Neuvostoliiton voimakkaimman vallan aikana vaikuttaen tiede- ja koulupolitiikkaan.

Yleensä on pidetty kiistattomana, että suomalainen vihreä liike ja myös nykyinen vasemmistopolitiikka on noussut jälkimmäisen raunioilta. Mutta aatehistoriallinen tutkimus osoittaa myös kiistattomasti, että vihreän liikkeen keskeisiä ideoita sisältyi kansallissosialistien kannattamiin keskeisiin näkemyksiin.

Vieraillessani Buchenwaldissa viitisen vuotta sitten leiriä esiteltiin kertomalla, että sinne välittömästi toisen maailmansodan jälkeen perustettu Neuvostoliiton leiri surmautti siellä huomattavasti enemmän vankeja kuin Hitlerin Saksa, toisin kuin Neuvostoliiton oma arvio, jonka mukaan murhattuja olisi ollut vain 7000, väittää.

Vaikuttaa selvältä, että toisen maailmansodan lopputulos on vaikuttanut suhteeseemme erilaisten poliittisten ja maailmankatsomuksellisten ideologioiden hyväksynnän osalta. Olemme eläneet voittajien historian aikakautta. Siinä niin Neuvostoliiton kuin Yhdysvaltojen ideologisista perinteistä on ollut vuorotellen hyväksyttyä omaksuttavaa.

Pohjoismaissa laaja sosiaalinen huolenpito ja tasa-arvon korostus on ollut ensimainitun parasta perinnettä, kun taas ajatus vapaudesta ja oman elämänkertomuksen kirjoittamisen mahdollisuudesta jälkimmäisen.

Molemmat perinteet ovat tuoneet elämänmuotoomme myös kielteisiä ja sitä rajoittavia näkökohtia kaiketi molempiin jääneen oikeassaolemisen ja voittajien historian suoman itsekritiikin puutteen seurauksena.

Mutta mitenpä nämä kaksi suuntausta toimivat Nürnbergissä?

Etiikan alkeisoppikirjojen vakiokertomus on pitkään ollut, että Nürnbergin oikeudenkäynti muutti käsityksen oikeudesta ja palautti uudelleen uskon ns. luonnonoikeuteen. On olemassa yleisinhimillisiä, kaikkialla voimassa olevia humaaneja lakeja, joita minkään maan paikallinen lainsäädäntö ei voi ohittaa.

Tämä esitettiin vastaväitteenä niille Vergiliusta lainanneiden ja miellyttäviksi osoittautuneiden illallisteelle mukavasti kutsuttavien sivistyneiden natsirikollisten puolustuksille, jotka perustuivat siihen, että he olivat noudattaneet vain voimassa ollutta lainsäädäntöä.

Ehkä Nürnbergin oikeudenkäynti muuttikin tässä merkityksessä ajattelutapoja. Mutta kun parikymmentä mielenterveydeltään kyseenalaisessa tilassa ollutta ja usein huumehörhöä ukkelia hirtettiin, oikeuden asialla olleet valtiot harjoittivat samanaikaisesti ahkeraa rekrytointia.

Pahimmat gansterit saivat työtä Stasissa ja CIA:ssa sekä teknologian palveluksessa kumminkin puolin, samalla kun jo valmiiksi sfääreissä heiluneita teloitettiin ihmiskunnalle malliksi.

Hyväntekijöistä tehtiin uusia hyväntekijöitä voitolle päässeissä poliittisissa ideologioissa sitä voimakkaammin, mitä raaempi heidän hyväntekeväisyytensä suoritus oli toisen maailmansodan aikana ollut.

Tämä kyynisyys luo varjoa koko Nürnbergin ylistetyn prosessin ylle.

Ei ole uskottavaa väittää, että 75 vuodessa olisi tapahtunut jonkinlainen erityinen harppaus varovaisuudessa omien vakaumustensa oikeutusta kohtaan.

Pyhällä Yrjänällä on taipumus muuttunut Lohikäärmeeksi parissa päivässä. Ehkä tämän asian huomioon ottaminen voisi tuoda jonkinlaista arkajalkaisuutta eri puolin oikeutettuja vakaumuksia toimivien kesken. Myös kirkossa ja kirkoissa.

On kunnioitettavaa, että ihmisillä on vakaumuksia. Mutta on ehkä vaarallista, jos näiden haurautta ei tunnusteta. Voi olla, että nyt oikeassaolevinkin näkemys on tulevaisuudessa väärä ja kauhea.

 

 

3 kommenttia

  • Heikki Palmu sanoo:

    PETRI, ”Koulussa tarvittaisiin sekä filosofiaa että uskonnonopetusta kaikille.” Näin kirjoitat ja tästä olen kanssasi samaa mieltä.

    Vaikea minun on ymmärtää pyöritystäsi historian syyllisistä. Kaikki ovat pahoja – sen vielä voisi ymmärtää. Ovatko kaikki yhtä pahoja?

    Natsit ja kommunistit murhasivat miljoonia syyttömiä. Saksa ei tästä vaikene, vaan kertoo siitä koulussa, Venäjä ei. Jos muut ovat pahoja, omat ei, mitä se hyödyttää? Eikö rehellisyys ole ainoa tie eteenpäin?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Petri Järveläinen sanoo:

    Heikki, tuumailun taustalla oli se, että kun yksi koulujen oppiaineita koskevan keskustelun ulottuvuus liittyy yhtäältä siihen, minkä vakaumuksen perusteella niitä pitäisi valita ja toisaalta siihen, mikä oppiaine edustaa väärää vakaumusta, niin mielestäni tämä on vähän mälsä keskustelu vakaumusten kilpailuttamisen merkityksessä, koska kaikkien vakaumusten historiaan liittyy myös huonoja piirteitä. Näihin asenteisiin nähden on aika sama, minkä vakaumuksen historiassa on ylletty suurempilukuisimpaan kansanmurhaan.

    Koulun oma intressi on tiedollinen ja sivistyksellinen ja vakaumuksia koskevan keskustelun ja ohjauksen häly on vähän häiritsevää. Mielestäni koulun ja tiedollisen kulttuurin tulisi olla melko autonomista sikäli, että se määrittyy omista tiedollisista tavoitteistaan käsin. Tällöin oppiaineiden järjestely määrittyy tieteellisessä toiminnassa vakiintuneiden alojen näkökulmasta näihin johdattavina alkeisopetuksina.

    Aristoteles ajatteli, että on neljä elämänaluetta, koulu, rauha, työ ja sota. Näistä kaksi ensimmäistä kuuluvat yhteen ja kaksi jälkimmäistä kuuluvat yhteen. Koulukeskusteluissa tuntuu usein, että nykyisin jotenkin koulu ja työ nähdään samana elämänalueena. Seurauksena on jonkin verran sotaisa debatti.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Heikki Palmu sanoo:

    Petri, Olisiko niin, että sinä ja Matti W. tunnette blogisti Luukkasen ja osoitatte hänelle arvostusta. Minä en tunne ja tämä K.o. blogi ei minusta ole tasapuolisuutta osoittava, kertoo vain kirjoittajan jyrkästä ja leimaavasta poliittisesta kannasta.

    Ilmoita asiaton kommentti