Avioliittokeskustelua vaikeuttaa osaltaan sekin, että samoilla sanoilla tarkoitetaan usein eri asioita. Hyvin usein keskustelijat eivät määrittele – edes itselleen – käyttämiensä käsitteiden sisältöä.
Suomessa on vain yksi juridisesti olemassa oleva avioliittoinstituutio. Se määritellään avioliittolaissa ja pelkistäen se on kahden täysi-ikäisen ihmisen välinen määrämuotoisesti solmittu rekisteröity liitto, jolle lainsäädäntö antaa liiton osapuolia koskevia oikeuksia ja velvollisuuksia. Rekisteröintitoimitusta kutsutaan vihkimiseksi ja se voidaan toimittaa valtion viranomaisen edessä todistajien läsnäollessa ja vihkimisoikeutetun virkamiehen toteuttamana. Avioliitto voidaan solmia myös kirkollisella vihkimisellä, jonka voi toimittaa ev.-lut. ja ortodoksisen kirkon pappi tai sellainen muun uskonnollisen yhdyskunnan toimihenkilö, jolle valtion viranomainen on antanut vihkimisoikeuden.
Muunlaista avioliittoa, kuin avioliitolain säätämä avioliitto, ei ole.
Ei ole mitään kristillistä avioliittoa juridisesti olemassa olevana olosuhteena tai liittomuotona tms., eivätkä kirkkojen papit vihi ”kristilliseen avioliittoon”, vaan avioliittolain tarkoittamaan ”maalliseen” avioliittoon. Kristillinen avioliitto on (vain) kristillisten kirkkojen sisäinen ajatusrakennelma, jonka sisältö ja arvo määräytyvät kirkkojen oman itseymmärryksen – mikä se kullakin ja kulloinkin on – mukaan niiden sisäisenä asiana, usein ideaalina.
Niinpä kirkkojen kieltäessä pappejaan vihkimästä samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon kysymys ei ole siitä, etteivätkö nämä kirkot hyväksyisi samaa sukupuolta olevien avioliittoja laillisiksi avioliitoiksi. Kysymys on nimenomaan siitä, että ne eivät hyväksy sitä, että ne katsottaisiin niiden itsensä määrittelemiksi kristillisiksi avioliitoiksi.
Asian voi ilmaista myös niin, että kirkot tekevät jäsentensä kesken rajanvedon siten, että ne sallivat kirkollisen vihkimisen niille jäsenilleen, joiden avioliiton ne katsovat kristilliseksi avioliitoksi ja torjuvat sen niiden jäsentensä osalta, joiden avioliittoa ne eivät pidä kristillisenä avioliittona. Tästä pohjimmiltaan on kysymys.
Papin on rehellisyyden nimissä sanottava tämä toimitusta pyytävälle seurakunnan jäsenelle. Ainakin kysyttäessä. Ja vaikkei kysyttäisi. Viranomaisen päätös, varsinkin kielteinen, on aina perusteltava.
Asian yksinkertaistamiseksi:
1. On olemassa laillinen avioliitto, joka syntyy laillisen avioliittoon vihkimisen kautta
2. Laillinen (tai lainvastaisena pätemätön) avioliitto voi olla joko uskontokunnan oppien mukainen avioliitto tai uskonnan oppien vastainen avioliitto. Avioliitto (joko laillinen tai pätemätön) voi niin ikään olla syntynyt joko uskontokunnan oppien mukaisesti taikka oppien vastaisesti.
Laillisen avioliiton syntyminen edellyttää, että avioliittoon vihkijällä on lainmukainen vihkioikeus, mutta ei edellytä että kirkollinen vihkitoimitus olisi suoritettu ko. uskontokunnan oppien mukaisesti
Anteeksi nyt Jukka Kivimäki, mutta tuo kappale, jossa sanotaan, että lainvastaisena pätemätön avioliitto voi olla uskontokunnan oppien mukainen avioliitto ja se voi olla syntynyt uskontokunnan oppien mukaisesti tai vastaisesti, ei taida sisältää ehjää ajatusta. Jos sen tarkoitus on tehdä asia yksinkertaisemmaksi, se ei ainakaan tee sitä ymmärrettäväksi.
Onhan siinä uskontokunnan pätevävänä pitävä liittokin mainittu minkä senkään ei täytyisi olla konjenktuurissa mihinkään lakiin.
Uskontokunta premisseissään katsoo tämmöstä mahdollisuutta, mutta miten nyt käy valtiovallan antamille eduille ja joillekin heikennyksille asiassa katsottaessa samansukupuolisen tahtomisen vaivaa kirkossamme.
Käsittelin tässä uskontokuntia yleisesti. Suomessa voi olla laillisesti avioliitossa vain yhden henkilön kanssa kerrallaan, mutta suomessakin voi laillisesti toimia uskontokuntia, joiden kultti hyväksyy moniavioisuuden. Toisaalta jonkun uskontokunnan kultti voi edellyttää avioliiton välttämättömänä ehtona jotain seremoniaa, jota avioliittolakimme ei edellytä.
Omana esimerkkinään vielä roomalaiskatollinen kirkko, jossa eronneitten kesken ei uskonnollisessa merkityksessä synny uutta avioliittoa, koska he ovat edelleen naimisissa entisten puolisoidensa kanssa. Yhteiskunnan lakien mukainen avioliitto ja kanoninen avioliitto ovat siis eri asioita.
Jukka Kivimäen kuvaus kuvaus katolisesta avioliitto käsityksestä on oikea. Kirkkohistoriassa on olemassa erityyppisiä variaatioita avioliitosta ja sen merkityksestä, että suhtautumisesta uudelleen avioitumiseen. Vanhojen kirkkojen käsitys avioliitosta sakramenttina vaikuttaa tähän.
Jukka Kivimäki, kritisoin yksinkertaistamistasi.
Voipio määritteli selvästi, että ”Muunlaista avioliittoa, kuin avioliitolain säätämä avioliitto, ei ole”, joten kohta 1. kommentissasi on OK.
Määritelmäsi 2. on tarpeeton ”Laillinen (tai lainvastaisena pätemätön) avioliitto,”
Pätemätöntä lainvastaista avioliittoa ei käsittääkseni voi olla olemassa. On olemassa vain avioliitto.
Eikä avioliitto myöskään tarvitse lisämääritelmää; ”uskontokunnan oppien mukainen avioliitto tai uskonnan oppien vastainen avioliitto.” Lisäksi nuo uskontokuntien opit voidaan aikojen kuluessa muuttaa yhdellä nuijan kopautuksella, kuten myös laitkin.
Jukka Kivimäkeä en moiti vaan kiitän. Hän on hyvin tuonut esille katsomisen mahdollisuuksia nyt esilläolevassa asiassa.
Kiitos, Jukka Kivimäki.
Yhtälailla kuin kristillinen avioliitto on vain yhdessä sovittu käsite on sitä myös kirkkolain mukainen avioliittokäsitys. Kummankin perusteluja voidaan epäillä ja jopa kumota. Kummassakin on kyse pelkästään muodollisuuksien noudattamisesta. Jos maahanmuuttoviranomaisilla on syytä epäillä avioliittoa järjestetyksi. Kristillisen avioliiton perusteita voidaan kritisoida ainakin silloin, jos aviopuolisot täyttävät ainoastaan muodollisesti kristityn avioliiton vaatimukset.
Millon päästään sinne asti jotta aviota toisaalla solmituksi maahanvirasto katsoisi pätemättömäksi.
Eikö meillä nyttenkin ole perhesuhteita yrityksissä joissa maahanmuuttajat eivät lainsäädäntöämme katso. Onko näin yksi mies, useampi vaimo tuntematon käsite ymmärryksessä.
Risto, Noin se on tai näinkin. Kirkossa suuri osa kirkon väestä hyväksyy samaa sukupuolta olevien avioliitot ainakin juridisesti avioliitoiksi – eikä siinä muuta vaihtoehtoa olekaan koska asia on maamme lakien mukaan. Osa kirkon väestä ei hyväksy, että tällainen laillisesti solmittu avioliitto voitaisiin kirkossa siunata. Hurjimmat uskaltavat väittää, että sellaisella liitolla ei ole Jumalan siunausta. Mene ja tiedä, onko Jumala heille tuon kertonut… (kommenttini oman blogikirjoitukseni yhteydessä sinun kommenttiisi, josta kirjoituksesi nousee).
”Osa kirkon väestä ei hyväksy, että tällainen laillisesti solmittu avioliitto voitaisiin kirkossa siunata.”
-Kun puhuit käsitteiden vaikeudesta, niin tässä toistetaan myös sanaa ”siunaus”, kuin itsestäänselvyytenä, vaikka sillä voidaan tarkoittaa aivan eri asioita.
Olen kertonut mitä se minusta avioliittoon vihkimisen yhteydessä tarkoittaa, joten en toista sitä tässä.
Mitä se sinusta tarkoittaa tässä asiayhteydessä?
Avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, joka käsittää myös lapset ja lasten kasvatuksen. Tämä on luojan suunnittelun tulos, joka on myös paras ihmisen kannalta.
Näissä keskusteluissa unohdetaan usein lapset, jotka turvaavat tulevaisuuden ja ihmiskunnan jatkumisen. Perhe on kaiken perusta, jonka Jumala suunnitellut ja siunaa sen. Kahden isän tai kahden äidin liitto on kirkon siunaama, jota Jumala ei ole luvannut siunata, vaikka se maallisen lain mukaan on pätevä.
Postmodernit jälkisartrelaiset ja erityisesti Michel Foucault nosti homoseksuaalisuuden “kertomuksen” muiden seksuaalisuuden ymmärtämisten rinnalle. Tätä tosin lienee turha toistaa, mutta siitä on seurannut, että paitsi kristinusko ja nimenomaan avioliitto tuo kristinuskon viimeinen linnake täytyy kaataa. Sitähän tässä ollaan tekemässä ideologisen taistelun nimissä, joka on peitetty tuon korkean arvon ”lähimmäisenrakkauden kaapuun.”
On varsin mielenkiintoista, että nimenomaan osa papeista ovat nousemassa kristillistä perhekäsitystä vastaan ja haluavat siunata sen, minkä Paavali yksiselitteisesti kieltää. Mutta tätähän tämä post-postmoderni aika on. Paavali kuuluu menneen ajan mytologiaan, kun meillä ovat nämä ”uudet korkeat arvot”, uusi eksegeettinen tulkinta ja sukupuolia ainakin 200, joista voi valita ja syntikin taisi hävitä jo 1800-luvulla.
“Emmekö vielä tunne mätänevän Jumalan hajua?” Friedrich Nietzsche.
Blogisti juristina katsoo kirkossa tapahtuvaa avioliittoon vihkimistä (luonnollisestikin?) juridisista näkökulmista. Itse teologina katson sitä puolestaan ensi sijassa teologiasta käsin. Kirkollinen avioliittoon vihkiminen on seurakunnan jumalanpalvelus, sanajumalanpalvelut tai messu, johon sisältyy erityinen asia, avioliiton solmiminen. Ihan vastaavasti kuin on kaste, konfirmaatio, hautaan siunaaminen ja erilaiset tilojen ja henkilöiden siunaamiset ja vihkimiset. Moniin näistä liittyy yhteiskunnan edellyttämän ehdon täyttyminen, kuten avioliittolaista nousevat tai hautausluvan saamisen ehdot. Sen lisäksi niihin toki liittyy kirkon itsensä asettamat ehdot, kuten kirkkoon kuuluminen (oma tai vanhempien), rippikoulun suorittaminen, tutkinnon suorittaminen, virkaan kutsun saaminen jne. Joihinkin niistä sisältyy myös oikeudellisia seuraamuksia, kuten nimen rekisteröinti tai avioliiton syntyminen. Luonnollisestikin nämä jumalanpalvelukset nousevat ja heijastavat seurakunnan uskoa, opillisia käsityksiä. Siksi, vaikka ei olekaan useamman laisia avioliittoja, on selkeästi olemassa erilaisia avioliittoon vihkimisiä, joilla on erilaiset edellytykset.
Olennaista on kuitenkin, että vain avioliiton kohdalla kirkko asettaa rajanvedon saman kirkollisen toimituksen suorittamiselle kirkon jäsenten välille sen perusteella, mikä on toimituksen osapuolten sukupuoli. Samaa sukupuolta olevan avioparin biologinen tai adoptoitu lapsi kastetaan pyydettäessa, koti siunataan, kuollessa parin osapuolet siunataan iäisyysmatkalle jne. Vain avioliitto on asia, joka parilta kielletään. Mutta jos he avioituvat toista sukupuolta olevan kanssa asettumatta ja aikomattakaan asettua kirkollisesti vihityn laillisen puolisonsa kanssa yhteiselämään, kirkko iloisesti vihkii heidät avioliittoon pyydettäessä. Ja kirkko iloisesti vihkii eronneen uuteen avioliittoon, vaikka kerran solmittua avioliittoa ei voi kirkollisesti millään toimituksella tai menettelyllä teologisesti purkaa kuin kuolema. Kirkko (ev. – lut) siis hyväksyy teologisen moniavioisuuden eri sukupuolta olevien kesken, nutta ei mitään avioliittoa samaa sukupuolta olevien keaken ja avioliittokäsityksiensä johdonmukaisuudelle odottaa yleistä hyväksyntää.
”Mutta jos he avioituvat toista sukupuolta olevan kanssa asettumatta ja aikomattakaan asettua kirkollisesti vihityn laillisen puolisonsa kanssa yhteiselämään, kirkko iloisesti vihkii heidät avioliittoon pyydettäessä. Ja kirkko iloisesti vihkii eronneen uuteen avioliittoon, vaikka kerran solmittua avioliittoa ei voi kirkollisesti millään toimituksella tai menettelyllä teologisesti purkaa kuin kuolema.”
-Tämähän ei ole oikein, ja siksi se ei myöskään toimi perusteluna sille, että kirkon pitäisi vihkiä samaa sukupuolta olevat, vastoin kirkon virallista avioliittonäkemystä, joka on miehen ja naisen välinen. Jossa on olemassa aivan oma teologinen sisältönsä, avioliittoteologia, joka perustuu luomiseen.
On kohtuutonta vaatia kirkkoa laittamaan tämä kaikki uusiksi, kun yhteiskunnan taholta on annettu kirkolle lupa toimia oman oppinsa mukaan.
En toki väitäkään, että kirkon toiminta olisi kaikilta osin oikein, sen opin mukaista ja johdonmukaista. Nyt kuitenkin päätöksenteon ylimmällä tasolla on todettu, että kirkolla on olemassa käsitys siitä, miten sen piirissä ja toimesta solmitaan avioliitto. Kirkon epäjohdonmukaisuudella ja edellisillä virheellisillä ratkaisuilla ei kaiketi voi perustella sitä, että tässäkin asiassa pitäisi toimia vastoin kirkon omaa ymmärrystä.
Kun kirkko kykenee näin relativistiseen teologiaan, se ei kovin uskottavasti pysty vetämään rajoja joutumatta arvioiduksi korvasyyhyteologian omaksumisesta. Se teologia, joka hyväksyy samaa sukupuoltakin olevien avioliiton solmimisen yhteydessä kirkollisen toimituksen ja kirkon läsnäolon, on johdonmukaisenpaa kuin sen torjuva teologia.
Tulkintasi ei kuitenkaan liene yksiselitteinen. Yhtä hyvin voinee tulkita, että aikaisemminkin, esim. eronneiden vihkimisen yhteydessä kirkko taipui yhteiskunnan yleiseen kantaan. Pitääkö kirkon aina taipua siihen, mitä ympärillä tapahtuu ja muuttuu. Vai onko niin, että tämä vieraannuttaa kirkkoa itsestään ja tekee kirkosta entistä epäuskottavamman.
Käsite ”Kristitty” on jo sekin ongelmallinen. UT:n mukaan uskovia alettiin tietyssä tilanteessa kutsumaan Kristityiksi. Kirkossa käsite on muuntunut siten, että se joka täyttää muodollisesti kristityn tuntomerkit on oikea Kristitty. Edes kristillistä uskoa häneltä ei odoteta, eikä mitään tämän uskon tuntomerkkejä. Asioista puhutaan aivan samoin Raamatullisin käsittein kummassakin leirissä. Kirkko on ottanut suojiinsa molemmat leirit ja ne on eläneet tähän asti hyvässä sovussa keskenään. helposti havaita mikäli pääsee läheltä seuraamaan näiden omaa kristillistä vaellusta. Mitään eroa ei tule näkyviin pelkässä kristillisessä keskustelussa. Tämä on hyvin hämäävää, sillä on mahdollista puhua aivan samoista käsitteistä ja ymmärtää jopa niitä samoin, mutta käytännön sovellutus onkin sitten täysin erilaista.
Uskossa ja uskosta eläminen rajoittuu vain kahteen sanaan: syntiin ja armoon. Nämä kaksi kun käsitetään eri tavalla , kuin mitä Raamattu ne selkeästi ilmaisee, niin kaikki muu voi mennä oikein ja yhteneväisesti, mutta uskon perustuskysymyksiä ei enää kyetä yhdessä ratkaisemaan, koska uskonelämän perustus ei enää ole sama.
Tähän on nyt tultu rakkaassa kirkossamme. Joten yhteisymmärryksen saavuttaminen ei ole mahdollista. Siitä huolimatta elämä yhteisessä kirkossa on. Siinä on piispoilla pohtimista.
Periaatteessa olisi kai ollut mahdollista, että piispainkokous olisi todennut maassa vallitsevan uuden avioliiton määritelmän. Ja samalla todennut, että spn-avioliitot kristillisen uskon näkökulmasta ovat syntiä tai syvässä ristiiriidassa Raamatun ja kristillisen tradition näkökulmasta. Mistä syystä kirkko ei voi edelleenkään vihkiä ao pareja kristillisesti. Joskus voisi olla hyvä todeta selkeästi, että kirkko ajattelee jostakin asiasta toisin kuin ”maailma” ja toisinajattelee myös köytännössä oman itseymmärryksensä mukaisesti…
Marko Sjöblom, olet oikeassa, se olisi periaatteessa ollut mahdollista. Nyt on kuitenkin lähdetty perin toiseen suuntaan. Elokuussa 2016 piispainkokous siis piti myös samaa sukupuolta olevien solmimia avioliittoja avioliittoina. Se, mitä ei pidetty mahdollisena, oli, että pappi niihin vihkisi. Elokuussa 2020 enemmistö piispoista piti samaa sukupuolta olevien kirkollista vihkimistä periaatteessa mahdollisena (esim. ns. Helanderin mallin mukaan). Sallitaanko vihkimiset jo nyt, on piispoja jakava asia.
Mitään yhteisymmärrystä kirkossa ei valitettavasti ole enää saavutettavissa tässä täysin ideologisessa taistelussa. Sekä juutalaisessa että kristillisessä perinteessä (1. Moos. 2:24) kertomusta on tulkittu “avioliiton asettamisena.” Tämä ei merkitse mitään, kuten eivät muutkaan avioliittoa puolustavat argumentit. Homoagendaa ajetaan kirkon sisälle keinoja kaihtamatta loppuun saakka. Siinä ei myöskään KHO:n päätös paina mitään. Kyse on ainoastaan ja pelkästään vallasta.
”Sekä juutalaisessa että kristillisessä perinteessä (1. Moos. 2:24) kertomusta on tulkittu ’avioliiton asettamisena.’” Tämä ei kerro siitä, mikä kertomuksen alkuperäinen merkitys on ollut. Luomiskertomusten tehtävä on yleensä selittää, mistä kaikkien tuntemat, mutta käsittämättömät ilmiöt johtuvat. Sukupuolinen vetovoima ja ihmisten taipumus pitkäaikaisiin – elinikäisiinkin – perisuhteisiin on ollut tuttua, mutta nähtävästi ihmetyksen aihe. Salaisuudeksihan rakastumista vieläkin saatetaan sanoa. Sen selityksksi tuo kertomus on mielestäni ymmärrettävä. Avioliitto julkisena ja sitovana sopimuksena lienee hiukan eri asia. Sehän ei ole aina ollut lainkaan miehen ja naisen, vaan heidän sukujensa solmima.