Vaikeinta Raamatussa

Olisi yksi asia, jonka haluisin tuntea vielä paremmin. Siksi otin käsiini erään hengellisen kirjan, joka käsittelee juuri tätä asiaa. Uunipuuron valmistumista odotellessani syntyi tällä kertaa tätä pohdintaa:

Yksi asia Raamatussa on osoittautunut perin hankalaksi. Kukaan ei ole sitä asiaa vielä pohjaan asti kyennyt käsittämään. Jopa Paavali kertoi, ettei ole sitä vielä saavuttanut.
Paavali kertoi silti ja juuri siksi pyrkivänsä innokkaasti sen perinpohjaiseen selvittämiseen. Ilmeisen todennäköisesti joka päivä ja jatkuvasti.

Luther myös valitteli huonoa osaamistaan juuri tässä kohdin. Ylisti jopa teologian oikeaksi tohtoriksi, sitä, joka tämän asian hyvin taitaa. Tietäen hyvin, ettei sellaista tohtoria ole. Oikean opettajan paras tuntomerkki taitaakin olla juuri siinä, ettei väitä olevansa juuri tässä, niin oppinut, ettei lisä oppi olisi pahitteeksi.

Jokaisen ”oppineen” tavoitteena on Paavalin tavoin oppia jatkuvasti lisää juuri tästä visaisesta asiasta. Kymmenien vuosien perusteellinen tutkimus ei kuitenkaan riitä. Tässä kohdin jokainen joutuu kertomaan, että vaikka tuntee asiaa hyvin ja painiskelee sen kanssa päivittäin ja on sitä tehnyt vieläpä koko ikänsä, niin ei silti ole sitä kunnolla oppinut ja olisi halukas oppimaan lisää.

Tässä asiassa ihmisen sisäinen luonto taistelee niin voimakkaasti vastaan, että vaikka asian hetkittäin kokisi oikein kirkkaasti oivaltaneensa ja siitä oikein ilo täyttäisi koko olemuksen, niin
jonkin ajan kuluttua sitä on ihan alusta alettava opettelemaan. Tämä asia on siitä ihmeellinen, että joka kerran uudelleen löytäessään, kokee jälleen, aivan kuin sen olisi löytänyt ensimmäisen kerran.

Silti monet pitävät juuri tätä asiaa aivan selvänä ja yksinkertaisena, niin että lapsikin sen helposti voi käsittää. Mikä asian on ihan tottakin. Siinä merkityksessä, että lapsi kykenee vastaanottamaan asioita kyseenalaistamatta niitä. Joka meille on usein melkoisen vaikeaa ja erityisesti tässä kohdin aivan liianhankalaa.

Niinpä meidänkin on hyvä juuri sitä päivittäin opetella uudelleen ja uudelleen. Tämä on jokaisen asiassa sisälle päässeen paras tuntomerkki. Meille mikään muu asia ei ole niin tärkeä, kuin se mahdollisuus että saa uskoa koko syntisen olemuksensa olevan Jumalan valtavan rakkauden kohteena. Ainoastaan sen sovitustyön tähden, jonka Jeesus on puolestamme aivan täydellisesti saanut aikaan.

Ihmisen luonto kun on vain sellainen, ettei se tahdo tätä asiaa hyväksyä millään juuri sellaisena, kuin sen Raamattu selkeästi meille opettaa. Meille kelpaisi paljon paremmin se, että me itse voisimme hiukankin asiaan jotain vaikuttaa. Siinä on syy, jonka tähden tätä asiaa vastustetaan aina ja kaikkialla. Jopa nekin, jotka uskovat tämän asian ja heille siinä on ainoa turva, niin silti asia on liian vaikea pohjaan asti tajuta. Mitä syvemmälle asiaan pääse sisälle, niin sitä vaikeampaa sitä on vain uskolla vastaanottaa. Sitä kun haluaisi siihen jotain pientä omaa lisätä, jolloin pelastus ei olisikaan enää täydellisesti Jeesuksen pelastustyön varassa.

85 kommenttia

  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Jos minä roikun kiinni Vapahtajassani, niin eikö se Sami silloin ole tahdon asia? Tahdostahan on niidenkin kohdalla kyse, jotka hylkäävät hänet.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Sami Paajanen sanoo:

      Pekka Veli; ”Jos minä roikun kiinni Vapahtajassani, niin eikö se Sami silloin ole tahdon asia? Tahdostahan on niidenkin kohdalla kyse, jotka hylkäävät hänet.”

      Ymmärrän, että teet siis tekoja. Kuitenkin kiellät teot ja kuitenkin niitä teet. Näin osoitat, että puheesi kristityn vanhurskaudesta ilman tekoja on huijausta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Sami Paajanen sanoo:

      2) Pekka Veli; ” Jos minä roikun kiinni Vapahtajassani, niin eikö se Sami silloin ole tahdon asia? Tahdostahan on niidenkin kohdalla kyse, jotka hylkäävät hänet.”

      Viimeinen lause ei luterilaisuudessa pidä paikkaansa. ” Tahdostahan on niidenkin kohdalla kyse, jotka hylkäävät hänet” – miten se voisi olla heidän tahtostaan kiinni kuin he eivät muuta voi? Pakanan tahto on luterilaisuudessa eri tyyppinen kuin kristityn tahto.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Sami: ”Tuolla analogialla rukous ja ehtoollisella käyntikin ovat turhia.”

    Miten kummassa sotket kristillisen elämän jatkuvasti siihen lahjaan, joka meille uskon kautta on lahjoitettu. Lahjaa on sekin, että pääsemme ehtoolliselle, tai Jumala kutsuu meitä rukoukseen. Ei rukouskaan ole meidän omien ponnistustemme tulosta. Hän on luvannut antaa meille myös ne aiheet, joiden puolesta tulee rukoilla. Lahjaa on myös se että Jumala johdattaa meitä tilanteisiin joissa saamme olla hyvää tekemässä. Mikään hyvä työ, tai tehtävä ei ole mahdollinen, jollei meille lahjana nekin tilanteet tarjota.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Sami Paajanen sanoo:

      Pekka Veli, ei tuossa ole kysymys sotkusta. Vaan juuri siitä mitä kutsut tahdoksi, jolloin me ponistelemme, niin ponnistelemme tahdollamme Jumalan evankeliumin käskyjen tiellä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      En tiedä mitä ponnistelemista tässä tarvitaan. Minä lepään Jumalan suuressa armossa. Mihin sinä Sami olet ponnistelemassa ja miksi?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kosti Vasumäki sanoo:

    Sami

    Taitaapa olla niin, että Jumalan lähettämän koetuksen alla me rukoilemme vasta oikein tosissamme (muulloin se voi olla hieman sinnepäin) ja kilvotus on kilvoitusta uskossa, että me sen säilyttäisimme.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Sami Paajanen sanoo:

      Kosti, koko elämä on Jumalan edessä elämistä, koko elämä on suuri koepallo. Tietysti on erilaisia aikoja, pienikin asia voi olla suuri koe. Ja vastaavasti suurista kärsimyksistä voimme selvitä helposti, näinkin voi siis olla.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Taitaa olla kyse siitä perustasta, millä ihminen lepää… Jos pelkään, että Jumala rankaisee, jos en osaa oikein elää, niin Kristusta ei ole vielä löydetty, jos pelkään, että Jumalan rakkaus Kristuksessa ei riitä, niin pelko on aiheellinen.

    Jos taas en enää pelkää, niin olen ymmärtänyt, että Jumalan Armo ja Rakkaus on iankaikkinen Armo Kristuksen tähden ja Hänen kauttaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Aiotko vastata mihin Sami olet ponnistelemassa?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Antero Syrjänen sanoo:

    Ei varmasti liity juuri tässä blogauksessa haettuun, mutta erityisesti fundamentalismiin kallellaan oleville uskoville vihollisen (tai viholliseksi ymmärretyn) rakastaminen näyttäisi olevan vaikeinta Raamatussa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Hyvä huomio Antero. Saman olen joutunut karvaasti kokemaan ja oppimaan. Tietty uskonnollisuus antaa ikään kuin luvan toimia tosi härskisti. Tästä voisin kirjoittaa toisen blogin. Syynä en näkisi niinkään sitä, että Raamattu otetaan kirjaimellisesti, vaan sitä, ettei näin oikeasti tehdä, vaikka niin kivenkovaan väitetään.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Pasanen sanoo:

    Pekka saanen taasen tulla kyselemään eli miten tuohon uskoosi päästään, suljet kaikki omat teot pois, ok, tästä kaiketi olemme samaa mieltä että olen ymmärtänyt oikein?

    Entäpä kun esim muslimi tulee uskoon niin mitä hänelle tapahtuu? Siis miten ”armonmereen” pääsee kellumaan ilman ”omia tekoja”?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Mies oli murhaaja ja istunut vankilassa monet vuodet. Häntä jopa pelättiin siellä. Hänet aiottiin kerran siirtää toiseen vankilaan, niin sen uuden paikan johto pelkäsi mitä tapahtuu, kun tämä rikollinen tulee sinne. Sitten tämä hirveä tyyppi tuli uskoon ja kaikki hänen pahuutensa pyyhittiin pois (vain) hänen omaltatunnolta. Kaiken hän sai lahjana armosta. Ei hänellä ollut sisällään muuta kuin pelkkää vihaa siihen asti. Hän ei voinut tehdä mitään parannusta ennen, kuin oli saanut kaiken anteeksi. Vasta sitten hän saattoi alkaa pyrkiä hyvyyteen. Harvoin olen tavannut niin ystävällistä ja rauhallista ihmistä, kuin hän lopulta oli. Hän ei voinut mitenkään saada tuota muutosta itse aikaan. Se oli kokonaan Jumalan työ

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Armon mereen pääse kellumaan vasta sitten kun on ensin yrittänyt tehdä synnille verille asti vastarintaa. Eli tehnyt kaikki voitavansa voittaakseen Jumalan hyväksynnän itselleen. Taistellut siis niin, että samalla kun on kokenut Jumalan tarkkaavan jokaista ajatusta ja tunnetta ja jos yhdessäkin kohdassa lipsuu, niin jää tuomion alle. Silloin vasta ei ole muuta mahdollisuutta kuin tajuta, etten kykene pääsemään Jumalan vihan alta omin voimin. Tarvitsen jotain parempaa, kuin se mitä itse voin itsessäni saada aikaan. Jumala on asian jo puolestani järjestänyt ja vain uskomalla voin sen omistaa. Jolloin pääsee kellumaan armon merelle. Se mikä ennen oli kovien ponnisteluiden takana tapahtuukin nyt helposti ja ilman mitään ponnisteluja. Hukkuvakin voisi pelastua, jos osaisi vain käydä kellumaan, mutta kun on hätä ja pelkää, niin taistelee ja väsyy, jolloin lopulta hukkuu.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Olisikohan niin että Sami kirjoittaa jatkuvasti siitä, miten asiat oikean opin mukaan tulisi olla ja minä siitä miten elän tämän opin mukaista elämää. Sami kulkee ikään kuin oppi ja minä taas elämä edellä. Oppi on tietysti hyvä ja oikea, mutta sen mukaan eläminen on toinen asia. Jollei elämä seuraa oppia, niin mihin oppia sitten voi käyttää.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Veli Pesonen

    En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.