Vähemmistönä olemisesta

Helsingin Sanomien Kuukausiliite 31.12. kertoo, että Evankelis-luterilaisesta kirkosta on tullut vähemmistökirkko Helsingissä. Jäsenmäärä kun on alle 50 % helsinkiläisistä.

Luonnehdinta ”vähemmistökirkko” herättää kysymyksiä. Mikä on Helsingin enemmistökirkko, jos kaupungissa on vähemmistökirkkokin? Roomalaiskatolinen kirkkoko, joka toimii Helsingissä, ja jonka jäsenmäärä on noin 1.2 miljardia henkilöä? Ei kai sentään, pikemminkin Helsingissä on eloisa roomalaiskatolinen vähemmistö.

Ei se ole myöskään paraatipaikalla oleva Uspenskin katedraali. Ortodokseja on maailmassa reilut kaksi kertaa niin paljon kuin luterilaisia,  mutta Suomessa loputtomasti vähemmän, joskin Uspenskin kadedraali on kyllä suomalaisessa ortodoksisessa maailmassa enemmistökirkko.

Jos evankelis-luterilainen kirkko on vähemmistökirkko Helsingissä, onko Helsingin Sanomat vähemmistösanomalehti? Maailmassa? Helsingissä? Suomessa, jossa sillä on ”vain” noin 700 000 lukijaa? Edustaako Helsingin Sanomat vähemmistön ääntä kun miljoonat kansalaiset jättävät lukematta julkaisua ja onko se näin jotenkin vähäinen ja surkuteltava toimija mediamaailmassa?

Omalla tavallaan on, väittävät ne, jotka julistavat paperilehden kuolemaa, somen voittoa ja kybervaikuttamisen juhlaa ”totuudenjälkeisessä” ajassa.

”Vähemmistö” on monimielinen termi ja riippuu siitä, mihin se suhteutetaan. ”Vähemmistö” saa myös erilaisia arvolatauksia riippuen siitä, kuka milloinkin on vähemmistössä.

Kun valtailmiön uskotaan vaeltavan vähemmistöksi, moni tätä toivonut  on iloinen. Jokin aito vähemmistö vailla valtaa voidaan taas tulkita kulttuurin rikastajaksi. Sellaisena jotkut sen kannattajat uskovat, että olisi hyvä, kun tämä rikastus olisi enemmistö.

Vähemmistön identiteetti on kiinnostava. Kirkon vähemmistöityminen globaalissa merkityksessä voimistui 1800-luvun lopulla esimerkiksi tuolloin esitettyjen tieteellisten teorioiden ja teollisen kehityksen myötä. Tämä kehitys on ollut vallalla koko 1900-luvun ja jatkuu edelleen. Voimakas vaihe kehityksessä oli toisen maailmansodan jälkeinen aika, jossa monella tavalla kehitys kilpistyi 1960-luvulle.

Tuolloin kukoisti erilainen teologinen ”kriisikirjallisuus”, joka käsitteli nuorisoradikalismia, aatteellista vapaamielisyyttä, vanhojen rakenteiden vastustamista ja esimerkiksi sukupuolista vapautumista.

Onnistuneena tapana käsitellä näitä(kin) aiheita pidettiin Vatikaanin toista kirkolliskokousta, joka keskittyi vuosikausiksi tarkastelemaan yhtäältä kirkon ja kristinuskon identiteettiä ja toisaalta sen asemoitumista modernin maailman kysymysten piirissä.

1990-luvulta lähtien ilmiötä on lisännyt Suomessa niin sanottu ajatusten markkinoiden avautuminen. Siinä evankelis-luterilaisen kirkon yhteiskunnallinen ja kulttuurinen asema on kyseenalaistettu, mutta toisaalta se näyttää pärjänneen aika hyvin tilanteessa, jossa sen jäsenyys ei ole eräänlainen ”institutionaalinen pakko” tai tapa, joka johtuu siitä, että vaihtoehtoja ei ateismin lisäksi ole tarjolla.

Kirkolle on käynyt hieman kuin Helsingin Sanomille. Mediakilpailu on kova ja vaihtoehtoja on tarjolla vaikka kuinka paljon.

Tällaisessa tilanteessa on paljon hyvääkin. Ei tunnu kivalta vaihtoehdolta, että elettäisiin aatteellisessa ja maailmankatsomuksellisessa Iranissa ja että äänestystulokset olivat kuin Venäjällä. Jos vielä 40 vuotta sitten erilaisuutta korostava nuorisomuoti oli lähinnä samanlaisuutta, josta poikkeamisesta tuli turpiin, elää keskuudessamme monenmoista, jota ei enää yhtä helposti kavahdeta.

Joten ollaan sitten vaan vähemmistöjä kaikki ihan mielihyvin.

Vähemmistönä olemisessa on monenlaisia vaihtoehtoja. Voidaan sulkeutua ja kehittyä jossakin rappukäytävän osakkeessa kokoontuvaksi tosi Hengen ylläpitämäksi henkilöseurakunnaksi. Tai voidaan avautua niin, että sulaudutaan lopulta kaikkiin muihin oma identiteetti menettäen. Voidaan vahvistaa samanmielisiä tai mielistellä jokaista vastaantulijaa asiakaslähtöisesti ilman sen kummempaa omaa tarjottavaa.  Tällaisiäkin kehityssuuntia on voinut havaita tämän vuosituhannen kirkollisia vähenemiskeskusteluita lueskellessa.

Parhaimmillaan vähemmistö selventää omaa identiteettiään jatkuvasti ja toimii sen pohjalta avoimesti ja rakentavasti suhteessa toisiin vähemmistöihin.

Tällainen tilanne saattaa toiset kauhun partaalle ja toiset maltillisempaan mielentilaan. Nykyisiä keskusteluja muistuttavalla 1960- ja 70-luvulla ilmestyi kaksi mielenkiintoista kirjaa. Tuolloinen dogmatiikan professori Osmo Tiilillä kirjoitti teoksen Kirkon kriisi, jossa hän kauhisteli nykymenoa ja puolusti muuttumattoman kirkon asemaa. Hän tiivisti näkemyksensä lauseeseen: "Kirkko on siksi, että täällä kuollaan."

Vastauksena esimiehensä teokseen hänen seuraajansa Seppo Teinonen kirjoitti teoksen Kriisin kirkko. Esiteltyään laajalti jo Uudesta testamentista alkaen syntynyttä kirkon kriisikirjallisuutta patristisen ja keskiajan sekä reformaation ohi uudelle ajalle Teinonen esitti, että kriisi on kirkon pysyvä tila varsin monimielisesti. Hän tiivisti Tiililälle antamansa vastauksen lauseeseen: "Kirkko on siksi, että Jumala rakastaa maailmaa."

Vähemmistö voi näistä näkökulmista käsin rakentaa elämäänsä kalman katkussa tai elämänuskossa. Tällaiset asenteet ovat olennaisempia kuin se, ollaanko vähemmistö ja suhteessa mihin enemmistöön.

8 kommenttia

  • Pekka Väisänen sanoo:

    Petri Järveläinen kirjoittaa asiaa.

    Näin Helsingissä jäsenmäärä saa tulla 40.tä prosenttiin asti, ja sama meno vain jatkuu.

    Itse asia on pelastuskysymyksessä jolloin katsotaan Oikean Uskomisen asiaa, ja tämän Luther katsoi Ihmiselle antavan vain Jumalan Itse.

    Mitä meille opetetaan, kerta vuodessa osallistumisessa käy hyvin. Hyvin asia käykin suurelle osaa kirkon rivijäsenistä, mutta onko tämä pelastavaa Uskoa.

    Papilta kysyttäessä kurantti vastaus on luottaa Jumalan Arvolupauksiin kasteessa, ja viimekädessä turvautua Jumalan Armoon.

    Teologia katsoo kuitenkin enemmän Ehtoollisen asiassa kuin syntien tunnustamisen asiassa.

    Näin kirkko ajaa sammutetuin lyhdyin eteenpäin yhdellätavalla puijaamalla.

    Jäsenkato hidastuisi kun kirkko todistaisi mitä teologia ymmärtää pelastuksen polusta kirkon jäsenenä vielä täällä hengittäessämme.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kosti Vasumäki sanoo:

    Samassa Hsk:ssä todetaan öylätin menekin romahtaneen. Uutinen näyttää linkittyvän osin tuohon ”Helsingin vähemmistökirkkoon.” ”Tässä kutistuvan kirkon” ehtoollisessa öylätti ja viini ”edustavat” Jeesuksen ruumista ja verta. Ettei siis ovat. ”Timanttijuttu Hs:n enemmistökirkolta.”

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Harri Ahdesmäki sanoo:

      Ei öylätin menekki ole romahtanut. Vain Suomessa tehdyn öylätin menekki on pienentynyt. Pääosa öyläteistä ostetaan nykyisin Saksasta sen edullisuuden myötä. Hinta ratkaisee.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Näillä sivuilla aikanaan katsottiin öylätin nimeksi muuta vaihtoehtoa.

      Ehdotin potkista koska se hyvin tuo kamppailun asian esille Ihmisten elämän kirjossa Jumalaa katsoen.

      Samalla ehdotin kirkkojemme ovenpieliin lippuja hiukka koholle missä esillä olisivat potkis ja Ehtoollismalja yläkulmasta toiseen alakulmaan rusutoisella viivalla erotettuna missä yläpuolella olisi potkis ja alapuolella Ehtoollismalja.

      Nämä kuvaisivat leivässä arjen haasteita rukiisena eväänä Jumalan sanassa, ja malja sitä ettei kirkossamme kilistellä vaan nautitaan hyvästä asiasta, ja tämä Oikeassa Opetuksessa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Harri Ahdesmäki sanoo:

    Siitä huolimatta yhä reilusti yli 300.000 helsinkiläistä kuuluu luterilaiseen kirkkoon. Se on enemmän kuin missään muualla Suomessa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Harri Ahdesmäki sanoo:

    Apostoli Johanneksen mukaan sekä Tiililä että Teinonen olivat molemmat oikeassa. Kristuksen kirkko on olemassa siksi, että täällä kuollaan ja myös siksi, että Jumala rakastaa maailmaa.

    ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi (kuoleman jälkeen) kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” Joh. 3:16

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Yrjö Sahama sanoo:

    Vähemmistöasema on omiaan lujittamaan kirkon identiteettiä. Kävin 1980-luvulla ystävyysseurakuntamatkalla Unkarissa sikäläisen luterilaisen seurakunnan vieraana, ja vaikken kieltä ymmärtänytkäään, oli vahva vaikutelmani, että unkarilaiset ystävämme olivat paljon tietoisemmin luterilaisia kuin me Suomen ”kansankirkon” jäsenet. Sama identiteetin vahvuus on toki aistittavissa myös oman maamme pienemmissä kirkkokunnissa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Usko syntyy maailmassa Sanan ja sakramenttien kautta. Jos Sanaa (Kristus) ei ole läsnä ihmisten elämässä, niin miksi kysymme, miksi ihmiset eivät usko Jumalaan? Jumalan Sana on edelleen Pyhä, jossa on Elämää synnyttävä voima. Ihmiset nääntyvät ja pelkäävät mikä maanpiiriä kohtaa ja ahdistus lisääntyy, koska he elävät ilman Leipää.

    Ihminen on kuin pikkulapsi runsaassa ruokapöydässä. Elämän leipää on Suomessa tarjolla kaikille, mutta he sanovat vain: ”En syö, en halua!” ja niin jatkuu, kunnes ihminen kuolee ruokansa edessä nälkään. Ylpeyttä? Voi olla…

    Ilmoita asiaton kommentti