Kirjoitin viime vuoden loppupuolella kaksi kirjoitusta tämän sarjan ensimmäisinä osina. Ensin kirjoitin Pasi Peranderin blogikirjoitusta kommentoiden kirkkomme taloudesta ja rakenteista. Sitten kirjoitin kirjan Jokin meitä yhdistää kommentointina ja osin omina visioinani kirkon olemuksesta ja ideasta. Nyt jatkan vielä sarjaa pyrkimällä kommentoimaan ainakin pintapuolisesti Aulikki Mäkisen toimittamaa kirjaa Tulevaisuuden sanat – kirkko kolmannella vuosituhannella (Kirjapaja 2021). Tunnustan, että ehdin perehtyä kirjaan tähän mennessä melko pikaisesti, joten se voi näkyä myös kommentoinnissani (suotakoon anteeksi).
Tulevaisuuden sanat on pehmeäkantisuudestaan ja pamfletinomaisuudestaan huolimatta mielestäni varsin kunnianhimoinen yritys kuvata kirkon kolmannen vuosituhannen haasteita ja mahdollisuuksia. Kirjoittajina ovat: Outi Lehtipuu, Elina Hellqvist, Terhi Paananen, Eero Jokela, Mika K Pajunen, Mikko Malkavaara, Jukka Hautala, Minna Hietamäki, Aulikki Mäkinen, Ilse Paakkinen ja Päivi Vähäkangas. Enemmistö kirjoittajista on siis naisia ja moni kirjoittajista edustaa varsin kovatasoista akateemista teologista osaamista. Kirjoja ei pitäisi vertailla, mutta edellisessä kirjoituksessani esillä oleva Jokin meitä yhdistää on ehkä jollakin tavalla kirkon käytäntöjä lähempänä, mutta se on muuten suppeampi ja jotenkin perinteisempi.
Tulevaisuuden sanat kirjassa on nimensä mukaisesti monessa kirjan artikkelissa kysymys kirkon ja uskon kielestä. Kirjoittajat ovat myös varsin syvällisesti pureutuneet aikamme hengelliseen ja ideologiseen kehitykseen ja sen vaikutukseen kirkossa. Pystyn ottamaan esille vain muutamia nostoja ja niihin omia kommenttejani.
Outi Lehtipuu kirjoittaa Raamatun kääntämisestä ja kielestä. Keskeinen asia on inklusiivisuus, jonka tavoitteena on lisätä lukijoiden osallisuuden kokemusta. Se on taas merkittävää, koska osallisuuden vastakohtana on ulkopuolisuus. Elina Hellqvist kirjoittaa kirkon moniäänisyydestä ja nostaa esille rohkean väitteen, että se on enemmän kirkossa rikkaus kuin haitta. Tätä hän perustelee sillä, että myös kristinuskon historia todistaa enemmän moniäänisyydestä kuin yhdestä ja kaikkien hyväksymästä kristinuskon tulkinnasta.
Terhi Paananen kirjoittaa hyvin käytännönläheisesti rukouksen ja liturgian kielestä. Siinäkin tavoitteena on päästä kontekstuaaliseen kieleen. Mielenkiintoista on myös, miten Paananen nostaa esille metaforat ja haastaa meitä miettimään liturgian ja rukouksen kielessä niitä, samoin Jumalan puhutteluja. Nämä ovat kaikkiaan asioita, jotka kirkon työntekijöiden tulisi ensinnä tunnistaa ja sitten osata arvioida sekä sen jälkeen luoda kielen käyttämisen tapa, joka palvelee nykyajassa.
Eero Jokela kirjoittaa uskonnottomasta hengellisyydestä eli postmodernista ja postmodernin jälkeisestä uskonnollisuudesta ja teologiasta. Tai uskosta ja teologiasta jälkisekulaarisessa ajassa. Koko asetelman oivaltaminen ja ymmärtäminen ovat hyvin tärkeitä kirkossa ja kirkon työssä, koska elämme kuitenkin, varsinkin suurten kaupunkien ulkopuolella ehkä edelleen jonkinlaisessa kirkkokuplassa, josta enemmistö ihmisiä on jo vieraannuttanut itsensä. Käytännön esimerkkeinä työn ja teologian muutoksesta Jokela nostaa esille sairaala- ja oppilaitospapit. Myös hän painottaa kontekstuaalisuutta ja sitä, että kirkon tulisi uudessakin tilanteessa edustaa elävää hengellisyyttä, jolla on kosketuspinta ihmisiin.
Mika K Pajunen nostaa esille mielenkiintoisen teologisen ja spiritualiteettiin liittyvän asetelman Jumalan läsnäolon ja poissaolon käsitteillä. Tai hän hahmottaa asiaa kolmiolla, jossa keskeisiä asioita ovat olemassaolo-läsnäolo-poissaolo. Tämäkin liittyy kirkossa ja hengellisyydessä käytettyyn kieleen. Teologian painotus läsnäolon kautta auttaa kokemaan Jumalan ja JUmalan valtakunnan tässä ja nyt.
Mikko Malkavaaran kirjoitus jatkaa minun mielikuvissani Elina Hellqvistin kirjoitusta. Yksi päätelmä Malkavaaran kirjoituksessa on tämä: Jos kulttuuriset arvot muuttuvat, tulee myös uskonnollisten arvojen joustaa. Muuten syntyy arvoristiriita. Kirjoitus nostaa esille liberaalien arvojen muutoksen ja sen vaikeuden kirkolle ja teologialle.
Kirjan toimittaja Aulikki Mäkinen kirjoittaa piispuudesta ja johtajuudesta kolmannella vuosituhannella. Esillä on kaitsennan sisältö sekö muutos vanhasta johtamisparadigmasta uuteen, yhteistyö, luottamus ja dialogi. Mäkinen kirjoittaa myös moniäänisyydestä ja siihen liittyvästä muutoksesta myös piispojen kohdalla. Ennen piispat olivat ulostuloissaan yksiääninen joukko, mutta viime vuosina kukin piispa on puhunut ”omalla suullaan” vaikka myös piispojen yhteisiä kannanottoja kuullaan edelleen. Myös sellaisen huomion tein, että Mäkinen ei nosta erikseen vahvasti esille naisten tulemista piispakuntaan.
Kirjan Tulevaisuuden sanat päätösartikkelissa Päivi Vähäkangas kirjoittaa hierarkkisesta kirkosta tasa-arvon aikakaudella. Kirjoituksen teemojen taustoina ovat Uuden testamentin lainaukset. Lähtökohtana on hierarkkisten mallien poistuminen mm. työelämästä ja oppimisesta. Vahvana teemana nousee esille myös vapauden teema (Vapauteen Kristus vapautti meidät, Gal. 5:1). Vähäkangas kysyy kirjoituksen lopulla painavasti:”Millainen olisi kirkko, jossa ei korostuisi hierarkia, kaitsenta ja kuuliaisuus?” Hän päättää toteamalla: Tulevaisuuden kirkon on punnittava, mikä on vapauden ja rajojen piirtämisen suhde toisiinsa, ja mikä tämän valinnan seuraus on kirkon elämään”. (s. 166).
Vuonna 2021 ilmestyneiden kirkon tulevaisuuteen pureutuvien kirjojen, joita olen kommentoinut, tulisi olla sytykkeenä ja aineksena asioiden prosessoinnille seurakunnissa ja kirkkomme eri yhteisöissä. Tässä voisi perinteisesti ehdottaa ylhäältäpäin kuten vaikkapa piispoilta tulevaa ohjausta ja kehotusta, mutta ehkä parempi olisi luottaa meihin kirkon ”perustason” ihmisiin ja jäseniin. Esille nostettujen teemojen työstämiseen tarvitaan kuitenkin sytyttäjiä ja vaikuttajia. Toivon, että nämä vaatimattomat blogitekstini vievät tätä soihtua osaltaan eteenpäin. Ihastuin tavallaan molempiin esille nostamiini kirjoihin, mutta kuitenkin enemmän tähän jälkimmäiseen. Se tosin teemojensa käsittelyssä uhkasi ylittää puolivallattoman maalaisrovastin käsitys- ja käsittelykyvyn. Joudun siis – oppi-isäämme tai -henkilöämme kompaten – jatkamaan näiden asioiden ruminointia (suom. märehtiminen). Ehkä jatkan niistä vielä myös kirjoittamista! – Hyvää alkanutta vuotta 2022 Anno Domini!
PS. Esille nostamani kirjoissa on erilaisia ja toisilleen jännitteisiäkin painotuksia. Löysin kuitenkin ainakin yhden yhteisen: Moniäänisyys. Timo Pöyhönen kirjoittaa sateenvarjokirkosta ja CAVIIstä yhteisenä nmittäjänä ja kirjassa Tulevaisuuden sanat moniäänisyys nousee esille useammassa artikkelissa!
Toivo Loikkanen
Minua on alkanut ärsyttää tällainen otsikointi. Kirkoilla on omat ohjelmansa,. On omat rakennuksensa ja toimintonsa. Tällä tavalla otsikoiden laitetaan väärällä tavalla varjo jonkin yhteisön päälle. Jopa niin, että kun esimerkiksi kuoro esiintyy kirkossa, niin jossain kirkossa sensijaan käytetään lapsia hyväksi.
Olen melko varma, että ei minkään kirkon, seurakunnan tai yhdistyksen toimintaan ei kuulu tällaiset toiminnot. Yksilöt syyllistyvät asioihin eivät kirkot eivätkä seurakunnat.
Paljon kiitosta kirjoituksestanne.
Viittaamanne asiat ovat hyviä.
Kuitenkin kirkkomme asia on kieli, siihen liittyvä todistus, ja edellisen sanoitus kirkkomme rivijäsenille.
Näin kysymys on kirkkomme jäseniä koskettavasta todistuksesta onko, ja liittyykö se opetukseen ja hengelliseen tiennäyttöön, vaikko ylimaalailevaan todistukseen Kristuksen perillisenä olemisesta.
Mutta mitä Jeesus sanoo kirkon tulevaisuudesta?
Ja kun laittomuus lisääntyy, monien rakkaus kylmenee
Mutta joka kestää loppuun asti, pelastuu.
Tämä valtakunnan evankeliumi julistetaan kaikkialle maailmaan, kaikille kansoille todistukseksi, ja sitten tulee loppu.
Lisäksi hän (Immanuel) lupasi olla kanssamme joka päivä aina loppuun asti. Siihen on hyvä turvata.
Isäni yksi kutsumanimi oli Immu. Tämä tokin ruotsalaistaustaisessa perheessä ja siellä pelastustusarmeijalaisuutta ymmärtäen.
Näin Immanuel liittyy toivoon, uskoon, ja valoon.
Toivo, yksi kommentti: Mielestäni ei ole olemassa hierarkoista ”vapaata” uskonyhteisöä. Hierarkiat palautuvat ymmärtääkseni sosiaaliseen ja biologiseen todellisuuteen ja teologiaan sekä kirkkohistoriaan. Hierarkia, kaitsenta ja kuuliaisuus ovat toki käsitteitä, jotka voidaan sanoittaa ja ymmärtää eri tavoin. Epäilenpä, että selkeä ja avoin hierarkia on parempi kuin piilotettu näennäisdemokratia. Jäykkää Herra P -tyyppistä ja väärällä tavalla pappiskeskeistä meininkiä on edelleenkin ihan liikaa sääty-yhteiskunnan peruina.
Kiitos hyvästä kommentistasi. Tuossa lienee viisautta. Nostin esille Päivi Vähäkankaan artikkelin asiaa. Itsekin toki ajattelen, että perinteisestä hierarkkisesta mallista ja toimintatavasta on päästävä. Silti kirkossakin jotenkin toisilla on isompi vastuu kuin toisilla. Kaikki ovat silti tasa-arvoisia ja tasavertaisia.
Toivo, miten tuo väärä hierarkkisuus ilmenee mielestäsi kirkossa ja seurakunnassa? Onko sinulla esittää jokin konkreettinen esimerkki ja/tai vaihtoehto?
Hierarkkisuudesta on paljonkin esimerkkejä, lähtien vaikkapa papin roolista ja kirkon rakenteista. Toki realistina ja kirkkososiologina ymmärrän, että rakenteet eivät ole sinällään ”mörkö” eli pahasta, mutta niitäkin on monenlaisia. Hierarkkisuuden vastakohta tai vaihtoehto on yhteisöllisyys, tiimityö, yhteistyö, flatit organisaatiot jne…
Toivo pastori uudistaa kirkkoa:
” Hierarkkisuuden vastakohta tai vaihtoehto on yhteisöllisyys, tiimityö, yhteistyö, flatit organisaatiot jne…”
Talous, rakenteet, moniäänisyys, metafora, Jumalan poissaolo ja läsnäolo, jne. Kaikki ovat murroksessa ja hakevat omaa paikkaansa Toivon kirkon tulevaisuudessa.
Toivo valjastaa uusilla kirjoituksilla joukot mukaan. Tulevaisuuden moniääniset sanat kuulostavat karhealta vanhalle kristikansalle. Kun vanhat haudataan, niin uudet nostavat päätään.
Nähdäkseni se on olennaista, miten hierarkian tuoma valta koetaan. Nähdäänkö se saavutettuna asemana, joka halutaan säilyttää, vai hyvän aikaansaamiseksi annettuna työkaluna?
Kari Paukkunen: Nostat hyviä teemoja esille, toivottavasti hyvällä ajatuksella eikä ivallisella. Sellainen huomio vain, että Toivo-pastori (eli minä) ei uudista kirkkoa vaan sen uudistavat kirkon jäsenet, joiden joukossa yksi Toivo-pastori ja puolivallaton rovasti on.
Toivo, kiitos vastauksestasi. Kolme omakohtaista huomiota kahdeksasta seurakunnasta ja 25 vuodesta. 1. Minusta tärkeintä olisi transparenssi eli läpinäkyvyys yhdistyneenä rehellisyyteen ja avoimuuteen. Riippumatta siitä, tehdäänkö ns. tiimityötä vai mitä. Muuten mitä erilaisimpia asioita ja linjauksia ”junaillaan” kulisseissa tai epävirallisten painostusryhmien toimesta. Sulle – mulle -periaatteella. Reilu ”kyllä, herra rovasti!” -tyyli on parempi kuin loputon jahkailu tai voimakkaiden persoonien sooloilu. Se kun johtaa sosiaalidarwinismiin. 2. Tiimityö ei sovi kaikille työntekijöille eikä kaikkiin asioihin. (Minä opin tämän omakohtaisen epäonnistumisen kautta jo opiskeluaikoina). Lisäksi tiimityö edellyttää suurin piirtein yhteistä näkemystä tiimin jäseniltä, kun on kysymys ns. hengellisistä asioista. 3. Osa seurakuntalaisista haluaa tunnetusti olla ”lammasmaisia lauman jäseniä” eli jonkun kertovan, miten asiat ovat ja tehdään. Sitä paitsi pastori ON lauman paimen eikä tiiminjohtaja. Ja kuitenkin olisi hyvä, jos pastori tunnistaa lampaidensa kyvyt ja taidot.
Pastori voi ja hänen tulee olla paimenena tiiminjohtaja. Tässä on sellaista asenne- ja suhtautumistapaa.