Koskapa minulta on kysytty eri tahoilta pyrkimyksiäni ja tavoitteitani kirkolliskokousedustajaehdokkaana, niin keräilin tähän nyt niitä kasaksi kaiken kansan ihmeteltäväksi. Jo kirkolliskokouksessa istuneena olen hyvin realiteeteissa ja tiedän vallan rajallisuuden, istui kirkossa sitten millä pallilla hyvänsä. Lähtökohtaisesti pidän sitä hyvänä asiana, että valta jakaantuu laajalle, mutta siksipä tarve yhteisille visioille on huutava, että pääsisimme asioissa eteenpäin. Kirkosta on ainakin itselleni muodostunut kuva, joka ei suoranaisesti säteile ketteryyttä ja reagointiherkkyyttä. Joskus tuntuu, että päätöksentekoprosessi on kuin QWERTY-näppäimistöjärjestys, joka on suunniteltu hidastamaan työtä riittävästi, ettei mitään vilunkia tai muotovirhettä pääsisi tapahtumaan. Jospa nämä rivit voisivat inspiroida jotakuta muutakin muutokseen.

Jätän nyt tietoisesti tämän spn-avioliittoteeman, koska kirkko on saranapisteessä monessa muussakin mielessä, ja nämä teemat uhkaavat jäädä jalkoihin. Seuraava kirkolliskokouskausi tulee ratkaisemaan paljon. Nyt on pilliin puhaltamisen aika. On aika nousta unesta, aika tunnistaa ja tunnustaa nykytilanteen uhat ja mahdollisuudet. Yhä harvemmassa asiassa voidaan turvata vanhoihin toimintamalleihin. Katseen on tähdättävä kauemmas aikaan, jolloin sekä kirkko että sitä ympäröivä yhteiskunta tulee olemaan uudessa asennossa, jossa moni eilisen konsti on käyttöä vailla. 

Koska viime kevään jumalanpalveluspäivillä Suomeen lanseerattu kolmijako seurakunnan tehtävien hahmottamisessa kolahti minuun niin lujasti, päätin käyttää samaa jakoa tässäkin. Meidän on  hahmotettava kolme suuntaa toiminnoillemme:

UP

• Kristus on kirkon Herra. Kaiken, mitä kirkon eri tasoilla touhutaan, tulee kasvaa Jeesuksesta ja Hänen evankeliumistaan. Sitä ajatellen me teemme arkisimmatkin asiat metsänhoitosuunnitelmista remonttilainoihin ja kirkkolain kodifiointiin. Mitä vaikeampi tämä yhteys on jossain tekemisessä hahmottaa, sitä joutilaampi se on lopetettavaksi. Mitä tiukemmalla on talous, sitä jämäkämmin tulee resurssit suunnata tämän periaatteen mukaisesti olennaisimpiin asioihin. 
• Seurakuntalaisten Jumalasuhteen ja kristillisen identiteetin vahvistamiseksi tulee suunnata lisää resursseja. Raamatun, katekismuksen ja sielunhoidon opetukseen sekä rukoukseen on löydettävä uusia, tuoreita ja ennakkoluulottomia lähestymistapoja ja metodeja. Tämä työ on kirkon olemuksen kannalta täysin olennaista, ja tämän tulee näkyä ja kuulua niin sisään kuin uloskin päin identiteetin peruspalikkana. 

IN

• On aika uudelle kristilliselle yhteisöllisyydelle. On tunnustettava nopeasti, että kansankirkon paradigman päivät alkavat olla luetut ja vedettävä siitä tarpeelliset johtopäätökset. Sulavalle jäälautalle ei saa jäädä ajelehtimaan. On tunnistettava, että kirkon jäsenmäärän vähetessä jäljelle jäävien identiteetti väistämättä vahvistuu. Kun kastike kiehuu kokoon, se väkevöityy.  
• Tätä kautta hahmottuu uusi, aktiivisempi ja vaativampi seurakuntalaisuus. Syntyy uutta kysyntää, uusia odotuksia, uutta valmiutta vapaaehtoistyöhön. Kirkon ja seurakuntien on seurattava herkeämättä tätä kehitystä, ettemme hukkaa momentumia. Työntekijävetoisuudesta on siirryttävä hallituin askelin seurakuntalaisten aktiiviseen osallisuuteen. On kuunneltava heidän toiveitaan ja ideoitaan ja tarjottava resurssit niiden toteuttamiseen. 

• Herätysliikkeet ja messuyhteisöt on saatava lähemmäs kirkkoa, koska ne ovat kirkon aarre. Niille tulee antaa tilaa kaikessa, mikä on mahdollista. Hyvin toimien ne voivat olla suuri voimavara erityisesti edellisen pääkohdan tehtävissä. Ilmassa olevien kiistakysymysten ei pidä himmentää näkymäämme. Kirkon ja seurakuntien on tehtävä kaikki voitavansa omalta puoleltaan lämpimän ja rakkaudellisen yhteistyön eteen. 
• Kristillinen kasvatus tulee nostaa keskiöön. Kirkko on ulkoistanut liian pitkään sen kouluille ja kodeille. Kuka hoitaa nykyään tunnustuksellisen uskonnon opetuksen? Tulevaisuus johtaa vääjäämättä kristillisen uskon sisäisen näkökulman häviämiseen julkisesta opetuksesta. Kirkon on löydettävä siksi aivan uusi vaihde asiaan. Jälleen kerran kaivataan uusia ja tuoreita avauksia toimintamuotoihin, pedagogiikkaan ja markkinointiin. Tässä tilanteessa on suuri tappio, että seurakuntien pyhäkoulu- ja varhaisnuorisotyö on päässyt haurastumaan, paikoin jopa loppumaan. Kilpailu lasten vapaa-ajasta on entistä kovempi, joten jos jossain, niin tässä tarvitaankin innokkaitten vapaaehtoisten ennakkoluulottomia avauksia kerho- ja harrastustoimintaan. 
• Tässä monin tavoin herkässä kirkollisessa tilanteessa tulee panostaa rivien tiivistämiseen ja sisäisen yhteyden lujittamiseen. Sitä ei tulee haavoittaa mistään suunnasta aloitteilla ja avauksilla, jotka haavoittavat kirkkoa sisäisesti. Meillä ei ole enää siihen varaa. Mitä se hyödyttää, vaikka saisimme koko maailman omaksemme, mutta kirkko saisi sieluunsa sellaisen vahingon, joka ei korjaannu koskaan? Sen sijaan sitkeää, rakkaudellista keskustelua tulee jatkaa. Kaiken keskustelun lähtökohtava tulee olla Jumalan tahdon etsiminen. Vaikkemme löytäisi tietyissä asioissa koskaan yksimielisyyttä, säilymme silti keskenämme veljinä ja sisarina. 

OUT

• Kuten edellä todettiin, nykykehitys tuo osin luonnostaan esiin seurakunnan yhteisön rajat. On ihmisiä, jotka ovat sisällä ja joiden identiteettiä tulee kaikin puolin tukea. Mutta kaikki tutkimukset hahmottavat myös kasvava määrä ihmisiä, joiden usko kirkkoon ja Jumalaan on näivettynyt pois. Miten on mahdollista, että sitä mukaa, kun kansakunnan usko rapistuu, sisälähetyksen visio hämärtyy vuosi vuodelta? Nythän sille olisi enemmän käyttöä kuin koskaan. Meidän on lopetettava heti evankelioinnin ja muun kutsuvan työn häpeäminen ja aliarviointi. 
• Kirkon on sisäistettävä uusi aktiivinen, positiivinen, apologeettinen ja raikas lähetysnäky ihan omaan maahamme. Se ei saa tarkoittaa painostavaa ja sitovaa käännyttämistä, vaan iloista ja sisäänkutsuvaa työtä. Seurakunnan ja kirkon on otettava julkinen tila uudella tavalla käyttöön, suuntauduttava tietoisesti sinne, missä ihmisiä voi kohdata. Monipuoliset, tasokkaat ja yllättävät urheilu- ja musiikkitapahtumat, festivaalit, talkootempaukset ja puistojuhlat avaavat uusia ovia ympäröivän yhteisön suuntaan, samoin diakoninen vapaaehtoistyö. Tarvitaan sekä rohkeaa julkisen imagon päivittämistyötä että tilaisuuksia yksilötason kohtaamisille. Vapaa-ehtoisia tulee rohkaista ja kannustaa uusiin avauksiin kaikessa tässä. 

Miten kaikkeen tähän päästään?

Näiden haasteiden detaljit ulottuvat joka tasolle riviseurakuntalaisesta kirkon ylimpään johtoon. On selvä, että seurakunnilla on hyvin vahva itsenäisyys omassa toiminnassaan ja taloudessaan, eikä niihin voi normaalioloissa useinkaan vaikuttaa muuten kuin valistuksella. Kirkolliskokouksen valta rajoittuu suuriin linjoihin ja kirkon yhteisen toiminnan koordinointiin. Monia asioita edellä luetellusta voidaan silti edistää kirkolliskokouksessa. Esimerkkejä asioista, joita voisi yrittää potkia siellä eteenpäin:

• Tarkkaan harkittu ja vaikuttava projektityö (vrt. tiellä-hanke) tulee hyödyntää. Kirkkohallituksen ylikuormitusta tulee varoa, mutta tärkeisiin kehittämissuuntiin täytyy satsata.
  
• Kirkon tulee perustaa rahasto, jossa avustetaan uusien toimintamallien käynnistämistä; musiikkiprojekteja, mediasisältöjä, tapahtumatuotantoa, materiaalien tuottamista jne. 
• Kirkkohallituksen toiminnallisen osaston tulee suunnata resursseja kirkon kasvatussuunnitelman uudelleen rakentamiseen. Tämän kohdan otan erityisen vakavasti.
  
• Seurakuntien toimintamahdollisuuksia tulee tukea kaikin tavoin. Kaikkien uusien järjestelmien ja muiden keskitettyjen ratkaisujen tulee lähteä tutkitusti seurakuntien omasta tarpeesta ja motivaatiosta. Eri kokoisten seurakuntien erilaiset tarpeet tulee pitää tiukasti mielessä. Tätä tukevat organisatorinen joustavuus, johtokuntarakenteesta siirtyminen joustaviin työryhmiin seurakuntien työalojen koordinoinnissa jne. Tässä kohdin tulevaisuuskomitean mietinnössä on monia hyviä avauksia, joiden käyttökelpoisuutta pitäisi edelleen selvittää konkretiaan asti.