Vaalikampanja on tuhlausta
Kirkko panostaa upealla tavalla seurakuntavaaleihin ja niistä tiedottamiseen. Kampanja oli taas hyvä ja iskevä. On hienoa, että joka neljäs vuosi voimavarat kootaan, rahaa pannaan haisemaan, viestintätoimistoja konsultoidaan ja jalkatyötä tehdään. Kunnes aina huomataan sama: äänestysprosentti tippuu tasaisesti riippumatta siitä kampanjoidaanko vaiko eikö - tai miten kampanjoidaan. Mahtaa turhauttaa!
Onko tässä touhussa mitään järkeä? Ei.
On vaikeaa edes keksiä, miten resursseja ja rahaa voisi tuhlata kirkon mission kannalta turhempaan. Toki demokratia on tärkeää ja vaalit voi nähdä eräänlaisena jäsenhuoltona mutta silti. Tässä laitetaan kärry hevosen eteen. Yritetään tehdä kirkon ehkä epäkiinnostavimmasta puolesta eli hallinnosta viestinnän kärki. Se on kutakuinkin yhtä fiksua kuin, että joku Prisma käyttäisi valtaosan viestintäbudjetistaan osuuskauppavaaleihin.
Ajatelkaa sen sijaan mitä voisi tapahtua, jos kirkko joka neljäs vuosi tekisi näyttävän valtakunnallisen evankelioimiskampanjan ja kutsuisi samalla innolla ihmisiä seurakuntien toimintaan. Tai miksei vaikka joka vuosi. Voi olla, että sivutuotteena se äänestysprosenttikin alkaisi pikkuhiljaa hivuttautua ylöspäin.
59 kommenttia
Kiitos vastauksesta Toivo Loikkanen.
Kysyin Jumalanpalveluskokemuksen katsomisesta kirjallisena työnä. Vastauksenne ei ihan sattunut.
Nimetkää joitakin jotta opiskeluun voi kysyä.
Jatkan vielä vähän, Toivo ja Markku.
Useiden tutkimusten mukaan suurin osa kirkkomme jäsenistä ja yhä suurempi osa papistosta sekä muista työntekijöistä ei näytä uskovan mitenkään perinteisellä tavalla. Muuan ruotsalainen teologien ammattilehti sanoitti asian näin: länsimaisten kirkkojen suurin haaste on ”löytää tulevaisuudessa työntekijöitä, jotka uskovat Jumalaan”. Koska ao. työntekijät ovat jo alun alkaenkin niitä aktiivisempia, niin suuret joukot ja vielä äänestävät ovat vielä enemmän ”out” ns. klassisesta kristinuskosta miten se sitten määritelläänkin.
Tähän karuun haasteeseen voidaan kai vastata periaatteessa kahdella tavalla (kun jätetään pois se, että Jumala voi aina yllättää): (1) Julistetaan kaikki tervetulleiksi ja uskonkäsitykset samanarvoisiksi. (2) Tehostetaan uskon opetusta ja evankeliointia. Ei tämä tarkoita uskossa heikkojen tai epäilevien julistamista joksikin rupusakiksi!
Lopuksi: Katsoin netistä entisten kotiseurakuntieni vaalituloksia. Ne, jotka jo vuosikymmeniä sitten olivat seurakunnan aktiiveja ja nyt olivat ehdokkaina, eivät juurikaan tulleet valituiksi. Vaikka juuri heillä olisi varmasti ollut annettavaa. Tämä kertoo minun mielestäni siitä, että ns. heavyuserit ja kirkollinen päätöksentekoporukka ovat lopullisesti (?) irtautumassa omiin todellisuuksiinsa. Tässä ei ole vain kysymys yhteisön rakentamisesta noin yleensä vaan nimenomaan uskovien yhteisön rakentamisen tulevaisuudesta.
Omassa seurakunnassamme äänestysaktiivisuus on romahtanut 8 vuodessa 39 prosentista 31:een. Valitettavasti kuulin myös kommentteja jo ehdokasasettelun ajalta, jotka pistivät mietteliääksi kansankirkon pappina: passiiviset ovat yhä passiivisempia ja toimeliaat alkavat panostaa mieluummin kansankirkon ulkopuolisen tulevaisuuden suunnitteluun kuin ”liberaalin” kansankirkon pyörittämiseen. Ja näin hiippakunnan aktiivisimmin äänestäneessä seurakunnassa, jossa ns. heavyuserit ovat vahvasti edustettuina myös luottamushenkilöissä elleivät enemmistönä. Mitä te tuumitte näistä pohdinnoista?
Vielä hitunen tähän heavyuser termiin jota edustavat Ihmiset ovat 1-2 prosenttia kirkon jäsenistä ja mitä termiä ”melko yleisesti” käytetään, ja edellinen tieto blogin kommenteista.
Minulle termi on uusi ja kertoo kirkkososiologian haluavan ymmärtää omaa slangia yhteisössään kuin käyttää sitä tulkinnassaan mitä sitten tutkitaankin.
Mutta vieläkään ei löytynyt tutkimusta mikä katsoo Jumalanpalveluskokemusta. Se ei ilmeisesti kuulu kirkkososiologian alaan. Toki asialla olisi merkitystä halutessa uusia Messuvieraita tai pitää entisistä heavyusereista kiinni.
Toivo Loikkanen mainitsi ansioituneen, olikohan Tapio Lampisen nimen, ja Hänellä onkin meriittiä kylliksi Opettajana ja kirjoittajana.
Itse ajattelen kirkon julistuksen tärkeimpänä tehtävänä itsereflektion syntymisen motivoinnin kuulijassa. Tämä koskee niin Jumalanpalveluksen saarnaa kuin muutakin hartauspuhetta.
Kuulija yhdellä tavalla tulee kiinnostuneeksi ja houkutelluksi prosessiin hyvän asian kanssa ja omassa elämässään. Lykyssä kokemus tulee toisten kanssa jaettavaksi, ja uusia kirkkovieraita syntyy.
Tämä näin lyhyesti saarnakoulutuksesta vaikken semmoista koskaan ole antanut, eikä kukaan tule kysymäänkään.
Minulle sanasta heavyuser tulee kyllä lähinnä mieleen alkoholin, päihteiden tai viihteen suurkuluttaja (ongelmakäyttäjä?). Tässä tapauksessa siis hengellisyyden ja kirkollisten palvelujen suurkuluttaja, joka on niin uskonnollinen ja aktiivinen, että muut kärsivät. Käsitteessä näyttäisi samalla olevan se lähtökohtainen vääristymä, että se ohjaa tarkastelemaan seurakunnan tilaisuuksia jonkinlaisina kirkon tuotteina ja palveluina joita kuluttajat kuluttavat. Aktiivisimmat siis niin, että muille jää ei-oota eivätkä resurssit riitä palvelujen tuottamiseen kokeilumielessä käyttävien maun mukaisesti.
Olen laittanut merkille, että kyllä muut oikeasti kärsivät, kun Heavyuserit toimii kirkossa ja ottaa innolla palvelutehtäviä itselleen. Näin toimien uusien mukaantulo vaikeutuu. Vanhat konkarit nappaavat tehtävät toisten nenän edestä ja muiden kasvu vastuuseen j sitoutumiseen estyy.
Oli kiva katsella tänään kirkkosalia joka oli puolillaan väkeä. Silti en koe tilannetta kovin hyvänä sen puoleen, että uusia ei aktiivisesti haalita mukaan. Tyydytään siihen, että Heavyuserit täyttää penkit. Kasvun tavoite näyttää unohtuneen. Kasvuun olisi juuri nyt hyvät edellytykset, kun väkeä on paljon.
Pistin telkan kiinni, kun jalkapallokin on yhtä tulkaa kaikki asennetta.
Pahoittelen sitä, että jotkut kommentoijat olette pahoittaneet mielenne heavyuser-sanasta. Toistan vielä, että minun mielessäni ja ajattelussani siihen ei sisälly mitään kielteistä eikä moittivaa. Oma ajatteluni lähtee siitä, että kirkon missio ulotetaan aktiivisesti osallistuvista (heavyuser-jäsenet) myös kaikkiin muihin ihmisiin. Se lienee myös lähetyskäskyn ajatus (Mt. 28:18-20). Lopetan asiasta omalta osaltani keskustelun.
Kirjoittaja
Timo Pöyhönen
Pastori. Erikoistunut yhteisön rakentamisen saloihin. Toimii Hengen uudistus kirkossamme ry:n toiminnanjohtajana.
Tällä iällä on todettava Toivo Loikkasen heavyuser ajattelun menevän turhan pitkälle.
Kun todistetaan ettei Ehtoollisyhteyttä tarvita, ettei syntien tunnustamista tarvita, ettei tarvita mahdollisuutta ylentää Sydämensä Jumalan puoleen, ettei yleensä tarvita samaan tilaan kokoontuvien hengellistä yhteyden kaipuuta, on mielestäni jotakin hukassa kun kerran vuodessa riittää, loput voi hoitaa arjessa, ja muistaa kirkon olevan seurakunnassa Missiota varten vaikka hartauskirjoituksia ei synny, vaikka ei ole kutsuja yleisissä paikoissa, ja vaikka papin paikka juuri on Ehtoollisen sakramentissa.
Kun tämä on kirkkomme yleinen malli, voi hirveätä.
Toivo Loikkanen voi malliksi laittaa yhden Teologisen Tiedekunnan progradun missä Toivo Loikkasen heavyuser ajattelu vahvistuu, ja missä Jumalanpalveluskokemusta on tutkittu.
Ilmoita asiaton kommentti