Uuteen rakkaussuhteeseen kuoleman puolivuosisadalla?

Eräällä entisellä kollegallani oli tapana toivottaa kaikki uudet viiskymppiset työtoverimme seurakunnassa tervetulleiksi kuoleman puolivuosisadalle. Hauskaa tai ei, mutta kun hän piti meille kaikille miltei saman synttäripuheen uudelleen ja uudelleen, niin opin minäkin tämän tärkeän läksyn: Elinvuosistani suurin osa on jo turvallisesti takanapäin. Takana taitaa olla myös loistava tulevaisuuteni? Kristittynä en pelkää huomista päivää, sillä tiedän Jumalan jo olevan siellä. Mutta mitä tehdä näitten jäljellä olevien ihmissuhteitten kanssa, kun en voi tietää, kumpi yllättää minut ensin, 70-vuotissyntymäpäiväni vaiko Kuoleman majesteetti?

Olin jo hyvää vauhtia antamassa periksi stoalaistyyppiselle tarpeettomuudentunteelleni ja suostumassa loppuelämän kestävään apatiaan, kun sain hyppysiini Elisabeth Falckin ja Paula Ruotsalaisen uunituoreen opuksen UUSI SUHDE – rakkaus kypsässä iässä (Viisas Elämä Oy, 2022). Kokeneitten perheneuvojien kirjoittama sujuvasanainen ja moniulotteinen  teksti (on harjoituksia, haastatteluja, kirjoittajien omakohtaisia kokemuksia ja yhteisiä pohdintoja sekä tutkimuksiin perustuvaa asiatietoa) herätti minut sekä prosessoimaan että protestoimaan.

Paulan ja hänen ensimmäisen miehensä kanssa meillä oli yhteistä seurakuntanuoritaustaa, jos kohta myös ikäeroa.  Olin otettu, kun he pyysivät minut perhepapikseen. Vuosien varrella on ollut ilo seurata, miten innokkaasti ja ennakkoluulottomasti Paula on ollut mukana monenlaisissa uraauurtavissa perheneuvontaprojekteissa. Ja nyt sitten vielä tämä kirjakin!


Omalla Facebook-sivullaan Paula kuvaa kirjoitusprojektia hauskasti: ”Lokakuussa 2018 päätimme (Elisabethin kanssa) kirjoittaa kirjan aikuisena rakastuneiden parisuhteista. Päätös tehtiin nopeasti, mutta sitä ei koskaan kyseenalaistettu. Alkuun kirjoitimme Oodissa ja sen mentyä kiinni kahviloissa Helsingin keskustassa. Niidenkin mentyä kiinni kirjoitimme etänä enimmäkseen kumpikin kotonaan tai mökillään. Joinakin kertoina sentään saimme istua yhteisen pöydän äärellä mökeillä tai Helsingissä. Yhdessä kirjoittaminen oli mukavaa eikä stressannut liikaa. Välissä tapahtui elämä. Muuttoja, hautajaisia, häät…

Nyt katsomme valmista teosta ilolla ja ihmetyksellä. Mekö sen synnytimme? Toivomme kirjan löytävän tiensä niiden käsiin ja sydämiin, jotka sitä tarvitsevat. Niille, joille se tuo tukea, toivoa ja rohkaisua. Koska rakkaus on riski, joka kannattaa ottaa!”

Ymmärtääkseni suomen kielellä ei aiemmin ole ilmestynyt tällaista opasopusta, jossa käsitellään sitä, millaista on astua uuteen parisuhteeseen, kun molemmilla on jo ikää ja paljon koettua elämää plakkarissaan.

Kirjan rakenne tuntui minusta heti alkuun etäisesti jotenkin tutulta. 2000-luvun vaihteessa jouduin työssäni turhankin usein tekemisiin ns. SWOT-analyysin kanssa. Kyse on nelikentästä, johon  kirjataan ylös analysoitavasta asiasta (tässä tapauksessa uusi rakkaussuhde kypsässä iässä) sisäiset vahvuudet ja heikkoudet sekä ulkoiset mahdollisuudet ja uhat. Tarkoitus on analyysin pohjalta tehdä päätelmiä siitä, miten vahvuuksia voidaan käyttää hyväksi, miten heikkoudet muutetaan vahvuuksiksi, miten tulevaisuuden mahdollisuuksia hyödynnetään ja miten uhat vältetään. Tuloksena on toimintasuunnitelma siitä, mitä millekin asialle pitää tehdä. Selvää toki on, että tällainen systeemi toimii lähes poikkeuksetta paperilla paremmin kuin käytännössä. Sillä harvoinpa elämä tottelee mitään etukäteissuunnitelmia.

Aluksi kavahdin yksineläjänä sitä, että aiotaanko tässä kirjassa ylistää aikuisiällä solmittua uutta suhdetta maasta taivaaseen ikään kuin purppuranpunaisten silmälasien läpi, mutta se huoli katosi varsin nopeasti, kun siirryttiin suorastaan inhorealistiseen kuvaukseen siitä, millaisia haasteita  uusperheissä aikuisten oikeasti kohdataan. Seksistä tai kuolemasta puhumista ei kirjassa  kaihdeta. Molemmat aiheet lienevät normaalisti sinne tabu-osastolle herkästi sijoitettavia asioita? Monille nuorille ihmisille seniori-ikäisten rakastavaisten käsikkäin kulkeminen ja etenkin julkinen pussailu lienevät vieläkin aika eksoottinen näky, ikään kuin jonkin sortin hassuttelua?

Mitä taas jäljellä olevaan parisuhdeaikaan (olipa se sitten miten lyhyt eli pitkä tahansa)  tulee, kirjoittajat kyselevät, voisiko parisuhdetta  kenties ajatella tietoisemmin rajallisuuden kautta. Tietoisuus elämän päättymisestä riisuu ihmisen ja rakkaussuhteen kaikesta turhasta. Silloin nousee luonnolliseksi ja olennaiseksi kysymykseksi se, mikä elämässä oikeastaan on tärkeintä. Jos tietäisimme pian jättävämme tämän maailman, niin mitä asioita ja ihmissuhteita elämässämme voisimme katsoa rakkaudella?

Tämän kirjoittajaa angstaa ajatus, että aikuisen nuoren parin (hmmm, en oikein tykkää tästä ilmauksesta, sori siitä!) hyvin alkanut rakkaussuhde saattaakin alle aikayksikön muuttua hoivasuhteeksi kumppanin sairastumisen myötä. Mitäs silloin tehdään, juostaanko karkuun vai uhraudutaanko?

Kun olin nuori pappi, sain jo heti ensimmäisten toimittamieni hautaansiunaamisten myötä tuta perintöriitojen raadollisuuden. Yhtäkin vainajaa oltiin 1980-luvun alussa vasta viemässä paareilla kappelista haudalle, kun niin tulinen yhteenotto syntyi arkun perässä kulkevassa saattoväessä entisen ja nykyisen rouvan kanssa, että nämä alkoivat ääneen huutaen huitoa toisiaan kukkavihoillaan kuin saunavastoilla ikään. Kiusallista, mutta ei kai kukaan pysty iän kaiken pitämään mölyjä mahassaan…?

Työurani loppupuolella törmäsin tuolloin tällöin uusperhetapauksissa kauheisiin kiistoihin hautapaikoista: Kun ei löytynyt yhteisymmärrystä siitä, minne vainaja haudattaisiin, niin hänen ruumiinsa saatettiin unohtaa pahimmassa tapauksessa miltei vuodeksi jonnekin kylmäsäilytystiloihin, mikä sinänsä on jo aikamoinen epäkunnioituksen osoitus poislähtenyttä kohtaan. Saman ilmiön on havainnut myös Kirkko ja kaupunki-lehti (https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/erimielisyydet-omaisten-valilla-ovat-lisaantyneet-uusperheiden-myota-eniten-riitoja-aiheuttavat-hautapaikan-valinta-ja-nimi-hautakivessa )

Kirjan kirjoittajien mielestä aivan yhtä tärkeätä kuin on valmistautua tulevaisuudessa kohdattavaan väistämättömään on myös kumppanin menneisyyden hyväksyminen. He pitävät viimeksi mainittua asiaa suorastaan uuden rakkaussuhteen eloonjäämisen edellytyksenä.

Voisi kuvitella, että haastavinta kypsässä iässä solmitussa parisuhteessa on kyetä tekemään kompromisseja ja sopeutumaan toistensa elämäntyyliin.  Kypsässä iässä ei välttämättä ole enää niin helppoa päästää irti omista pinttyneistä tavoistaan. Hyvänä puolena voisi pitää sitä, että seniori-iässä eivät nuoruusajan kotkotukset enää häiritse.

Pakko myöntää, että kirkon toiminta on aina ollut varsin perhekeskeistä ja Isossa Kirjassakin Jumala sanoi, että ihmisen ei ole hyvä olla yksin, joten hommaanpa hänelle vähän apua.  Siitä ei kuitenkaan pääse yli eikä ympäri, että yksin elävien ihmisten määrä kasvaa Suomessa tätä nykyä rajusti ja moni varttunut ihminen voi tuntea jopa suoranaista helpotusta, kun Oma tupa, oma lupa-elämää eläen on vapaa monenlaisista vastuista ja vaatimuksista, monimutkaisista ihmissuhdeviritelmistä. Voisikohan joku kirjoittaa kirjan nimeltä Oodi yksinelämisen auvoisuudelle?

OK, myönnän, että tässä blokinassani (=blogi+pakina) toin ehkä turhankin paljon ja kärjekkäästi esiin nimenomaan omia pelonsekaisia  ennakkoluulojani. Mielessä kävi sellainenkin skenaario, että meikäläinen jonkin ajan kuluttua melskaisi muistinsa menettäneenä jossakin hoivakodissa kiroillen karkeasti, ärhennellen muille asukeille ja tehden törkeitä ehdotuksia nuorille hoitsuille. Sus siunakkoon! Vaan eihän tästä  elämästä koskaan tiedä…

Onneksi Elisabeth ja Paula ovat aivan eri maata kuin meikäläinen. He pitävät kiinni periaatteesta, jonka mukaan ikääntyneenäkään ei ole myöhäistä nauttia elämästä. Heidän loppukaneettinsa on varsin valoisa ja rakkausriskin ottamiseen kannustava:

”Me, Elisabeth ja Paula, ajattelemme, että myöhäinen keski-ikä ja sen jälkeinen elämä on ainutlaatuista aikaa nauttia rakastumisen kokemuksesta, läheisyydestä ja intohimosta. On tärkeää sallia itsensä toivoa ja tavoitella onnea. Kun on löytänyt rakkauden, siitä on lupa nauttia ja uskaltaa näyttää se myös muille ihmisille. Uusi rakkaus ei ole häpeä. Ei tarvitse kantaa syyllisyyttä siitä hyvästä, mitä on saanut, vaikka ystävät tai läheiset olisivat vielä sitä vailla. Aika kulkee ja meillä on vain yksi elämä. Jokainen meistä on rakkauden ja onnen arvoinen. Se on elämän suurta lahjaa.”

 

 

Yläkuva: Takakannen tekstin lisäksi kannattaa aina tutustua uuden kirjan sisällysluetteloon. Kuten kuvasta näkyy, pelkkä kirjan nimi antaa turhan kapean kuvan käsiteltävästä aiheesta.

Alakuva: Elisabeth Falck (kuvassa vasemmalla) on pohjakoulutukseltaan teologi ja pappi. Hän on toiminut pari- ja perhepsykoterapeuttina, uusperheneuvojana ja työnohjaajana Perheasiain neuvottelukeskuksessa yli 20 vuotta. Viisikymppisenä Elisabeth Falck eli läpi avioeron. Hän löysi uuden rakkauden, jonka myötä myös uusperheen kysymykset astuivat osaksi hänen elämäänsä.

Paula Ruotsalainen on perhepsykoterapeutti, pari- ja seksuaaliterapeutti ja työnohjaaja. Hän on työskennellyt yli 30 vuotta parisuhdekysymysten äärellä perheneuvojana Perheasiain neuvottelukeskuksessa. Paula Ruotsalaisella on omakohtaista kokemusta leskeytymisestä, sinkkuudesta ja uudesta viisikymppisenä solmitusta parisuhteesta.

Foto: Julia Alakulju / Viisas Elämä.

6 kommenttia

  • 22022022 oli hieno palindromipäivä, jonka moni valitsi hääpäivämääräkseen, kun kirkko pääsi taas testaamaan suosittua Hääyö-nonstopvihkiseremoniaansa. Tähän iloiseen joukkoon liittyi myös savonlinnalaispari Esko, 89, ja Arja, 80. Saatetaan ajatella, että tuo ajankohta on helppo muistaa, mutta rohkenen taas protestoida väittämällä, että auki kirjoitettuna kakkosten ja nollien määrässä saattaa tulla tenkkapoo vastaan. 😉

    Tässä joka tapauksessa juttu eräästä uudesta parisuhteesta:

    https://www.is.fi/kotimaa/art-2000008635122.html

    PS: Ja mikä parasta, Arjan ja Eskon stoori sopii Elisabethin ja Paulan kirjan teemaan kuin nenä päähän.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Voi että, tuntuu hyvältä lukea tekstiäsi rakas rovasti. Oman kuolemattomuuteni katoamisesta on kulunut jo puoli kuukautta ja sinä aikana olen hölöttänyt uudesta elämän vaiheesta aika monelle. Yksi asia on ollut hyvin hämmentävää; olen tullut tietoiseksi siitä, kuinka moelle olen oikeasti rakas. Eikä poislähtöni olisi heille ollenkaan yhdentekevä juttu. Sama huomio on kiepsahtanut myös toisinpäin. Olen tajunnut miten rakkaita monet läheiset – ja kaukaisemmatkin ystävät ovat. Nyt kun minulla on varaa lausua tunteeni heitä kohtaan, huomaan miten vaikeaa monen on tajuta sitä, ilmeistä tosiasiaa, että heilläkin on niitä, jotka ihan oikeasti rakastavat.

    En tiedä pääsenkö tässä lopulta, kuin koira veräjästä, mutta jos saattohoito on edessä, niin on lohdullista tietää se monen kokemus, että se voi olla elämän parasta aikaa. Sillä siinä eletään, kuin viimeistä päivää. Niinkuin keskustelussa Ihahaan ja Nalle puhin kanssa kävi ilmi. Ihaa sanoi: ”jonakin päivänä kaikkien on kuoltava”. Puh vastasi: ”mutta kaikkina muina päivinä saa elää.”

    Tuon hienon viisauden ymmärtämiseen tarvitaan usein juuri tuo elämän rajallisuuden tajumainen. Se auttaa elämään jokaisen päivän ja jokaisen rakastavan ystävän kanssa täysillä. Elämään tässä ja nyt. Sillä muuta ei ole . Nekin päivät monelta jää elämättä, kun on niin kiire toeteuttamaan monia unelmia ja tulevaisuuden suunnitelmia.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Uuteen rakkaussuhteeseen voi päästä, myös oman puolison kanssa. Rakkaus on jotain hyvin merkillistä ja samalla jotain hyvin yksinkertaista. Merkillistä puolta ei kukaan käsitä kunnolla. Edes sitä mitä rakkaus on, ei kukaan ole vielä tietääkseni kyennyt selvittämään. Voimme jättää aivan hyvin sivuun sen puolen ja keskittyä siihen toiseen, johon voi vaikuttaa. Sen puolen voi helposti jokainen käsittää ja on kaikkien ulottuvilla.

      Kysymys on hyvin yksinkertaisista perusasioita, joiden laskemiseen ei tarvita edes kaikkia sormia. Kummallista vain on miten vähän näiden muutamien asioiden kuntoon laittamiseen kiinnitetään huomiota. Vaikeuksia suhteissa on paljon vähemmän, jos rakkauden perusasiat on hyvässä kunnossa. Itse asiassa mitä paremmin asia on hoidettu, niin sitä onnellisemmaksi suhde kehittyy. Vaikeuksien katoaminen on suorassa suhteessa siihen, kuinka onnellisena suhde koetaan.

      Haluaisimme kovasti kokea rakkauden ja saada sen jotenkin ilmaiseksi. Ikäänkuin rakkaus ei edellyttäisi meiltä mitään.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Mulla on ollut viime syksystä lähtien kovasti paljon teknisiä ongelmia päästä bloggaamaan. Vikaa on korjattu sitkeästi. Onneksi se ei löytynyt mun korvieni välistä vaan Kotimaan päästä. Tunnukseni olivat syystä tai toisesta joutuneet niin sykkyrälle, että kun toimeen tartuttiin, niin korjaamiseen kului kokonainen viikko. 🤔😱😎

      Nyt, kun kaikki on lopultakin kondiksessa, niin voin määrätä Lyytin taas kirjoittamaan… 🤗

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Ilahduttava havainto RR remmissä mukana ja näppis antaa oikeita sanoja. Mukava!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121