Dosentti Juhani Forsberg käytti professori Heikki Hiilamon näkemyksiä selostaessaan mielenkiintoista luonnehdintaa ”uusvaltiokirkollisuus”.
Yleinen näkemys on ollut, että kirkon ja valtion suhdetta on riisuttu niin pitkälle, että jäljellä ovat vain jämät.
On sanottu, että kirkon ja valtion ero toteutettiin jo Schaumannin kirkkolaissa 1800-luvun lopulla. Valtiokirkosta puhujille on tavanomaisesti naureskeltu käyttämänsä termin osalta. Ne, jotka ovat kannattaneen kansankirkkoa ideologiana ovat olleet pikemminkin taipuvaisempia ajattelemaan, että kirkon ja valtion ero on niin mittava, että tuota eroa voidaan vain kuroa läheisemmäksi siten, että kumpikin itsenäinen ja omine periaatteineen toimiva taho sopii asioista ilman, että kirkko koetaan jonkinlaisesti hyväntekeväisyysyhdistykseksi muiden samanmoisten seassa. Heidän mielestään kirkon ja valtion ero on niin pitkällä kuin se voi olla ja tulevaisuudessa suhdetta tulisi rakentaa läheisemmäksi.
Mutta ajankohtainen keskustelu ei liity aivan tähän.
Onhan Juuso aivan oikeassa.
Vaatimus, että kirkon yhteiskunnalliset tehtävät tulisi siirtää valtiolle, ovat aika hupaisia. Ne näet tuottavat eräänlaisen valtionkirkon, jota kansankirkkoajattelu ei kannata.
Laissa määriteltyjä kirkon yhteiskunnallisia tehtäviä ovat kulttuurihistoriallisten rakennusten ylläpito, hautuumaat ja rekisteri.
Mitään muita lakisääteisiä yhteiskunnallisia tehtäviä kirkolla ei tietääkseni ole. Esimerkiksi valtiopäivien avajaisten jumalanpalvelus on tapa, ei lakisääteinen tehtävä.
Mitä tapahtuisi, jos kirkon lakisääteiset tehtävät siirrettäisiin valtiolle ja kunnille?
Mistä löytyisi ensimmäinen kunnanjohtaja, joka tahtoisi vielä hautaustoimenkin kuntien talouteen?
Mistä löytyisi virkamies, joka tahtoisi Turun tai Tampereen tuomiokirkon toiminnan ministeriön määräämäksi, varsinkin kun laki edellyttää, että niissä pitää järjestää sitä toimintaa, joka on niiden historian kannalta parahultainen?
Ettäkö Opetus ja kulttuuriministeriön neuvos olisi asiantuntevampi toiminnan ohjauksesta kuin näiden kirkkojen toiminnasta vastaava henkilö, joka sentään 5 vuotta yliopistossa opiskeli sitä, mitä niissä pitäisi tehdä.
Onkin kiinnostavaa, että nykymuotoista toimintaa kansalaisyhteiskunnan nimessä kannattavat kannattavat uusvaltiokirkollisuutta.
Olisiko todella parempi, että joku turpeeseen keskittynyt tiedeministeri kertoisi, mitä kirkoissa pitää tehdä sen sijasta, että valtion kouluttamat papit kertovat, mitä niissä pitää tehdä?
On kiinnostavaa, että kansalaisoikeuksien kovimmat puolustajat ovat näin valtio- ja keskusjohtoilahtuneita. Näinkö hierarkkisesti jämähtänyt kansalaisyhteiskunta on?
Nämä ovat tietysti vain heittoja, mutta vakavampi kysymys piilee siinä, tulisiko siitä suuntauksesta, jota yleensä nimitetään liberaaliseksi ja jolle on ominaista korostaa kirkon sopeuttaminen valtion päätöksiinja yleisiin yhteiskunnallisiin uskomuksiin, käyttää osuvampaa nimitystä uusvaltiokirkollisuus, riippumatta siitä, pitääkö tämän ajattelun korostuksia osuvina tai ei?
Eija Riitta Korhola kertoi juuri eilen TV:ssä siitä miten Kiinassa on havahduttu siihen, että juuri kristillinen usko on luonut Pohjoismaihin erityisen hyvinvoinnin ja olivat kiinnostuneet kuulemaan häneltä , siitä mitä Jeesus oikein opetti.
Aika mielenkiintoista on tajuta, että muut näkevät kristillisen arvopohjamme suuren arvon mutta itse olemme sille täysin sokeita.
Hyvinvoinnin toi Suomeen 1700-luvun valistus, ennen sitä maa oli köyhä ja kurja.
Kirkolla on ongelma, mutta miksi yrittää ratkaista sitä takautumalla aikaan josta suurella työllä ollaan pääsemässä irti?
Ongelman nimi on kristittyjen suhde homoseksuaalisuuteen . Jos sen hyväksyy yhtenä normaalivariaationan inhimillisestä seksuaalisuudesta ,niin seurauksena on se , että sellaisten yhteiselämällä tulee tulee olla samat oikeudet kun heteroseksuaaleillakin ja heitä tullee haluttaessa vihkiä kirkollisesti.
Vihkimisen kieltäminen on oire siitä että homoseksuaalisuutta ei pidetä normaalivariaationa inhimillisestä sukupuolisuudesta, vaan sitä pidetään, kirkollisin termein, syntinä ja sellaista elämäntyyli kirkko ei voi vahvistaa.
Konflikti jatkuu kunnes kirkko ottaa kantaa siihen miten homoseksuaalisuus tulee ymmärtää. Jos se katsotaan synniksi , niin on johdonmukaista, että homopareja ei vihitä . Mutta jos se heidät hyväksytään täysipainoisiksi ihmisiksi mutta sellaisiksi joilla on toisenlainen sukupuolielämä, niin on johdonmukaista että heitä vihitään avioliittoon haluttaessa.
Kyseessä ei ole se miten kirkollinen epävarmuus ratkaistaan kiertoteitä, vaan on otettava kantaa siihen että onko homoseksuaalisuus syntiä vai ei?
Sellainen kannanotto ratkaisee millaista käytäntöä tässä asiassa voidaan soveltaa.
Kyse on myös siitä ettei aiempaa historiallista kantaa voida muuttaa ilman 3/4 määräenemmistöä.
Aikanaan jo Luther piti homoseksuaalisuutta luonnon vastaisena ja saatanasta peräisin olevana ja luterilaiset ovat kautta aikojen, aina viimeisimpiin vuosikymmeniin saakka yhtyneet tähän opetukseen. Kelkan kääntäminen asiassa ei onnistu sormien napsautuksella.
Brutaali Luther oli valmis myös tappamaan noitia vaikka ’omin käsin.’ En paljon moista ’aikansa lasta’ hehkuttaisi.
Hyväksyminen merkitsee myös sitä että silloin joudumme yliviivaamaan Raamatusta käsiteen ”synti”. Vastaavaa tilannetta ei aiemmin ole kirkossamme nähty. Mikäli pyyhimme tuon sanan yli, niin ei ole tarvetta enää syntien sovitukselle. Ei edes kristilliselle kirkolle. Jäljelle jää vain kirkko ilman sitä sanomaa, jota varten se on olemassa.
Pekka Veli Pesonen,
eikö ihminen syntiä tehdessään tee tekoja, jotka ovat ihmiselle tahdonvaraisia, ja jotka ihminen voi jättää tekemättä?
Katsotko, että homoseksuaalinen suuntautuminen on ihmiselle tahdonvarainen asia, ja että ihminen voi oppia pois tästä – sinun näkemykseni mukaan – synnistä?