Uuden sukupuolineutraalin avioliittolain voimaanastumisessa kävi juuri niin kuin muutama vuosi sitten kirkon avioliittokäsitysten historiaa pohtineessa Vartijan julkaisemaa kirjaa laatiessani pohdin. Teos on luettavissa netissä. Yhteiskunnan avioliittokäsityksen muutoksesta oltiin alkuun mahdollisimman pitkään hiljaa kirkon johdossa, eikä linjasta pystytty yhdessä sopimaan. Nyt uuteen tilanteeseen mennään 1.3 hyvin epäselvässä tilanteessa, jossa kirkon ja valtion avioliittokäsitykset törmäävät. Vaikka piispat ovat varoitelleet seurauksilla, osa papeista aikoo vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Epäselvä tilanne on hämmentävä niin kirkon työntekijöille, aktiiveille kuin seurakuntalaisillekin. Moni tulee tavalla tai toisella pettymään. Todennäköistä on, että lähiviikkoina jälleen näemme nousua kirkosta eroamisen tilastoissa.
Suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on ollut kirkolle ristiriitoja aiheuttava asia aina 1990-luvun alussa, jolloin yhteiskunnan asenne samaa sukupuolta olevien parisuhteeseen alkoi selkeästi muuttua. Vuonna 1993 arkkipiispa John Vikström kertoi haastattelussa, että samaa sukupuolta olevilla pareilla oli oikeus elää parisuhteessa omantuntonsa mukaan. Kannanotto aiheutti adressin keräämisen arkkipiispaa vastaan, kantelun tuomiokapituliin ja lehdistökeskustelua.
Kirkon avioliittokäsitykset ovat tutkimukseni mukaan muuttuneet sykäyksen lailla reagoiden viiveellä yhteiskunnan muutokseen. Kirkon virallinenkin käsitys avioliitosta on nykyään aivan jotain muuta kuin 1800-luvun lopulla, jolloin naisen asema liitossa oli hyvin alisteinen suhteessa mieheen. 1940-luvun lopulla kirkolliskokous yritti estää avioerot kieltämällä eronneiden uudelleen vihkimisen. Tämä aloite kaatui presidentti Paasikiven väliintuloon. Muita esimerkkejä voi lukea tutkimuksestani.
Kirkon avioliittoetiikan muutos on ollut 150 vuoden viivytystaistelu, jossa kirkko on vetäytynyt aina yhdestä kannanmuodostuksesta seuraavaan. Kirkko on reagoinut yhteiskunnallisen keskustelun asettamiin haasteisiin kymmen tai kahdenkymmen vuoden viiveellä, mutta lopulta muuttaen kantaansa. Historian valossa on hyvin todennäköistä, että näin tulee käymään myös suhteessa samaa sukupuolta olevien avioliittoon, oltiinpa asiasta nyt kirkon johdossa mitä mieltä tahansa.
Ei huolta tuosta hypystä, uskalsihan kirkko jo about 1900 vuotta sitten hypätä eskatogiseen aukkoonkin…
Ville Jalovaara. Luettuani kirjoituksen haluaisin kysyä, että onko tämä Suomessa nyt sitten ainoastaan ev.lut. kirkkomme ongelma? Ortodokseja ja katolisia sen enempää kuin vapaita suuntia ei näissä keskusteluissa mainita. He siis voivat pysyä kannassaan, että homoseksuaaleja ei vihitä?
Lisää kysymyksiä tuli mieleen. Näyttää siis siltä, että eronneiden vihkiminen tai naispappeuskysymykset jne näyttävät olevan vain ev.lut. kirkkomme ongelma?
Arvioin tätä lähinnä tässä nyt historiantutkijana. Aikaisemmat esimerkit kertovat, että luterilainen kirkko on muuttanut aina viiveellä käsitystään avioliitosta. Suomalaisten suuren enemmistön kirkkona luterilaiseen kirkkoon kohdistuu hyvin erilaisia odotuksia tässä kysymyksessä kuin esimerkiksi ortodoksiseen kirkkoon.
Enemmistöasema aiheuttaa sen, että ev.lut.kirkko joutuu aivan olennaisesti kovemman sekulaarisen painostuksen kohteeksi kuin vähemmistökirkot. Kansankirkkoajattelun suuri vaara on se, että pyrittäessä olemaan mieliksi yhteiskunnan valtaapitäville (tarkoitan tässä myös suvaitsevaiston hallitsemaa mediaa) on suuri kiusaus etääntyä siitä, mitä Jeesus ja apostolit opettivat.
Yrjön kommentista:
Suomi on sekulaari maa. Valtio, kunnat, maakunnat tai sotealueet eivät ole kristittyjä tai muunkaan uskonnon kannattajia. Yhteiskunta ei painosta kirkkoa, mutta kirkon on Suomen oloissa sopeuduttava yhteisiin sääntöihin. Vähän hassua ajatella, että enemmistöaseman vuoksi altistuisi erityisesti painostukselle. Vielä oudommalta kuulostaa se, että kirkko olisi ”sekulaarin painostuksen” kohde.
Jos painostusta halutaan hakea, sitä löytyy ihan toiselta suunnalta. Kirkolla on Suomessa edelleen paljon uskonnollisia etuoikeuksia. Valtiopäivien avaamisen kunniaksi kokoonnutaan jumalanpalvelukseen. Päiväkodeissa ja kouluissa järjestetään uskonnonopetusta ja uskonnollisia tilaisuuksia. Terveyden- ja sairaanhoidon organisaatioissa toimii kirkon työntekijöitä, jotka osallistuvat hoitotyöhön kyselemättä sen kummemmin potilaiden kantaa. Luetteloa voisi jatkaa…
Demokratia eli äänestäminen vääristää kirkon ainakin aiemmin perusteltua ydintehtävää. Kun ihminen pyrkii äänestyksen kautta johonkin tehtävään, niin aina on tarkoitus vaikuttaa johonkin. Oletteko koskaan nähnyt mainosta, jossa sanottaisiin: Valitse minut, takaan ettei mikään muutu! Yleensä jokaisella ehdokkaalla on agenda mitä mennään n imenomaan muuttamaan. Toinen asia on raha, jota kirkonkin piirissä käytetään melko runsaasti. Missä on rahaa, niin sinnehän täytyy päästä sitä käsittelemään.
Lahtinen: ”Demokratia eli äänestäminen vääristää kirkon ainakin aiemmin perusteltua ydintehtävää. Kun ihminen pyrkii äänestyksen kautta johonkin tehtävään, niin aina on tarkoitus vaikuttaa johonkin.”
Mikäs pakko kirkon on päätöksistään äänestää. Miksei luterilainen kirkko perusta pohjolan Vatikaania, teokratiaa, jossa yksi hemmo sanelee mitä porukat tekee? Voipi vain olla niin, että moiseen poppooseen ei kovin montaa kansalaista ilmoittautuisi.