Petri Järveläinen jatkoi oivaltavasti blogissaan puheenvuorojen sarjaa uskontunnustuksesta. Näin Augsburgin tunnustuksen muistopäivänä 25.6. on hyvä jatkaa tästä. On totta, että uskontunnustuksessa ei ole pohjimmiltaan kyse jonkin ajan maailmankuvasta vaan tuonpuoleisen Jumalan läsnäolosta tämänpuoleisuudessa, suhteesta häneen persoonallisena Jumalana. Modernisointiteemaan liittyvä keskusteluhan alkoi tyrehtyä jo 1960-luvulta alkaen sen jälkeen, kun 1700-1800-luvun rationalistit olivat sitä virittäneet ja pyrkivät laatimaan uskontunnustuksesta oman maailmankuvansa kuvan, niin että jäljelle ei sisällöstä paljon jäänyt jäljelle muuta kuin moraalisia ihanteita, joita löytyy kyllä muualtakin.
1970-luvun lopulta lähtien alettiin korostaa uskonyhteisön merkitystä ja uskonnollisen kielen ominaislaatua sekä teologian omaa tutkimuskohdetta ja totuuden kokonaisvaltaisuutta. Ilmoitus ja teologia puhuvat totuudesta ja todellisuudesta. Uskontunnustuksessahan ei ole koskaan ollut kyse vain jostain käsitepelistä vaan Raamatun ilmoituksen ytimen sanoittamisesta. Kyse on kolmiyhteisestä Jumalasta, joka on rakkaus ja joka on kaikkeuden luonut ja toiminut aktiivisesti Pojassaan ja Pyhässä Hengessä sen uudistamiseksi ja pelastamiseksi kaiken pahan vallasta. Modernisti ilmaisten uskontunnustus on siis lähtökohtaisesti nykyaikaisen ajattelun mukainen kokonaisvaltaisessa lähestymistavassaan.
Kuten viime aikoina globaalisti vahvistunut teologisen raamatuntulkinnan tutkimussuuntaus on korostanut, jo Uuden testamentin sisällä selkeytyy varsin nopeasti se käsitys, että Jeesuksessa Jumala tuli ihmiseksi. Tämä oivallus tapahtui lopulta räjähdyksenomaisesti eikä vasta pitkän prosessin myötä – lähtökohtana ylösnousemususko. Sen pohjalta käsitys Jumalasta on jo kahteen persoonaan keskittyvä, ja koska Pyhä Henki on läsnä oleva Jumala tänään, totuuden Henki, luontevaa oli päätyä myös älyllisessä hahmotuksessa siihen johtopäätökseen, että hän on kolmiyhteisen Jumalan kolmas persoona. Koska Jumalan käsitteeseen kuuluu kaiken luominen ja lunastaminen, ei voi olla monia jumalia, joten Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat kaikki osallisia samasta jumaluudesta.
Jo kirkkoisä Tertullianus muotoilikin 200-luvulla Jumalan kaikkineen olevan yhtä jumalallista olemusta, mutta hänellä on kolme yhdenvertaista persoonaa. Isä on kuitenkin jumaluuden lähde, koska ei ole monta jumalaa. Hänestä Poika syntyy ja Pyhä Henki lähtee. Kolmiyhteinen uskontunnustuksen Jumala on persoonienvälinen rakkaudenyhteys, pohja kirkolle ja sen elämälle osallisena armosta ja rakkaudesta.
Uskontunnustuksia on vanhastaan kutsuttu symboleiksi. Kreikan kielen sanaa ”sym-ballein” eli ”heittää yhteen” tarkoittaa tässä yhteydessä, että on kyse raamatullisen jumala- ja pelastususkon tiivistelmästä. Ytimessä on Jeesus Kristus, joka sanoi olevansa tie, totuus ja elämä. Kyse ei ole symbolista siinä mielessä, että kyse olisi vain kauniista kuvapuheesta, joka ei puhu todellisuudesta sinällään. Uskontunnustus puhuu totuudesta ja todellisuudesta syvässä mielessä eli siitä, minkä varassa kaikki on, mihin voi luottaa ja mikä antaa toivon yksilön elämän ja maailman elämän kaikissa vaiheissa. Jumalan pelastavan työn välikappale on kirkko eli Kristuksen ruumis, Jumalan kansa ja Pyhän Hengen temppeli.
Koska kyseessä on suhde läsnäolevaan elävään personaan ja hänen toiminnastaan historiassa ja sen luojana ja ylläpitäjänä, kyse ei ole vain käsitteistä vaan uskontunnustuksen kokonaisuuden ilmaisemasta todellisuudesta, joka ihmiseen uskon kautta yhdistyvänä tarjoaa osallisuuden iankaikkisesta elämästä ja tarjoaa tämän uskon omaksuneelle vapauttavan ja kannattelevan kokemuksen, mikä johtaa kiitokseen ja ylistykseen Jumalalle sekä saadun rakkauden välittämiseen eteenpäin, rohkeuteen elää elämää, joka ei ole yksin omassa varassa.
Nikean uskontunnustus tunnetaan kautta koko kristikunnan. Globaali sen 1700-vuotisjuhlavuoden vietto 2025 osoitti, että myös niiden perinteiden edustajat, jotka eivät käytä tätä uskontunnustusta jumalanpalveluselämässään ainakaan säännöllisesti voivat yhtyä sen sanomaan kristinuskon ydinsisällöstä. Uskontunnustuksen sanoman – kuten Raamatun sanoman yleensäkin – päiväkohtainen selittäminen kuuluu saarnaan, keskusteluihin ja vaikkapa kirkkotaiteelle. Tuolloinkin on ytimessä ikuisuuden läsnäolo ja ilmoitus ajassa, eivät päiväkohtaiset viisaudet. ”Ajankohtaistettu” uskontunnustus vanhenee nopeasti eikä oikeastaan koskaan tavoita kaikkien ihmisryhmien ja kaikkien globaalien kulttuurien todellisuutta juuri niiden kielellä. Nikean uskontunnustus on ainoa ekumeeninen uskontunnustus siinä mielessä, että se yhdistää niin idän kuin lännen kirkot, pohjoisen ja etelän. Se on osoittanut kykenevänsä ylittämään ajan ja paikan rajat ja sisältävänsä Raamatun tavoin tyhjentymätöntä sanomaa, josta voidaan ammentaa tuoretta evästä eri aikoina ja eri paikoissa. Tulee vain sisältää sen sanoma riittävän syvällisesti ja kyetä ilmaisemaan siitä olennaisia piirteitä myös pedagogisesti taitavasti.
Nikean uskontunnustus on aarre, josta voimme olla iloisia. Samalla se kutsuu syventymään kristillisessä uskossamme, niin että voimme koskettaa toivon sanomalla myös toisia ja elää rakkauden lakia seuraten. Kolminaisuususkon keskuksessa on sanoma Jeesuksesta Kristuksesta ja hänen tulostaan ihmiseksi ”meidän ja meidän pelastuksemme tähden” – Jumalan rakkauden syvä ilmoitus. Erilaiset ilmaukset ja luovuus rikastuttavat sanoman tarjolla pitämistä, mutta ei ole hyväksi kaventaa sitä ihmisjärjen himmeässä valossa, niin että lopulta sokeat taluttavat sokeita.
