Uskonelämä
Aiheen tämän blogin kirjoittamiseen on antanut erään henkilön lausahdus, jonka kuulin vuosia sitten. Henkilö totesi keskustelun lomassa: "Kukaan ei kerro, miten uskoon tullaan." Olimme raamattupäivillä, ja oletukseni oli, ettei henkilö tarkoittanut itseään, vaan oli huolissaan muista, mahdollisesti nuorisosta.
Mielestäni vuoden 1948 katekimuksen kristinoppi tarjoaa vastausta uskoon tuloon ja esittää uskonelämän eri vaiheita. Esitys on kaavamainen, mutta selkeä. Kyseisen kristinopin kieli on joiltakin osin vanhahtavaa (esim. suruttomuus), mutta kuitenkin ymmärrettävää.
Kappaleiden lopuissa olevat Lutherin ym. lausunnot jätän pois, mutta kirjoitan esiin Raamatun kohdat. En kirjoita jakeita kuitenkaan "auki", koska blogista tulisi todella pitkä. Katekimuksessa luvun otsikkona on "Uskonelämä", jota käytän myös tämän blogin otsikkona.
1. Suruttomuus. Jos Pyhä Henki ei saa lapsena kastettua hoitaa Kristuksen yhteydessä, maailman henki valtaa ihmisen sydämen. Vain hämärästi hän ikävöi Jumalaa ja iäisyyttä. Hän tuntee tosin elämänsä tyjyyden, ja ajoittain synti vaivaa häntä; mutta hän ei tajua, että hänen tärkein asiansa olisi sielun pelastus. Tällaista tilaa sanotaan suruttomuudeksi. (Aam.6:1, Luuk.12:16-21)
2. Jumala kutsuu. Pyhä Henki herättää surutonta syntistä elämänkohtaloilla, kärsimyksillä ja toisten esimerkillä, mutta erittäin Jumalan sanalla. (Joh.6:44, Luuk.15:14-16, Joh.1:40, Room.2:4)
3. Etsikkoaika. Ihmisen elämässä on aikoja, jona Jumala erityisesti vetää häntä puoleensa. Sellaista aikaa sanotaan etsikkoajaksi. Useimmiten Jumala kutsuu meitä jo nuoruudessa. (Jes.55:6, 2Kor.6:1-2, Saarn,12:1)
4. Jumalan kutsun hylkääminen. Ihminen voi kuitenkin hylätä Jumalan kutsumisen. Hän esittää silloin monenlaisia puolusteluja voidakseen välttyä asettumasta Jumalan kasvojen valkeuteen. Näin hän vaipuu yhä seyvemmälle suruttomuuteen ja paaduttaa sydämensä. Tämä voi johtaa hengelliseen kuolemaan. (Luuk.19:41-44, Joh.3:20, Hebr.3:15)
5. Herääminen. Kun Jumala pysähdyttää syntisen eteensä, tämä joutuu näkemään todellisen tilansa. Hän näkee rikkoneensa Jumalan käskyt. Hän alkaa tajuta, ettei hänellä ole vain yksityisä synteja, vaan että hänen koko elämänsä suunta on väärä. Mutta synnin hädän ohella hänessä herää vetämystä Vapahtajan puoleen, ettei Vapahtaja sittenkään häntä hylkää. Tätä synnin hätää ja armon ikävää Jumalan edessä sanotaan heräämiseksi. (Ps.51:6, Ef.5:14, Ps.90:8, Room.7:19)
6. Parannus. Taivaallinen Isä odottaa, että herätetty ihminen kääntyy hänen puoleensa ja tunnustaa hänelle syntinsä. Herätetty ihminen pyytää niitä Kristuksen tähden anteeksi ja anoo voimaa luopua niistä. Näin hän tekee parannuksen. (Apt.3:19, Luuk.15:17-19)
7. Usko. Kristukseen uskomme, kun ikävöimme hänen luokseen, luotamme hänen armolupauksiinsa ja sydämemme halulla otamme hänet vastaan Vapahtajanamme. (Joh.6:37, Hebr.4:16)
8. Vanhurskauttaminen. Kun uskossa otamme vastaan Kristuksen Vapahtajanamme, Jumala ei lue meille syntejämme, vaan antaa ne meille Kristuksen tähden anteeksi. Hän pukee meidät Kristuksen puhtauteen ja pyhyyteen. Näin Jumala vanhurskauttaa meidät. (Room.1:17,Room.5:1, Room.8:1, Ef.1:17, Room.8:16)
9. Uudestisyntyminen ja uusi elämä. Kun Jumala vanhurskauttaa meidät, hän synnyttää meihin uuden elämän. Tämä on hengellisesti kuolleen uudestisyntyminen. Uudestisyntymisessä alkaa jokapäiväinen taistelu syntiä vastaan. Pyhä Henki herättää meissä halun täyttää Jumalan tahtoa ja seurata Herraamme Jeesusta Kristusta. Usko yhdistää meidät Kristukseen. (1Kor.15:20, Joh.3:7, Gal.2:20, Ef.3:17, 2Kor.5:17)
10. Pyhitys. Kristitty tuntee joka päivä vaivaa synnistään, ja joka päivä hän parannuksessa ja uskossa kääntyy Kristuksen puoleen. Pyhän Hengen työ hänen sydämessään johtaa hänet yhä syvemmälle synnin ja armon tuntoon. Hän näkee, mitä hänen syntinsä on maksanut hänen Vapahtajalleen, mutta samalla hän iloitsee siitä, että Vapahtaja niin suuresti häntä rakastaa. Vapaaksi synnistä hän ei pääse ajallisen elämänsä aikana, vaan hän on jatkuvasti "samalla kertaa vanhurskas ja syntinen". (Fil.3:12)
11. Hengen hedelmät. Vaikka Kristitty onkin jatkuvasti syntinen, uskonyhteys Kristukseen saa hänen elämässään aikaan Hengen hedelmiä. Suurin niistä on rakkaus. Seurakunnan rakentamiseksi Jumala myös antaa uskoville erityisiä armolahjoja. (Gal.5:22, 1Kor.13, 1Kor.12:8-11, 28-30)
12. Uskonelämän hoitaminen. Pysyäkseen ja vahvistuakseen uskossa kristityn tulee ahkerasti käyttää Jumalan sanaa ja Herran pyhää ehtollista, rukousta ja kristittyjen keskinäistä yhteyttä. (Apt.2:42, Hebr.10:25)
13. Rukous. Rukous on sydämen nöyrää ja vilpitöntä puhetta Jumalan kanssa. Kun rukous on sydäämen välitöntä tuntoa Jumalan läheisyydestä, sitä sanotaan hartaudeksi. Rukouksessa saamme myös pyytää Jumalalta itsellemme tai lähimmäisillemme hengellistä ja ruumiillista hyvää. Me kiitämme Jumalaa hänen hyvyydestään ja ylistämme hänen pyhää nimeänsä. (Ps.37:7, Ps.50:15, Jaak.5:16, 1Tess.5:17-18, Ilm.7:12)
14. Isä meidän. Kun opetuslapset näkivät, etteivät he osaa rukoilla, Jeesus opetti heille Isä meidän rukouksen. Tähän rukoukseen yhtyvät kaikkia kristityt maan päällä. Jeesus opetti rukoilemaan: Luuk.11:1-13.
´Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niinkuin taivaassa. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme. Ja anna meille meidän velkamme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksia meidän velallisillemme. Äläkä saata meitä kiusaukseen. Vaan päästä meidät pahasta. Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Amen.
15. Rukous Jeesuksen nimeen. Kun me rukoilemme uskalluksella luotamme siihen, mitä Jeesus Kristus on puolestamme tehnyt, ja samlla suostumme Jumalan tahtoon, me rukoilemme Jeesuksen nimeen. Luuk.22:42, Joh.14:13)
16. Rukouksen kuuleminen. Jumala kuulee jokaisen rukouksen. Usein hän kuitenkin rakkaudessaan viivyttää rukouksemme täyttämistä tai antaa meille sellaista, mikä on meille tarpeellisempaa. (Matt.7:7, Joh.2:4, Kol.4:2, Ef.3:20)
17. Suuri esirukoilijamme. Kun rukouksemme on heikkoa, meillä on lohdutus, että Kristus, korotettu Herramme, rukoilee puolestamme. (Room.8:34, Hebr. 7:25)
18. Syntien tunnustaminen ja rippi. Jumalalle meidän tulee joka päivä tunnustaa kaikki syntimme ja luottaa siihen. että hän Kristuksen tähden antaa ne anteeksi. Lähimmmäisillemme meidän on tunnustettava ne synnit, joilla olemme heitä vastaan rikkoneet. Jakaakseen syntien anteeksiantamuksen rauhaa Jumala on myös säätänyt seurakunnalleen ripin. Siinä tunnustamme papille tai muulle seurakunnan jäsenelle syntimme, ja hän Jumalan sanan perusteella julistaa meille synninpäästön eli anteeksiantamuksen. (Ps.51:3, Sananl.28:13, Joh.20:22-23)
19. Kilvoitus. Kristityn elämässä on Jumalan rauhaa ja iloa, mutta myös heikkoutta, kiusauksia ja ahdistusta. Jumala kuljettaa omiaan ristin kaitaa tietä. Kärsimyksillä hän tahtoo koetella heidän uskoaan, pitää heitä nöyryydessä ja vetää heitä yhä läheisempään yhteyteen kanssaan. Usein Jumala myös katsoo lapsensa arvollisiksi kärsimyksillään todistamaan uskostaan. Kun kristitty pysyy Jumalan käsissä, niin hänen elämäänsä kannattaa yhä syvenevä luottamus siihe, että Herra johdattaa kaiken hänen parhaakseen. Hänen sydämensä täyttää nöyrä kiitollisuus siitä, että Jumala jaksaa häntä, arvotonsa, hoitaa lapsenaan. Yhä elävämmäksi hänelle käy myös tulevan kirkkauden toivo. Valvoen ja rukoillen hän odottaa pelastuksen lopullista täyttymystä. (1Tim.6:12, Luuk.9:23, Apt.5:41, Hebr.12:6, Valit.3:22-23, Room.8:38-39)
41 kommenttia
Olipa Elnalta hyvä blogi. Tällaista selkeää perusasioiden esillä pitämistä tarvitaan myös ja erityisesti tällaisina aikoina. Kaikenlaisia hämmentäjiä kyllä riittää, jopa kristillisinä pidettyjen lehtien sivuilla.
Ylläoleva kuvaus uskoontulon tikapuista on jäännös vanhoilta ajoilta. Elävässä elämässä uskoontulo tuskin toimii tuolla kuvailulla tavalla.
Tuossa kaavassa synnintunto ja katumus ovat keskeisessä asemassa. Tuskin noin enää nykyaikana. Ihmiset eivät käänny syntisyytensä johdosta Jumalan puoleen . Tavallisempaa on sellainen psyykkinen tila jota voimme kutsua Jumala-kaipuuksi.
Suhde Kristukseen ei ole vain syntisen suhde synneistä vapahtajaan , vaan kyseessä on syvä kaipuu päästä Jumala-yhteyteen. Sielun ikävä. Suhde inkarnaatioon , Jumalan ihmiseksi tulemiseen. Tapahtuma, joka toistuu joka kerta, kun ihminen tulee tietoiseksi Kristuksen läsnäolosta hänen olemuksensa ytimessä.
Lutherin ja muitten katekismuksen laatioiden oppi on yhteenveto valikoiduista UTn paikoista. Jeesuksen opetukset vetosivat monissa paikoissa ihmisten kykyyn rakastaa, antaa anteeksi, tulla lasten kaltaisiksi, olla rauhantekijä jne, eikä vain syntisyyteen.
Synnintunto ei herätä Jumalakaipuutta vaan loitontaa ihmistä hänestä. Synnintunnon takana on todellisia syntisiä tekoja joista syntyy omantunnon syytökset ja jatkossa masennus.
Uskoontulemisen kokemus tapahtuu nykyisin karismaattisissa yhteisöissä ekstaattisena kokemuksena. Hidasta uskoon kasvamisen kehitystä ei noissa piireissä pidetä aitona uskoontulemisena. Tämä hämmentää sellaisia etsijöitä jolla ei ole taipumusta ekstaattisiin kokemuksiin.
Uskoon ei tulla jonkin kaavan mukaan, vaan kukin kokee sen omalla tavallaan.
Samaa mieltä Markun kanssa. Hirvittää, kun tuollaisia kaavoja on aseteltu aikanaan ja varmaan vieläkin joissain yhteisöissä. En ihmettele, että ”maailma” vieraantuu kristinuskosta, jos ja kun tällaisia vanhoja tiettyjen piirien kehittelemiä kaavoja ja vanhoja uskonnollisia sanoja käytetään.
Miten uskoon tullaan? Ei uskoon tarvitse tulla vaan yksinkertaisesti uskoa Jeesukseen. Hän hoitaa asiat eteenpäin parhaaksi katsomallaan tavalla, yleensä hyvin kunnioittavasti jokaista persoonaa rakkaudella ajatellen. Hän hoitaa, ei joku pietistien tai helluntailaisten keksimä kaava. Tällaisia ”systeemejä” ei ole Raamatussa, vaan ne on jälkikäteen kehitelty. Kaavojen myötä saadaan aikaan kaavamaisia kristittyjä ja paljon ahdistusta.
Onko jumala hyväksynyt nämä (yhdistyksen) ”liittymissäännöt” ? Toimiiko ”uskosta meno” tämän kaavan mukaisesti käänteisessä järjestyksessä ? Täytyy siinäkin joku järjestelmä olla , muutenhan se olisi täysin villiä touhua (elämä on).
Mielenkiintoinen uskoontulon opastus, siis tulee vaan mieleen kuinka ”suruton syntinen” tuon jälkeen voi liittää uskoontulonsa ”vauvakasteeseensa”, siis kun vanhurskauttaminen tuli vasta parannuksen jälkeen? Eikö tuo ”kumoa” täysin koko vauvakaste teologian.
Hirn: ”Tuossa kaavassa synnintunto ja katumus ovat keskeisessä asemassa. Tuskin noin enää nykyaikana. Ihmiset eivät käänny syntisyytensä johdosta Jumalan puoleen .”
Raamattu: ”Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. 9. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. 10. Jos väitämme, ettemme ole syntiä tehneet, teemme hänestä valehtelijan eikä hänen sanansa ole meissä. 1. Joh.1:8-10).
Hirn: “Tuossa kaavassa synnintunto ja katumus ovat keskeisessä asemassa. Tuskin noin enää nykyaikana. Ihmiset eivät käänny syntisyytensä johdosta Jumalan puoleen .”
Niinpä synnin pahennus on poistettu, ei nykyään mikään ole syntiä, lähimmäistä saa kohdella kuinka haluaa kunhan vaan itsellä on mukavaa.
Onko tosiaan jeesus kuollut että ihmiset saavat elää kuinka lystäävät välittämättä lähimmäisiensä kärsimyksistä, ei ole vaan Hän tahtoo parantaa paatuneen sydämen ja antaa sinne Jumalan rakkauden.
Jännä miten helppoa on saada aikaan väittely kasteen merkityksestä. Haasteeseen vastaajalta jää huomaamatta se, että väittelyyn ryhtyessään pilaa itse hyvän keskustelun. Kaava on niin selkeä, että luulisi jokaisen sen käsittävän. Monet lukijat ovat jo kyllästyneet saman asian jankkaamiseen.
Mielenkiintoista! Yllätyin myönteisesti erityisesti keskusteluosasta, kiitos Markku taas Hirnin maan pinnallle palauttavan kommentin. Itse blogi toi elävästi mieleen vuoden 1970 syksyllä aloittamani opiskelut Kansanlähetys-isien jalkoojen juuressa. Uuras Saarnivaara ”kristinopin tunneillaan” seuraili kuivakkaalla puhetavallaan hyvin tarkasti tätä vuoden 1948 ns. (taisi olla Sormusen) Kristinoppia, joka oli sen aikaisen LUtherin vähän katekismuksen liitteenä. Muistojen hämärästä se nousee.
Vanha mikä vanha, ja melkolailla unohdukseen jätetty jo vuosikymmenet sitten, Huovisen katekismus 1999 otti paikkansa. Huomattava on että blogissa olevat portaat eivät ole edes Lutherin, vaan todella Eino Sormusen muotoilemat pietistinen kuvaus. Kasteestahan siinä aivan alussa todetaan, että ”Jos Pyhä Henki ei saa lapsena kastettua hoitaa Kristuksen yhteydessä…”, niin silloin on edessä nämä portaat.
Mitenhän paljon kirkosamme on pietistejä vieläkin? Tuntuu että paljon, koska tällaista syntikeskeistä usko-puhetta on niin paljon, alkaen messun synnintunnustuksen sanoituksissa. Niissä näkyy harmillisesti kaava synnin tunnustaminen ja anteeksi saamien; samoin ehtoollisesta ei osata sanoa paljon mitän muuta kuin että siinä saadaan synnit anteeksi. synti, synnit anteeksi, synti, synnit anteeksi, synti, synnit anteeksi jne jne loputtomiin. Aivan kuin kristillisyydessä ei olisi muusta kysymys kuin synnistä ja synnit anteeksista. ”Uudestisyntymisessä alkaa jokapäiväinen taistelu syntiä vastaan.” ja ”Kristitty tuntee joka päivä vaivaa synnistään, ja joka päivä hän parannuksessa ja uskossa kääntyy Kristuksen puoleen. .. Vapaaksi synnistä hän ei pääse ajallisen elämänsä aikana, vaan hän on jatkuvasti samalla kertaa vanhurskas ja syntinen” Pääasia on että synti pysyy aina edessäsi, joka päivä koko ajallisen elämän ajan. JOka päivä ja mielellään hetki.
EI tällaista tarvitse jaksaa eikä uskoa. Kristityllä on paljon mutakin mielenkiintoista ajateltavaa ja tekemistä kuin synti.
Elna, viite:
”6. Parannus. Taivaallinen Isä odottaa, että herätetty ihminen kääntyy hänen puoleensa ja tunnustaa hänelle syntinsä. Herätetty ihminen pyytää niitä Kristuksen tähden anteeksi ja anoo voimaa luopua niistä. Näin hän tekee parannuksen.”
Opetus on oikeata, eli sakramentin vaikutuksen lakkaamiseen asti.
Ilmoita asiaton kommentti